Aarteita etsimässä

Päätin, ettei minusta tule kiireistä eläkeläistä ja ehdin kirjoitella blogia ja muutakin. Mutta ensin kaipasin järjestystä taloon, joka on työlle omistautumisen aikana päässyt nuhjaantumaan ja pahaan epäjärjestyksen tilaan. Otin ennakkoa ja aloin uudelleenaakkostaa alakerran kirjahyllyä jo ennen joulua. Sitten oli poistotekstiiliprojekti, joka kesti viikkoja, kuukausia. Helmikuun alusta olen ollut virallisesti eläkeläinen, ja eläke vähän yli suomalaisten mediaanieläkkeen, joten sillä kai pärjää, kun ei hassaa.

Halusin pääsiäiseksi yläkertaan tilaa ja valoa rakkaille aikuisille lapsilleni, joten aloin pestä ikkunoita ja verhoja sekä järjestellä äitini ja isäni muistojen pahvilaatikoita, jotka ajelehtivat yhdessä huoneessa. Heitin enimmän osan pois ja itkeä tihuutin sitä, miten lähes kaikki ovat edesmenneitä eikä kovin monella paperinpalalla ole merkitystä jälkipolville. Joissakin pienissäkin lippusissa oli kuitenkin niitä tiedonjyväsiä, joita nyt vanhana osaan arvostaa. Kun pääsin kirjahyllyjen ja kaapistojen kimppuun, aloin etsiä aarteita, joista malttaisin luopua korvausta vastaan. Se oli hyvin kannustavaa, vaikken kaupanteolla ole päässyt rikastumaan.

Leikkasin kirjeistä postimerkkejä ja valikoin kortteja. Lähetin niitä kolme isoa erää Suomen Lähetysseuralle. Sain sitten yhteydenoton, jossa kiitettiin lähetyksistä ja kerrottiin vastauslähetyksen tunnus, ettei laihialaiselle tule liikaa postimaksuja. Lähetysseura saa filatelistien postimerkkihuutokauppojen kautta käsittääkseni vuosittain noin 20 000 euroa, joten työ on merkityksellistä. Ilahduin saamastani yhteydenotosta niin, että päätin etsiä lapsuuden-nuoruuden postimerkkikokoelmani ja lahjoittaa senkin Lähetysseuralle. 

Selasin haikein mielin egyptiläisissä kansissa olevaa kirjasta muistellen yksinäistä tyttöä, joka ahkeroi kokoelmansa parissa. Ensimmäisellä sivulla oli Nikolainkaupungin leima! En laskenut maita enkä merkkejä, etten tule katumapäälle. Otin suomalaisista ja ruotsalaisista merkeistä kuvat muistoksi, niillä plareilla näyttää olevan joitakin satoja merkkejä tsaarinajalta 70-luvulle. Kyynelehdin jonkin verran kirjoittaessani saatekirjettä:

Rakkaat Suomen Lähetysseuran postimerkkiryhmäläiset

Teette hienoa työtä Lähetysseuran varainhankinnassa ja kulttuurin säilyttämiseksi. Olin hyvin iloinen, kun olitte noteeranneet miten eräs laihialainen on (eläkkeelle jäätyään) järjestellyt papereita ja samalla leikannut postimerkkejä ja vieläpä lähettänyt niitä teille omin kustannuksin.

Lapsena jo perustin HYTY-kerhon, missä luettiin Lähetysseuran Totto-lehteä ja kerättiin postimerkkejä Suomen Lähetysseuralle. Valitettavasti tyttökaverini eivät heti ymmärtäneet, että merkit pitää leikata vähintään sentin marginaalilla, ja heitä piti useaan kertaan tästä kurmoottaa. HYTY -kirjainyhdistelmä tarkoitti alun perin "Hyvä Yhdistys Tyttöjen Yhdistys", mutta äitini suussa se lyheni muotoon hyvien tyttöjen yhdistys. Ja kyllähän me silloin aika hyviä oltiin.

Tämän postimerkkikokoelman olen perustanut 12-vuotiaana, siirtäen siihen merkit sekä omasta vanhasta ruutuvihosta että 1928 syntyneen isäni mustakantisesta postimerkkivihosta. Isotveljet olivat kyllä vihaisia, kun pilasin isän kokoelman. Äiti taas ei pitänyt siitä, että uhkasin leikata merkit hänen ja isän rakkauskirjeistä. En paljon ymmärtänyt postimerkkeilystä ja siihen aikaan ei voinut googlettaa edes valtioiden nimiä. Liotusmenetelmäni eivät myöskään välttämättä täyttäneet filatelistien kriteereitä. Ajattelin aina: Voihan olla, että joskus näistä merkeistä löytyy joku aarre.  Vanhempana olen ajatellut, että kenellekään sieluttomalle en tätä anna, mutta ehkä joillekin Hyville Tytöille, jotka tekevät työtä evankeliumin eteenpäin kuljettamiseksi.

Oma suosikkimerkkini taitaa olla ensimmäisen sivun tsaarinajan merkki, minkä leimassa lukee selkeästi naapurikaupungin nimi: Nikolainkaupunki (Vaasa). Olisi kiva kuulla saako Lähetyseura tästä kokoelmasta postimaksut kirkkaasti takaisin.

Siunausta työhönne ja iloa keväästä!

Luulin, että talon postimerkit olivat nyt siinä, mutta löytyihän niitä vielä yli puoli kiloa, kun ryhdyin jatkamaan kaappien siivousta. 

Välillä kävimme hiihtelemässä Syötteellä ystävien kanssa ja viime päivinä olen myös tutkaillut kauniita kevätlintuja läksiäislahjaksi saamallani lintukaukoputkella. Miten kauniita ovatkaan räkättirastaat ja vihervarpuset, järripeipoista puhumattakaan! Niin että yllättävän kiireistä tämä eläkeläisen elämä on. Mutta mukavaa.

Kirjeitä ja kortteja selatessani olen saanut äidin ja isän kautta terveisiä, jotka aikanaan jäivät perille tuomatta. Olen myös ihmetellyt miten paljon olen saanut itse vastaanottaa kauniita tervehdyksiä ja kiitoksia. Mukana on monia ihmisiä, jotka olen joskus tuntenut varmaan hyvin, mutta joita en enää muista. Se on surullista, että niin paljon unohtuu. Mutta on tullut mieleen ihan sellainen ajatus, että ehkä vielä ehdin vuorostani osoittaa joillekin ihmisille arvostusta, kiitollisuutta ja rakkautta. Tämä lienee aarteenetsijän paras löytö.

Sota-aika

Sota-aikana ja pula-aikana äidillä oli paperikengät ja kaikesta oli pulaa. Jokainen vaatekappale oli arvokas, ja ellei ollut sopiva sellaisenaan, se saatettiin käyttää uusien vaatteiden valmistamiseen. Ikäpolveni on kuullut näitä kertomuksia, ja niinpä olen laihialaisena säästänyt vaatekomeroon ja yläkerran komeroihin kaikki vanhat vaatteet, joita en ole leikannut matonkuteiksi. Ja ihan totta, minulla on ollut ajatus: jos tulee sota. Runsaissa varastoissani on ollut ainakin kolmen sukupolven vaatteita. 

Äidin piisamiturkki

Lomalle ja eläkkeelle jäätyäni oivalsin, että nythän se sota-aika on, ja aloin tyhjentää komeroita. Kovalla pakkasella kannoin ulos tuulettumaan äidin piisamiturkin. Totesin sen vuoria lukuun ottamatta ehjäksi ja lämpimäksi, mutta hiat ovat minulle liian lyhyet. Niitä vasten olen nuokkunut lapsena monessa joulukirkossa. Mitähän turkille tekisin?

Sitten aloin pestä vaatteita edullisella tuulisähköllä. Osa niistä, ehkä noin 10 %, saattaa kelvata uudelleenkäyttöön. Pakkasin niitä pienempiin pusseihin Uffin keräykseen. Oli mm. lasten pieneksi jääneitä farkkuja, paitoja ja mekkoja. Poistettavat sukat ja korsettiliivit (niitäkin oli kahdet) kuuluvat poltettavaan jätteeseen. Muut pestyt tekstiilit pakkasin jätesäkkeihin ja vein hyötykäyttöasemalle. Ne ovat materiaalia uusia lankoja ja kuteita varten. Toistaiseksi tätä poistotekstiiliä on kertynyt seitsemän jätesäkillistä. Samalla sain vihdoin vietyä pois monenlaista talossa ajelehtivaa elektroniikkaromua.

Vielä on paljon selvitettävää ja järjesteltävää. Ja vieläkin on vaikea luopua joistakin vaatekappaleista. Olen kuitenkin iloinnut siitä, että on kehitetty "arvoketju" erilaisille tarpeettomille vaatteille ja tavaroille. Uskon, että se säästää luonnonvaroja ja luontoa. En mielelläni puhu kuolinsiivouksesta, sillä elämää varten siivoan.

Sanoin, että on sota-aika. Tarkoitin, että erityisesti Ukrainan sota heijastuu myös meidän suomalaisten elämään. Hirvittää Alexander Stubbin puheet. "Minä tiedän tarkalleen, miten venäläiset toimivat." Kuka sen tietää? Väittäisin, etteivät aina edes venäläiset itse. Ja "on pantava kova kovaa vastaan." Se kuulostaa aivan turhalta ja tarpeettomalta uholta. Ukrainan liittymisestä Natoon ja Euroopan Unioniin on myöskin turha puhua suurin kirjaimin. Jos Yhdysvaltojen tuki romahtaa ja Euroopan tuki heikkenee, ei pian ole enää Ukrainaa. Ja silloin saattaa olla tilanne, että pelotteet ja pelottelut eivät riitä, vaan joudumme todella laittamaan kova kovaa vastaan. Tai oikeastaan lapsemme joutuvat.

Olen viime viikkoina kuunnellut Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Laatokka-sarjaa. Olen siitä jonkun osan joskus lainannut kirjastosta, mutta nuo kirjat olivat aina lainassa. Ihailen Hirvisaarta siitä, että hän on kirjoittanut niin paljon historiallisia romaaneja, joiden kehysfaktat ovat hyvin kohdallaan. Niitten avulla saattaa jopa oppia jotain venäläisestä ajattelusta ja toimintatavoista. Jos hän ei olisi ollut nainen ja naisten suosima kirjailija, luulen, että häntä olisi varmaan huomioitu paljon enemmän jo elinaikanaan. Meillä on itse asiassa lukuisia historiallisten romaanien taitajia, monet vielä tuotteliaita. Olen iloinen, että on mahdollisuus ja aikaa lukea ja kuunnella heitä. 

Hyvinvointia

Eilen, ensimmäisenä eläkepäivänäni, lähdin hyvinvointialueen tiedotustilaisuuteen. Laihian nuorisoseuran sali oli miltei täynnä laihialaisia, jotka olivat tulleet kuulemaan, mitä sanottavaa hyvinvointialueen johdolla on Laihian yleislääketieteen osaston lakkauttamisesta. Kuulemistilaisuus olisi toki pitänyt olla ennen lakkautuspäätöstä, eikä hoitajien irtisanomisten jälkeen!

Tilaisuuden alussa hyvinvointialueen johtaja esitteli itsensä ja yritti opettaa meitä tervehtimään sanomalla useaan kertaan "hei" ja odottamalla vastausta. Hän sanoi, että on kiinnittänyt huomiota muuallakin tervehtimisen tärkeyteen. Minusta tuo oli outoa, koska tapaan sanoa vieraammille ihmisille mieluummin vaikka että "iltaa". Kauppatieteen tohtori Marina Kinnusta en ollut koskaan aikaisemmin tavannut. Tällä avauksella hän sai kyllä niskavillat nousemaan pystyyn.

Alun alustuksissa kerrottiin mitä kaikkea hyvää hyvinvointialue on suunnitellut Laihian lapsille, nuorille, työikäisille ja senioreille. Lopuksi iskettiin pöytään luvut, joiden mukaan hyvinvointialueen alijäämä on nyt muistaakseni 93 miljoonaa euroa, ja alijäämät tulisi kyetä kattamaan säästöillä muutaman vuoden kuluessa. Varsinaisesti yleisöä ei missään kohden tiedotettu siitä, että Laihian yleislääketieteen osasto on päätetty lakkauttaa ja hoitajia on jo eilen irtisanottu. Oletettiin että kaikki tietävät sen, vaikka sitä ei kerrota. Myöskään ei kerrottu, missä laihialaiset potilaat tästä eteenpäin hoidettaisiin.

Sen sijaan hyvinvointialueen johtaja Marina Kinnunen vakuutti, miten hyvä ihmisen on asua kotona tai yhteisöllisessä asumisessa. Olisihan se tietysti, jos ei satu sairastumaan vakavammin. Kun keskustelu avattiin, painotettiin kahteen kertaan, että yleisöpuheenvuorojen tulee olla hyvin lyhyitä. 

Yritimme kysyä, miten paljon esimerkiksi Vaasan keskussairaalan uudisrakennuksista tulee poistoja ja korkokuluja, ja miten paljon Laihian vuodeosaston lakkauttamisesta tulee säästöjä. Näihin kumpaankaan kysymykseen ei osattu vastata. Noin varttitunnin tietokoneen selaamisen jälkeen hyvinvointialueen johto osasi kertoa, että lakkautettavan yleislääketieteen osastomme kulut ovat olleet 1,5 miljoonaa vuodessa ja lakkauttamisesta saatavaksi säästöksi arvellaan 800 000 euroa. Kelan kulut tosin nousevat, kun ihmisiä kuljetetaan Kela-taksilla satojen kilometrien päähän saaman hoitoa ja kuntoutusta, mutta sehän on yhteistyökumppanin ongelma, ei hyvinvointialueen.

Sanoisin, että erittäin huonosti olivat tehneet kotiläksynsä kun eivät osanneet kertoa mitään faktoja meitä kipeästi satuttavasta leikkauksesta - vain jotain liirum-laarum kalvoja, joista tällainen akateemisen koulutuksenkaan saanut henkilö ei saanut mitään konkreettista irti. Tunsin suorastaan myötähäpeää siitä, että joku yleisesitys oli käännetty tilaisuutta varten suomeksi eikä oltu ollenkaan liikkeellä sillä asenteella, että kuultaisiin asukkaiden kantoja tai edes kerrottaisiin mitä on eilen tehty ja perusteltaisiin faktapohjaisesti, miksi näin kova isku koskee meitä. Pyydettiin esittämään vaihtoehtoja jo alas ajetun yleislääketieteen osaston  lakkauttamisesta saatavalle säästölle, vaikka ei edes itse tiedetty paljonko tällä nyt säästetään.

Vaasan keskussairaalan status haluttiin pitää hyvin korkealla ja sinne tehtiin juuri valtavat investoinnit, joista nyt maksetaan kallista hintaa. Perusteluna oli ruotsinkielisten sairaalapalvelujen saatavuus. Tosin sitten ei saatu täytettyä lääkärinvirkoja, ja jouduttiin luopumaan esim. sydänkirurgiasta. Jotenkin sairaaloiden valtavat uudisrakennushankkeet vaikuttavat myös kilpavarustelulta. Nyt sitten viedään meiltä suomenkielisiltä maakunnan ainut suomenkielinen yleislääketieteen osasto, ja sairaamme "kotiutetaan" keskussairaalasta Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn, Kristiinankaupunkiin ja mihin milloinkin. Joskus myös kotiin kaatumaan. 

Kinnunen kyseli, eikö ole hienoa, että lonkkaleikkaukset voidaan tehdä lähellä, omassa keskussairaalassa. Kaksi polvileikkausta kokeneena voin sanoa, että ortopedian osasto on toiminut Vaasan keskussairaalassa paremmin kuin monet muut, joskin suuri osa leikattavista potilaista lähetetään Koksaan. Eikä sillä loppujen lopuksi ole niin väliä, missä tällaiset leikkaukset tehdään, kunhan jonot eivät olisi puolta vuotta pidempiä. Niistähän miltei kaikki pystyvät kotiutumaan parin päivän sairaalahoidon jälkeen. Olisi hyvä jos sairaalat keskittäisivät joitakin toimintoja ja tekisivät yhteistyötä. Sieltä ne suurimmat säästöt löytyvät. On väärin rapauttaa kivijalkaa, perusterveydenhoitoa ja lähipalveluja.

Vanhojen talojen vartijat

Paukuimme uudenvuoden aattona pakkasen kanssa kilpaa Syötteellä, mutta kiirehdimme Uuden Vuoden päivänä mökiltä huolehtimaan tänä vuonna 140 vuotta täyttävästä talovanhuksestamme sekä "Pikku-Naskalista", jonka hirret nekin ovat varsin vanhaa perua. Nuori perhe asuttaa tuota taloa, mutta on nyt kyläilemässä nuorikon vanhempien luona. Paappa pykäsi talon 50-luvulla perittyään Perälän kylästä sisartensa talon puolikkaan. Niinpä hän sahasi talon poikki ja rakensi hirsistä itselleen ja mommalle syytinkitalon. 

Kotona oli kaikki hyvin. Hakekattila pauhasi ja kaikista kraanoista tuli ihmeeksemme vettä eivätkä viemäritkään olleet jäässä. Tupa oli vähän kolea, joten pääsin lempipuuhaani eli ryhdyin pitämään puuhellassa valkiaa. Yöksi pantiin tietysti pesukone pyörimään pitkälle ohjelmalle.

Eilen aamulla saimme harmiksemme todeta, että Pikku-Naskalin alakerran parin vesipisteen kraanat olivat jäässä. En ollut muistanut sanoa Joukolle, että isä tapasi pakkasella pitää keittiön kraanaa nokkumassa. Jouko ryhtyi nyt pitämään "naapurin puolella" kakluunissa valkiaa ja sulattelemaan putkia sekä nakkeli kivijalkaan lunta. Ei vain meinannut aueta. Sain kuitenkin viimeisteltyä sulatustyön iltauutisten aikaan omalla hiustenkuivaajallani, jonka arvelin paloturvalliseksi puhaltimeksi. Ilo oli suuri, kun vesi alkoi virrata myös lämminvesipuolelta! Jostain syystä lämminvesipuoli on aina krantumpi jäätymään. Laihialaiset eivät tietenkään malta lämmintä vettä juoksuttaa, mutta voi olla muitakin syitä. 

Jälleen laitoimme tiskikoneen ja pesukoneen käyttämään vettä iltayöksi. Kolmen maissa kävin katsomassa että pakkanen on lauhtunut 29 asteeseen ja juoksutin sekä kylmää että kuumaa vettä tuvassa. Oli tarkoitus herätä seitsemältä, mutta nuukahdimme kahdeksaan asti ja herätessä oli päävesijohtokin ehtinyt vetää jäähän, mutta kahvivettä saatiin Pikku-Naskalin köökin kylmältä puolelta. Lämmin puoli oli sielläkin ehtinyt jäätää.

Nyt keskityimme kuitenkin Isoon Naskaliin. Aloin lämmittää 16 asteeseen jäähtynyttä tupaa puuhellan suloisella lämmöllä. Jouko sai pian sulatettua Naskalin karjakeittiössä olevan päälähdön ja lämmin vesi alkoi juosta kylpyhuoneeseen asti. Hän sai myös pesutuvan kraanat auki. Reilun tunnin ahkeroimisen jälkeen ehdimme aamupuurolle, ja jäässä oli enää tuvan kylmä vesi ja uutena saunan vedet - sekä tietysti Pikku-Naskalin keittiön lämmin vesi. Lounaaseen mennessä sain omalla kätevällä niksilläni sulatettua tuvan kylmän veden. Jouko oli jo aamupäivällä ryhtynyt saunanlämmitykseen ja todennut, että saunan putkistossa on jo sulaa, koska yhteen putkeen tuli pieni reikä ja sieltä alkoi sirrata vettä. Tarvittaisiin siis joku juottamaan reikä umpeen. Saunan kraana oli vielä jäässä. 

Yleensä vedet jäätyvät, kun alkaa lauhtua. Odottelemme siis kauhulla sitä päivää. Aamuöinen jäätyminen saattoi johtua siitä, että kirkonkylässä on putkirikko ja veden paineet ovat niin alhaiset. Jo illasta alkaen alkoi välillä tulla hiekkaista vettä. 

Erinomainen tuuletuspäivä on ollut. Raahasin bonnelit, petauspatjan, viisi tyynyämme ja peitteet pakkaseen ja kävin ostamassa Halpa-Hallista mattopiiskan - kaasu-Skodan kun on saanut aika vaivattomasti käyntiin. Piiskauksen jälkeen en enää saanut patjoja sisään yksinäni kohmeisin sormin. Mitä tyynyihin tulee, mainittakoon, että itse käytän neljää tyynyä, joten isännälle saattaa jäädä yksi, ellen sieppaa yöllä väärää tyynyä.  Pyykkiä keksiäkseni päätin myös pistää isännän tyynyn pesuun, joten ensi yönä yritän pärjätä kolmella tyynyllä. 

Lintuja on ruokittu ja tarkkailtu näiden töiden ohella. Jotkut keltasirkut ovat pörhistäneet höyhenensä. Toivon, että se ei olisi sairauden merkki. Untuvatakissa, vilttitossuissa ja lämpimissä vanttuissa tarkenin eilen käydä koiran kanssa katsomassa näkyisikö Perälän koskessa koskikaraa. Mietin miten huonot varusteet meillä tyttösillä oli 70-luvulla, kun pyöräilimme tai kävelimme kouluun tulipalopakkasessa. Oli kyllä pitkät housut, mutta housujen alla oli nailonit, jotka jäätyivät ihoon kiinni. Silloinkin oli aina uudelta vuodelta tosi kylmä viikko. Muistan sen hyvin, koska äiti ja isä lähtivät silloin useinkin lomamatkalle ja minä sain lomittaa. Muistan miten vedet jäätyivät, säilörehu jäätyi, tuli paha utaretulehdus parhaalle lehmälle ja itku lomittajalle. 

Hyvä on kun on lämmintä, vettä ja ruokaa. Olen kovasti miettinyt mitä tekisin eläkkeellä. Turha sellaista on miettiä. Työt tulevat yleensä vastaan pyytämättäkin. Ja kun selviytyy haasteista, siitä saa iloa.