Vähemmän on enemmän

Osallistuin syyskuussa Santerin päivän iltaan Laihian Nuorisoseuralla. Siellä panelistit miettivät, mitä alkiolaisuus voisi olla tänään. Santeri Alkiohan oli laihialainen Nuorisoseuraliikkeen ja Maalaisliiton johtohahmo ja ideologi, sanomalehtimies ja kirjailija. Mieleen jäi tuosta illasta erityisesti yksi ajatus, joka ei ole jättänyt rauhaan, ajatus, joka silloin tällöin on jo ennenkin vaivannut. Suomen eduskunnan nuorin kansanedustaja Olga Oinas-Panula Pudasjärveltä lausui valoisasti jotakin sellaista, että voidaan tulla toimeen vähemmällä. Sekä ihminen että luonto voivat paremmin jos tyydytään vähempään.

Maisema Pudasjärven Sarakylältä

Se mikä tässä asiassa hiertää on, että kaikki rakentuu tässä kapitalismissa talouskasvulle. Ja talouskasvu perustuu kuluttamiselle. Kun ostan enemmän, talouden pyörät pyörivät, verotuloja kertyy ja saadaan paljon yhteistä hyvää. On siis saatava paljon rahaa ja sitten ne on suorastaan velvollisuus kuluttaa tai ainakin sijoittaa pörssiin - en välttämättä ole sen onnellisempi ja samalla tärveltyy luonnonvaroja. 

Vähemmällä voi kyllä aivan varmasti elää onnellista elämää. Olen miettinyt esimerkiksi uutta ruokaympyrää ja vaatimusta vähentää lihan syöntiä. Olen päättänyt, että en tunne huonoa omaatuntoa lihankasvattajien puolesta, vaikka pystyisinkin edes vähän vähentämään omaa lihankulutusta. On nimittäin niin, että lapsena elin hyvin terveellistä elämää. 

Lapsuudenkodissani oli enimmillään kuusihenkinen ruokakunta (kun nuorimmainen syntyi, isoveli oli jo lähtenyt omilleen). Läheskään joka päivä ei syöty lihaa, usein oli "valkokastiketta" tai "nokkospinaattia", joissa oli höysteenä pari kananmunaa. Kun äiti lähetti minut Karppoon ostoksille, kauppalappuun kirjoitettiin aina "300 g jauhelihaa" ja "100 g hiivaa". Hiivaa leikattiin ompelulangalla suuremmasta kimpaleesta, ja äiti tapasi leipoa kerralla 50 reikäleipää osin juureen. Syötiin paljon perunaa, porkkanaa ja punajuurta, puolukkaa ja muita marjoja. Erästä erikoisherkkua en ole muistanut juuri koskaan valmistaa, "papinpuuroa". Se oli vaniljakiisseliä, jonka päällä oli vadelmahilloa. Joku rovasti oli tykännyt, ja siitä lempinimi. Rupesipa tekemään mieli.

Nyt meillä on kaksihenkinen ruokakunta. Jos ostamme kilon paistin, se hupenee päivässä eikä kaupasta saa alle 400 g:n jauhelihapakettia. Lapsuuden ruokavalioon kyllä kului voita yhtä paljon kuin nytkin, vaikka äiti joskus isälle huomauttikin, että "ei sun tarvitte yksin sitä voivuorta sulattaa." Silloinhan voin ylituotanto oli suuri ongelma.

Olen yrittänyt pienentää omaa hiilijalanjälkeä niin että olen lähes lopettanut lentämisen. Viimeksi lensimme kai Italiaan vävyn vanhempien luo viisi vuotta sitten. Ajomatkat taittuvat biokaasulla ja lyhyemmät matkat sähköpyörällä. Talon lämmitys on jo 26 vuotta hoidettu uusiutuvalla polttoaineella eli  hakelämpökattilalla. Vaatteet kulutamme loppuun. Nämä säästötoimet eivät ole lainkaan heikentäneet elämänlaatua. Olen myös mielestäni luonnonsuojelussa rehellisempi kuin sellaiset, joiden luonnonsuojelu lähtee liikkeelle toisten tekemisistä niin että omaa kulutusta voisi jatkaa entiseen tapaan. 

Mutta jos kulutetaan vähemmän, lopetetaan kaikki turismi ja eletään kaikin tavoin vaatimatonta ja hyvää elämää, on lähes kaikki ajateltava uudestaan. Jos palkkojen ja verotulojen nousun sijasta suostutaankin palkkojen pienenemiseen ja kaiken kulutuksen vähenemiseen, luonto aivan varmasti kiittää. Mutta minusta tuntuu että tarvittaisiin tämän ajan Santeri Alkiota, joka osaisi sanoa, miten silloin järjestetään koulutus ja sairaanhoito, miten järjestetään työtä niille joilta se loppuu ja miten huolehditaan niistä, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään. Auttaisiko jos kulutusta suunnataan materiaalisen sijasta palveluihin? Opittaisiin arvostamaan henkistä ja kulttuurista pääomaa? 

Olen miettinyt sitäkin, mitä monet lääkärit ovat joutuneet varmaan useinkin miettimään. Että paljonko hoito saa maksaa? Kuinka arvokas minun elämäni on? Kuinka monta sataatuhatta kannattaa kuluttaa lääkkeisiin ja hoitoon, jos sairastun tällaisena eläkeikäisenä johonkin sairauteen, jonka hoitoon on olemassa mahdollisesti auttavia, mutta hyvin kalliita hoitoja. Ehkä sillä summalla saisi aikaan jotain parempaa jos sen käyttäisi johonkin muuhun?

Kaikki yhteiskunnalliset kysymykset ovat monimutkaisia. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että useimmissa tapauksissa tuo vanha sanonta pitää paikkansa: Vähemmän on enemmän. Ei oikeastaan menetä mitään, jos tyytyy vapaaehtoisesti vähempään. Parhaassa tapauksessa päästään lähemmäksi olennaista. Vaikeampi on niiden, joilla ei ole valinnanvaraa.