Antaa palaa, taputa itsellesi!

Verkkokaupat ovat mainio lisä kokoelmiin. Rauman kiulu- ja tynnyritehtaan nettimyynti toimi loistavasti ja tilatut tuotteet saapuivat ensimmäisenä arkipäivänä tilauksen jättämisen jälkeen. Jos kauppiaasi ei ymmärrä pitää tarjolla riittävän laadukkaita tuotteita, voit tilata netistä eikä tarvitse etsiä ympäri maakuntaa. 

Tänään olimme Vöyrillä lapsenlapsemme fammulassa pienokaisen 1-vuotispäivillä ja hän osoittautui lahjalootaleikeissään juuri niin nokkelaksi kuin saatoimme arvatakin: Ensin hän fiksusti avasi aina kannen saadakseen palikat sisään ja ulos. Mutta ei kulunut aikaakaan kun hän hallitsi suvereenisti lieriönmuotoisen palikan pudottamisen laatikkoon myös sille tarkoitetusta pyöreästä reiästä. Ja voi niitä ilmeitä kun me hänelle tärkeät henkilöt kehuimme ja huusimme Hyvä hyvä! Seisaalleen nousten hän taputti itselleen.

Lapsi ymmärtää jo tosi pienenä kehut ja kiitokset ja ottaa ne riemulla vastaan, vaikka ei puhu vielä montaa ruotsin eikä suomen sanaa. Eräs työtoveri sanoi hiljakkoin, että on koettanut opetella ettei ehdollistu kiitoksiin. Ihan hyvä: Jos on aina kiitoksen kipeä, voi joutua tyhjän päälle kun ei niitä kiitoksia tulekaan. Ja onhan oltava rohkeutta tehdä myös sellaisia asioita joista ei kiitosta tule. Mutta yhtä tärkeää on opetella ottamaan vastaan myönteistä palautetta, ilahtua siitä ja kokea se vahvistavana. Jos ei osaa ottaa vastaan kiitoksia, ei osaa ottaa vastaan myöskään kehittämisajatuksia. Myönteistä palautetta voi antaa myös itselleen, vastapainoksi moitteille joita tulee antaneeksi esimerkiksi kun limput mustuvat.

Piparien ja limppujen leipomisen, joulusiivojen ja kotikaljan siivilöimisen ohella momma ja paappa ovat tänään antaneet toisilleen kehittävää palautetta hyvin aidosti. Tämä on luultavasti kummunnut siitä, ettei kumpikaan ole saanut myönteistä huomiota toivotulla tavalla. Taitaa olla tavallista näin joulun alla. Ehkä uusi vuosi voisi olla hyvien huomioiden tekemistä ja niiden ääneen lausumista niin toisesta kuin itsestäänkin. 

Natsitortut

Kyllä Vapahtajan piti syntyä varsinkin kantasuomalaisten vuoksi. Onhan täällä pohjoisessa pimeää ja paljon pahanmielisyyttä. Kaikki eivät ole tuppihallan tuhoja katsellessaan osanneet kiittää niin kuin Saarijärven Paavo, vaan on päästelty ärräpäitä ja heiluteltu puukkoa muutenkin kuin kiehisten teossa. Emännät ovat joutuneet tekemään käsitöitä puolipimeässä ja motkottaneet töitä pärvöttäessään. Kylmästä on kärsitty ja lämpimikseen kurmootettu lehmiä tai lapsia. Kesäkuumalla taas on hikoiltu heinäpelloilla ja marjamailla. Alkuperäiskansan saamelaisten ajaminen pohjoisen perukoille on ollut vaivalloista sekin. Kun maat on saatu valloitettua ja pellot raivattua, on kuitenkin tullut uusia valloittajia vuoroin lännestä, vuoroin idästä. Monta katkeraa taistelua on jouduttu käymään ja tappamaan vihollisia, myös omia.

Ja syntyihän Vapahtaja suomalaisia varten! Tarkemmin sanottuna kaikkia kansoja varten, myös saamelaisia, venäläisiä ja ruotsalaisia varten. Joulutorttuja vääntäessäni en voinut olla nauramatta, kun muistin, miten ruotsalaiset ovat luonnehtineet suomalaista jouluiloa: Suomalaiset laulavat murheellista Sylvian joululaulua, käyvät hautausmaalla ja paistavat natsitorttuja luumutäytteellä. Mietin, kokoaisiko tähden sakarat vaihteeksi toiseen suuntaan. - Onhan ruotsalaisten helppo nauraa meidän melankoolisuudelle, kun heidän lähihistoriansa on helpompi.

Sitten tuli taas vakavia ajatuksia. Sitä on kouluiästä asti monta kertaa ihmetelty, miten on mahdollista, että Stalin tappoi sellaisen määrän venäläisiä, Hitler miljoonia juutalaisia ja muita vähemmistöjä, ja Mao mahdottoman määrän kiinalaisia? Miksi viisaat ihmiset eivät osanneet heitä pysäyttää? Mutta nyt kantasuomalaiset saattavat tehdä natsitervehdyksiä, kertoa olevansa uusnatseja, heitellä polttopulloja tai pahoinpidellä erirotuisen vastaantulijan - ja vaativat sitten ymmärtämystä ja heitä jopa ymmärretään. Onko ketään vielä saatu kiinni? Onko ketään pantu vankilaan tällaisesta ihmisten vihollisuudesta?

Toisaalta kantasuomalaisissa on aina ollut ja on myös niitä, jotka ovat olleet kiitollisia siitä, että karu suomalainen luonto on antanut elannon: riistaa, marjoja, viljaa ja maitoa. On annettu kiitoslahja ja liitytty kuningas Daavidin rukoukseen: Nyt me kiitämme sinua, Jumalamme, ja ylistämme nimesi kunniaa. Sillä mikä olen minä tai mikä on minun kansani? Kuinka me pystyisimme antamaan tällaisia lahjoja? Sinulta me olemme kaiken saaneet, sinulta on tullut kaikki, minkä sinulle annamme. (1. Aik. 29:13-14.) On todettu Daavidin psalmin sanoin: Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, ei rangaissut niin kuin olisimme ansainneet (Ps. 103:10).

Syntyperänsä perusteella kukaan ei ole hyvä tai huono. Hyvyys mitataan elämässä: Löytyykö alttiutta, anteliaisuutta ja armollisuutta? Onko rohkeutta toimia rakkauden ja rauhan puolesta? Minun on todettava, että aika vähäistä on sittenkin hyvyyteni ja myös pahanmielisyys pyrkii suusta ulos. Mutta jouluna saan kiittää siitä, että Jumala rakastaa myös minua niin että hän antaa Poikansa syntyä ihmiseksi, juutalaiseksi ja pakolaiseksi.

Ristillä rinnalla ryövärin
nukkuu uhri puhtahin.
Enkelparven tie
kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan.

Leluja ja sukat

Minulla alkoi joululoma. En ole varma olenko ollut joulunpyhinä vapaalla sitten 80-luvun puolenvälin. Ai juu, olen ollut neljänä jouluna äitiyslomalla! Tuon kuvassa olevan oikeanpuolimmaisen sukan äitini on kutonut (=neulonut) lähes 30 vuotta sitten. Ihmettelimme aina että merkilliset sukat, kun pysyvät lasten jalassa ja tuntuvat sopivalta niin pikkuvauvalle kuin vielä taaperollekin. Äidin kutomat sukat ovat kestäneet neljän lapsen kulutuksen menemättä miksikään, paitsi toisesta on varastoinnin aikana ruvennut lykky juoksemaan. Viimeinen sukkia käyttänyt pienokainen täyttää pian 22 vuotta.  Olipa hauskaa, että löysin sukat malliksi. Sovitin niitä lapsenlapselle, ja totesin että ihan hyvät jos tekee pikkuisen pidemmän lavan. Yritin tehdä. Ihan yhtä tiivistä ja tasaista en osannut tikuta kuin äitini. Hän oli mestari käsitöissä!

Momma ja paappa  kävivät tänään Nikolainkaupungissa shoppailemassa. Mutta vaikka kiersimme lähes kaikki liikkeet, emme löytäneet sellaista kotimaista Jukka-lelua, jota kumpikin tykönämme olimme ajatelleet lapsenlapselle yksivuotislahjaksi. Emme ole vielä hankkineet lapsenlapselle yhtään lelua, joten leluosastoihin tutustuminen oli meille aivan uutta ja jännittävää! Kaikenlaista heikkotasoista krääsää oli paljon tarjolla, mutta ei niitä leluja, jotka kestävät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, kun vain ymmärtää pistää talteen. En ymmärrä, miksi meidän talossa ei ole varastoitu leluja, vaikka sukkia onneksi on. Vai ovatko lelupussit sittenkin salin päällä...

Totesin, että ei ole mikään ihme, jos Suomessa lama syvenee. Kuluttajan kengänpohjat kuluvat kun hän etsii kotimaisia tuotteita, löytämättä. Tuntuu että kyllä sisäänostajienkin asenteissa olisi parantamisen varaa. Kotiin tultua tilasin lelun verkkokaupasta, joka on erikoistunut kotimaisiin puutuotteisiin. Ja tein porkkanalaatikoita ilmajokisista porkkanoista. 

Surettaa vietävästi, kun monet suomalaiset arvokkaat brändit, kuten Finlayson, Arabia ja Nanso on liputettu ulos. Meilläkin on Arabiaa 1800-luvulta asti, ja nyt on tultu niin köyhiksi ettei ole enää varaa ostaa Suomessa valmistettua porsliinia. Tyttäreni oli Arabialla kesätöissä opiskeluaikana, ja ihmetteli kyllä sitä, että kun muumimukeja alettiin valmistaa Thaimaassa, mukin hinta ei kuitenkaan pudonnut. Kohtuullisuutta tarvittaisiin varmasti niin palkkavaatimuksissa kuin yritysten tulostavoitteissa, että päästäisiin eteenpäin. 

Kohtuullisuutta tarvitaan myös kuluttamisessa, muuten maapallo ei kestä. On hyvä miettiä, mitä todella tarvitsee ja mikä kestää sukupolvelta toiselle. Ja se saa sitten maksaa vähän enemmän, kun rahaa ei mene turhuuteen. Laihialaisuus ei ole niinkään hintatietoutta kuin laatutietoutta ja järkevää käyttöä. Tällaisia tonttuajatuksia tänään.

Rähjystys ja rahjustus

Kielessä on mukavia sanoja. Rähjystäminen tarkoittaa sottaamista ja rahjustaminen laahustamista. Olen viime aikoina tehnyt molempia, rähjystänyt ja rahjustanut. Tauti pitää otteessaan neljättä viikkoa ja askel painaa. Pappiparan huutavan ääni korvessa on kuulunut huonosti, sillä ääni on kulkenut vaivalloisesti yskänpuuskien ja räkimisen välissä. 

Ennen kylpyä

Meidät oli kutsuttu lauantaina tätini 90-vuotispäiville ja siksi saimme jälkikasvua taas kattomme alle, myös aivan ihanan sottapytyn. Sain uusia voimia katsellessani miten tyttöseni tummasilmä ruokaili pätevästi. Niinpä on taas päästy lähemmäksi joulua ja joululomaa. Teki mieli kirjoittaa että on päästy vähän lähemmäksi kuolemaa, mutta ehkä se kuulostaisi vähän karulta, vaikka niinhän se on. Ja siitä huolimatta kristityn parhaat päivät ovat aina edessä päin. 

Eräällä palstalla on viime päivinä keskusteltu aiheesta tuleeko papin puhua hautajaisissa vainajasta ollenkaan. Vaikuttaa siltä, että suuri osa pastoreista kokee, että ainakaan siunauspuheissa ei pitäisi puhua itse henkilöstä vaan pitäytyä kristinuskon sanomaan. Niin kuulemma papistoa myös opetetaan. Erityinen huoli teologeilla tuntuu olevan siitä, jos sattuisi sanomaan jotain myönteistä ihmisestä, joka on ollut kuitenkin monen läsnä olevan mielestä aivan kamala. Tiedän kyllä että tuollaisiakin tilanteita on. Toisaalta ajattelen, että jokaisessa rähjystäjässäkin on kätkettynä jotain hyvää ja kaunista, Jumalan kuva. Elämässään monella tavalla epäonnistunutkin voidaan saattaa kauniisti hautaan.   

Itse olen koettanut lähes aina jollain tavalla kuvata ihmisen elämää, että tiedettäisiin kenen hautajaisissa ollaan. Olen tuuminut, että uskon sanoma liittyy elämään ja kuolemaan ja niinpä näistä kaikista saa puhua. En varmasti onnistu kuvaamaan läheskään täydellisesti saateltavan ihmisen elämää tai olemusta, mutta hapuilen sanoa edes jotakin. En myöskään osaa kuvata Jumalaa, mutta sinnekin suuntaan koetan hapuilla. Kutsun ihmisiä rahjustamaan heikollakin uskolla kohti jälleennäkemisen päivää. Yksi psalmin jae koskettaa minua aina silloin kun koen elämän kovin epätäydellisenä: Suurempi kuin elämä on Sinun armosi (Ps. 63:3).

Uskovainen

- En minä mikään uskovainen ole, mutta kyllä minä joka ilta luen Isä meidän -rukouksen. -En minä uskovainen ole, mutta kyllähän jokainen tarvitsee anteeksiantamusta. - En minä mikään uskovainen ole, mutta jos se iankaikkinen elämä ja jälleennäkeminen on totta, niin sen varassa olen elänyt, että joka päivä olen sitä päivän verran lähempänä. - Ei me mitään sellaisia oikein uskovaisia olla, mutta kyllä me aina kuunnellaan radiosta aamu- ja iltahartaudet ja sunnuntaina jumalanpalvelus. - Ei me uskovaisia olla, mutta ei meidän lapsille mitään nimiäisiä pidetä, vaan kyllä me on ajateltu että kastejuhla.

Seurakunnan työntekijät tapaavat työssään paljon tällaisia ihmisiä, joita voisi hyvinkin nimittää uskovaisiksi, mutta jotka jostain syystä eivät sitä koe olevansa. Olen miettinyt mikähän tähän matalaan profiiliin on syynä. 

Ehkä jotkut kokevat, että oma usko on kovin epäilevää ja heiveröistä verrattuna niiden uskoon, jotka puhuvat siitä suureen ääneen. Jotkut eivät edes halua olla mitään superuskovaisia, jotka vahvasta todistamisesta huolimatta saattavat käyttäytyä töykeästi, pettää lupauksensa ja vaikuttaa teennäisiltä. Hirvittää ehkä ajatella, että elämä olisi täynnä Jeesus-huokauksia, rukoustaisteluita, raamatunlukua ja hengellisiä väittelyitä. - Mieluummin luen Isä meidän, käyn joulukirkossa ja autan naapuria. Kaikki eivät uskaltaudu joulunakaan kirkkoon.

Muistan kun eräs pappi huokasi kerran, että kyllä se tulee olemaan suuri yllätys ketä siellä taivaassa on. Siellä tulee olemaan monta yllättävää henkilöä, ja kyllä sieltä myös puuttuu monta sellaista joiden luulisi sinne pääsevän. Tässä työssä näkee, että uskoa löytyy sieltä mistä ei arvaisikaan. 

Tule vain kirkkoon, jos sinulla on asiaa Jumalalle, tai jos toivot että saisit kuulla Jumalan puhetta! Kirkossa on hyvä hiljentyä ja rukoilla eikä siellä vaadita mitään erityisiä uskonnollisia suorituksia. 

Tosinaan kirkon on syytä mennä myös ihmisten luo, vaikkapa kauppakeskukseen. Tänään meillä oli Pekka Laukkarinen -trion Joulun tähti -kiertueen maistiaisia Rewell Centerissä. Oli riemullista nähdä, miten toistasataa kuulijaa nautti hyvästä hengellisestä joulumusiikista ja osallistui yhteislauluihin. Sudanilainen pastorimme Stefanos auttoi niin että tervetulotoivotus saatiin kuulla myös arabiankielellä. 

Puoskareita

Tapasin tänään oman alansa osaajan, joka kuvitteli olevansa kaikkien terveysasioiden asiantuntija. Erehdyin sanomaan, että inkivääri on vähän auttanut tähän yskään. Siitäkös päästiin viinietikan kautta kiinalaiseen lääketieteeseen ja kiinalaisen lääketieteen kautta haukkumaan suomalaista maanviljelystä.

Keskustelukumppanini ensimmäinen virheellinen väite oli, että kaikki suomalainen vehnä olisi geenimanipuloitua, ja siksi meillä on niin paljon keliakiaa. Kerroin hänelle, että Suomessa ei viljellä ainuttakaan geenimanipuloitua vehnä- tai viljalajiketta. Hän jatkoi että ongelmahan on myös siinä että meillä viljellään kevätvehnää kun taas Keski-Euroopassa viljellään syysvehnää, ja siksi sairastamme. Kerroin, että vain harvat vehnälajikkeet kestävät Suomen talvea, mutta en usko tuohonkaan. Arvelin että Keski-Euroopan syysvehnälajikkeet ovat pidemmälle jalostettuja ja kauempana alkuvehnästä speltistä. Ainakin Keski-Euroopassa käytetään enemmän kasvinsuojeluaineita, joten ei se mitään luomua ole. 

Sitten päästiin lehmiin. Suomessa on kuulemma paljon maitoallergiaa, koska maito on täällä käsitellympää kuin muualla. Kerroin että tämäkään ei pidä paikkansa ja uskoisin esim. laktoosi-intoleranssin liittyvän paremminkin siihen, että täällä käytetään enemmän maitotuotteita, koska täällä ei ole pystytty ilmaston vuoksi viljelemään soijaa ja muita valkuaiskasveja. Huonompiakin peltoja on voitu käyttää karjataloudessa ja näin tuottaa eläinvalkuaista. Vaivoja on myös opittu diagnostisoimaan. Jatkoin suomalaisen broilertuotannon puhtaudesta verrattuna muuhun maailmaan. Kun siirryttiin hevosiin, kerroin että minun asiantuntemukseni ei riitä hevosten ruokintaan. Keskustelukumppanini sen sijaan oli selvillä myös ravihevosten ruokinnasta. Keskustelu jatkui tähän tapaan. Agronomina ja karjanhoitajana minulla oli lähes yhtä paljon faktaa kuin hänellä oli luuloja. Hän iski kirveensä kiveen, koska en ollut ihan tavallinen sielunpaimen.

Tulin ärtyneeksi, sillä on aika tavallista että jokainen kuvittelee olevansa maatalousasiantuntija, vaikka puhuu tuholaisista kun tarkoittaa rikkakasveja. Ymmärrän kyllä, että ruoka on niin lähellä jokaisen suuta, että siitä puhutaan. Olen nöyrä myös siinä suhteessa, että jotkut menetelmät ovat osoittautuneet ajan kanssa huonoiksi. Joitakin kasvinsuojeluaineita on jouduttu vetämään pois markkinoilta, muovia on ryhdytty varomaan ruuanvalmistuksessa, laivat ovat uponneet, jotkut lääkkeet ovat osoittautuneet hengenvaarallisiksi. Historian kiertokulku on sitä että ihminen viisastuu ja tekee taas uusia virheitä. Puhua saa. Mutta olisi hyvä jos jokainen pysyisi tietyllä tavalla nöyränä lestissään, ettei jakaisi luuloja varmana tietona. Kaikki fanaattisuus ruoka-asioissa tuntuu myös epäterveeltä.

Keskustelu päättyi siihen, että kerroin kokeneeni että puhutaan paljon huuhaata ja eräskin hoitoalalla toimiva yritti taannoin kaupata puolisolleni Wincapitan osakkeita mikä minusta oli väärin, sillä hän yritti käyttää asiakassuhdetta muuhun liiketoimintaan. Keskustelukumppanini taas valisti minua, että eihän Wincapita ollut sen enempää huijaus kuin muukaan pankkitoiminta. Osa rikastui silläkin. Siitä asiasta en ryhtynyt enää debattiin.

Tästä on hyvä ottaa opikseen. Yhtään en kadu sitä, että oioin mielestäni virheellisiä väitteitä. Mutta jäin miettimään, onko itselläni sokeita pisteitä ja kiusaus puoskaroida. Jos luokseni tulee ihminen, jonka mielenterveys näyttää jollain tavalla järkkyneen, teenkö mielessäni diagnoosia, olenko pappi vai yritänkö olla psykologi? Jos alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä puhuu ystävänsä kuolemasta, yritänkö neuvoa häntä hoidon piiriin vai tajuanko, että hän tuli papin luo puhumaan hengellisistä asioista? Onko minulla kaikkivoipaisuuden ja kaiken tietämisen harhaa?

Entä uskonnollinen kenttä kokonaisuudessaan? Onko julistus tervettä? Myydäänkö jotain mitä ei ole antaa? Annetaan toiveita parantumisesta ja vahvoista hengellisistä kokemuksista, vaikka vain yksi lupaus on Raamatun mukaan varma: Kristuksen tähden saat uskoa syntisi anteeksi - eikä yksikään joka häneen uskoo, joudu kadotukseen vaan saa iankaikkisen elämän. Se mitä uskovalle täällä maan päällä tapahtuu, voi olla jotain aivan kamalaa, sellaista mitä emme toivoisi vihamiehillemmekään. Luultavimmin uskovan elämä on täynnä murheita, mutta ei hän silti välttämättä ole onneton eikä menetä uskoaan. Hänellä on rauha Jumalan kanssa.

Entä uskonnollinen fanaattisuus? Suuri osa kirkon jäsenistä on lähinnä välinpitämättömiä, mutta varmaan liikainnokkaitakin löytyy. Tahtoisin sanoa, että riittää luottavainen turvautuminen Jumalan armoon. Ei tarvitse koko ajan pakonomaisesti rukoilla tai lukea ja selittää Raamattua, en ainakaan itse ole sellaista kehotusta Jumalalta saanut. Sen sijaan meitä kehotetaan pyrkimään lähimmäisenrakkauteen joko tekemällä arkityötä tai muuta palvelua. Kymmenessä käskyssä neuvotaan rakkaudettomien tekojen välttämiseen. Jumala voi kutsua meitä erilaisiin tehtäviin seurakunnassaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että ei tarvitse osata, jaksaa ja tietää kaikkea. Vääränlainen päteminen vain ärsyttää ja karkottaa. Hengellisillä suorituksilla ja touhupisteillä ei Jumalan edessä ole erityistä merkitystä. 

Toivoa on!

Joku ystävällinen seurakuntalainen kurkotteli minulle tänään saarnaspönttöön yskänmälliä, kun ei puheesta meinannut tulla mitään. Ajattelin tilaisuuden jälkeen, että näin kotoisaa kirkossa pitäisi aina olla, että uskalletaan liikkua ja vaikkapa auttaa pappiparkaa. Puheen sisältö ei siitä vielä parantunut, mutta pääsin ainakin loppuun.

Kotimatkalla poikkesin kauppaan ja ostin ensimmäistä kertaa elämässäni aitoa inkiväärinjuurta ja palan painikkeeksi Valion glögiä. Tähän asti olen luottanut kotoisiin marjoihin ja lääkärin määräämiin troppeihin. Mutta kun muu ei auta, niin kokeillaan josko lima lähtisi irtoamaan inkiväärillä. Itse asiassa olen aika toiveikas parin mukillisen jälkeen. Netistä löysin myös kiinalaisen reseptin, jossa inkiväärinpalasia keitetään vedessä ja lisätään kokista. Ehkä kokeilen sitä huomisin. 

Olen miettinyt sitäkin, mikä yrtti tai juuri auttaisi siihen kun ihmissuhteet tulehtuvat. Mikä irrottaisi sen liman mikä tekee monien yhteisöjen elämän tukkoiseksi? Joskus olen kuullut viisaiden sanovan, että puhuminen auttaa. Olen ymmärtänyt, että kun puhuu aidosti ja totta, niin se selvittää solmuja, ja konfliktista voi aueta uusi parempi tulevaisuus. Mutta jos hyökkää niin saa varautua vastahyökkäykseen. Totuudessa pitäisikin aina olla mukana ymmärtämystä ja rakkautta. Ja siitä huolimattakin joskus käy niin että kuulijan korvat menevät heti lukkoon. Hän voi olla itse jotenkin niin epävarma itsestään tai kykenemätön ilmaisemaan itseään aidosti. Sellaisissa tapauksissa on ehkä parempi luovuttaa, tuon kuoren läpi ei pääse väkisin. Sitä paitsi: Totuus ei ole totta, jos se sisältää vain negatiivisia asioita.

Aika monissa tilanteissa toisen totuus tuntuukin härskiltä valheelta ja ehkä sitä onkin, tarkoitushakuista syyttelyä. Eivät kaikki ihmiset osaa etsiä sovintoa tai selvittää asioita. Näyttää siltä, että he haluavat mitätöidä, alistaa ja painaa muita. He saattavat ärsyttää tahallaan, etsiä heikkoa kohtaa, pettää luottamuksen, tarttua jokaiseen virheeseen ja pyrkiä haavoittamaan sanoin, teoin ja elein. Ja näin tehtyään he leimaavat toisen luonnehäiriöiseksi narsistiksi. Kukaan ei lopulta ota selvää, kenellä niitä luonnehäiriöitä on ja millaisia, joten parempi kun yrittäisimme suhtautua toisiimme ihmisinä, elää ihmisenä ihmisten joukossa niin kuin Herramme ja Vapahtajamme (Fil. 2:7). Kaikkien ystävä ei tarvitse eikä pidä olla, mutta vihollisessakin täytyy yrittää nähdä Jumalan kuva. 

Ihmiskunta on pystynyt rakentamaan valtavasti teknisiä ihmeitä ja niiden sovellutuksia. Mutta harva meistä pystyy elämään kaikkien kanssa sovussa ja rakkaudessa. Maailma on täynnä riitoja, vihaa ja sotaa. Siksi me tarvitsemme Vapahtajaa ja Rauhan ruhtinasta. Olen ymmärtänyt, että hänen toimintansa perustuu siihen, että hän puhuu jokaiselle, minullekin, aidosti ja totta, täynnä ymmärtämystä ja rakkautta. Aika tiukkaa tekstiä, mutta lempeää. Ihmisten kanssa keskustellessa voin haavoittua ja mennä kuoreeni. Siksi tarvitsen Jumalaa, jonka edessä saan ja uskallan olla pieni ja keskeneräinen.

Toivo ei ole minun hyvyydessäni, ei minun oikeissa teoissani tai osaamisessani, vaan siinä, että tunnen ja jopa hyväksyn rajani eikä minun tarvitse esittää tämän parempaa. 

Elämän kauniit laulut

Istuin nojatuolissa tikkuamassa ja yskimässä ja kuuntelin radiosta tasavallan presidentti Sauli Niinistön kyselytuntia. Hyvin presidentti vastaili, pohdiskellen ja tavoittaen yhteishenkeä. Huomasin, että aina kansalaisena lopulta totun presidentteihin olivat he lähtöisin mistä poliittisesta ryhmästä tahansa. Elinaikanani on tosin ollut vain viisi presidenttiä, mutta kaikki he ovat paikkansa ansainneet ja ottaneet. Päätösmusiikiksi presidentti Niinistö oli valinnut Tapio Rautavaaran laulaman, Toivo Kärjen säveltämän ja Reino Helismaan sanoittaman Lauluni aiheet. Sehän sopi siihen kuin nenä päähän:

Mä mistä laulun aiheet saan,
niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta.
On helppo käydä vastaamaan,
kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta.

- On laulun aihe köyhyyskin
ja riemu rikkaitten
ja murhe, mikä polttanut rintaa.
Tuo laulun ilo räiskyvin
tai jälki kyynelten,
se myöskin, mikä onnemme on hintaa.
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen,
lyhyt taival on riemusta murheeseen.
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen.
Niin paljon on aihetta lauluun.
(Reino Helismaa)

Teimme kerran nuorina kolmen tytön porukalla pyörä- ja telttaretken seurakuntamme leirikeskukseen Oravaisten Röykkäsjärvelle. Kävelimme leirikeskuksen takana olevaan mäkeen ja kiipesimme näkötorniin, vaikka se oli jo vähän laho. Minua huimasi aivan valtavasti siellä ylhäällä enkä meinannut uskaltaa lähteä laskeutumaan tikapuita. Paluumatkalla metsässä kallioilla makoili mies, joka kysyi erotammeko me uroshirven papanat naaraan jätöksistä. Outo kysymys paljasrintaiselta  mieheltä ja vähän arvelutti jäädä vastaamaan. 

Hän sitten esitteli itsensä Reino Helismaan veljeksi, jolla oli mökki leirikeskuksen naapurissa. Kun meillä ei heti sytyttänyt, niin hän huomasi viitata Toivo Kärkeen. Se olikin tutumpi nimi.Toivo Kärjen lapsuudenkoti on tästä kilometrin päässä, Perälän pappilassa. Kun se ei ole enää pappila, olen leikkimielisesti nimennyt Naskalin Perälän pappilaksi. Presidenttikin kertoi, että Toivo Kärjen ja Tapio Rautavaaran syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 100 vuotta.

Enää ei taida syntyä tällaisia kansallisia tähtiä. Ei niin etteikö osaajia olisi, vaan pikemminkin lahjakkaita ihmisiä on niin paljon, monet pääsevät esiin ja harvat jäävät mieleen. Aika huikea sanoituskin tuossa laulussa on, ja löysin siitä myös itseni. Ikää on tullut ja elämänkokemusta monenlaista. Löytyy paljon laulun aiheita. Löytyy iloja ja suruja, jaettavaa ihmisten kesken. Kun osaa kysyä tai yrittää vastata, syntyy vuorovaikutus. Ei niinkään että olisi valmiita vastauksia, mutta on etsijän mieli.

Laulun löytää ja ilmi sen tuoda voi,

jos sen etsijän laulajaks Luoja loi.
Ei lopu aiheet milloinkaan, jos esille ne saa.
Niin paljon on aihetta lauluun.

- Se on laulu, kun rakkaus valloittaa,
se on aihe, kun orvoksi jäädä saa.
Tuo kevät laulun riemuisan,
mut surullisen syys.
Niin paljon on aihetta lauluun.

(Reino Helismaa)

Kun näitä sanoja kirjoitan, ajattelen lempeästi myös häntä, joka kantaa elämän suuria suruja. Surussa ei ole mitään kaunista, mutta taitaa se niin olla, että ilman surua ei synny elämänlaulua.  

Itku ei oo kaukana mutta on naurukin lähellä

Eilen illalla oli valtavan innostava ilta, kun kaksi Kirkon Ulkomaanavun Opettajat ilman rajoja -verkoston kautta tullutta opettajaa oli kouluttamassa suomen kielen kielioppaita. Saimme lyhyellä haulla kasaan peräti 25 pätevää kielioppaan alkua. He voivat pitää mielenkiintoisen verkkomateriaalin tuella suomea taitamattomille turvapaikanhakijoille 10 kielenoppimistuntia. Osallistujat saavat puhua paljon toistaen oppimistilanteessa lauseita vuorovaikutteisesti. Uskoisin sen olevan heille järkevää ja mielenkiintoista tekemistä. Myös seurakuntalaisemme saavat tehdä mieluisaa vapaaehtoistyötä. Joukossa oli myös monta sellaista, jotka lupautuivat toimimaan organisaattoreina.  

Yritin toivottaa ryhmän tervetulleeksi ja sanoa jotain myös lopuksi, mutta yskitti niin mahdottomasti koko illan. Kun talo tyhjeni ja jäin järjestelemään tavaroita, sanoin kyynel silmässä ääneen että Jeesus nyt en meinaa enää jaksaa. Roudasin erilaisia teknisiä vehkeitä ja kahvitustarpeita ympäri toimitilakortteliamme. Luokan pöytiä en enää jaksanut pyyhkiä, vaikka tiesin että kasvatustyön kollegani kokoontuvat aamulla kokoukseen tuohon tilaan. Anteeksi heille! Kaikeksi onneksi paikalla ollut lääkäri oli unohtanut jotain ja kun hän tuli sitä hakemaan, kysyin kannattaisiko tästä yskästä mennä työterveyteen. Hän sanoi että ehkä kannattaisi, sillä Vaasassa on nyt liikkeellä tavallista enemmän mykoplasmaa. Hän auttoi minua myös kahvikärryn kanssa. Alkuillasta olin nähnyt erästä toista lääkäriä toisessa tilanteessa ja hän oli sanonut, että joo nyt on aika pahaa yskää liikkeellä, mullakin on ollu - joten jälkimmäisen lääkärin unohdus ja siihen liittyvä kannustus oli tarpeen että rohkenin varata vielä aamuksi ajan työterveyshoitajalta. 

No, yskin koko yön enkä nukkunut kuin pari tuntia. Kun aamulla tokkurassa yritin pukea itseäni lähteäkseni työterveyteen, muistin miten kerran kävi - ja rupesi kaikesta huolimatta naurattamaan, joka tietysti muuttui pian yskäksi ja miltei itkuksi. Minä kun en yleensä kotona mielelläni käytä erästä pienehköä vaatekappaletta. No, olin erään kerran kuumeinen kun lähdin Herhiläiseen, enkä muistanut lisätä vaatetusta kuin päällypuolelle. Lääkäri halusi kuunnella keuhkoja ja kun nostin herralle paitaa, kauhistuin ja minua nolotti aika tavalla. Ajattelin että jos eivät tässä talossa aiemmin olleet ymmärtäneet että pastorilla ei taida olla kaikki kohdillaan niin nyt se taisi käydä varsin selväksi. Lääkäri ei ollut huumorimiehiä, joten en uskaltanut yrittää väittää että minulla saattaa olla tanskalaisia sukujuuria. Kaikesta huolimatta en meinannut silloin saada sairauslomaa vaan jouduin lopulta kysymään paljonko pitää olla kuumetta että otetaan puheeksi työssä jaksaminen. Tänään minut otettiin todesta heti, ilmeisesti siksi että olin unohtanut pestä ja kammata tukkani ja se roikkui rasvaisena otsalla korostaen kalpeaa ulkomuotoani. Sain sekä lääkäriajan että lääkkeet ja muutaman päivän sairausloman. 

Eilen aamulla huomasin, että kissat eivät ole empaattisia, mutta koirat ovat. Heräsin järkyttävään päänsärkyyn ja jouduin oksentamaan. Kissa kulki perässä ja naukui katkeralla äänellä aamupalaa. Koira sen sijaan tuli vessan ovelle ja katsoi hyvin huolestuneena pää kallellaan että joko tilataan ambulanssi.

Muistan että kerran lapsena minulla oli aivan kamalan pitkä yskä ja syljeskelin vertakin. Vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen huomiota, mutta seurakunnan nuorisotyönohjaaja sanoi että sun pitäis mennä lääkäriin. Liekö 40 vuoden muistot jo kultaantuneet, kun minusta tuntuu, että tämä nykyinen tauti on vielä kivulloisempi ja tuntuu henki loppuvan. En suosittele kenellekään, mutta en osaa sanoa miten tauteja voisi välttääkään, kun edes karpalot eivät varjele kaikelta pahalta. Joskus on vain otettava mitä annetaan, onneksi usein annetaan myös ihmisten empatiaa ja ystävällisyyttä hengen pitimiksi. Mutta nyt nukkumaan!