maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kasvot

Istuin tänään työnohjauksessa kasvokkain juttelemassa työstä, toiveista ja tavoitteista. Se oli keidashetki pääsiäiskiireiden keskellä. Vastatusten istuminen ja huomion kiinnittäminen toisen kasvoihin on hoitavaa ja rohkaisevaa.

Tämän illan, hiljaisen viikon maanantain psalmissa 102 on jae: Älä kätke minulta kasvojasi. Meihin on istutettu kaipaus nähdä Jumalan kasvot, ja siksi Herran siunaus on niin koskettava: Herra kirkastakoon kasvonsa teille, Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne. Joku ehkä kysyy, mikset lue sitä Sinä-muodossa niin kuin se Raamatussa on. Olen kuitenkin ajatellut, että koko koolla olevien joukko saa yhdessä kokea aavistuksen Jumalan kasvojen kirkkaudesta. Alkujaan tuo siunaus oli tarkoitettu koko Jumalan kansalle.

Jumala näkee meidät kuitenkin myös yksilöinä. Hän kaipaa nähdä sinun kasvosi ja minun kasvoni. Hän rakastaa kättensä työtä. Raamatun rakkausrunokirjaa Laulujen laulua on tulkittu vertauskuvallisesti niin, että siinä Jumala puhuu luomalleen kauniille olennolle, Sinulle, näin: 

Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois.
Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt.
Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan. Nouse kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos!

Kyyhkyni, kallion kätkemä, vuoren seinässä lymyävä, anna minun nähdä kasvosi,
anna minun kuulla äänesi, sillä sinun äänesi on suloinen,
ihanat ovat sinun kasvosi. (Laul.2:11-14.)


Jeesuksessa näen Jumalan kärsivät ja rakastavat kasvot. Eikä minun tarvitse menettää kasvojani hänen edessään. 

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Varjelus

Olen selviytynyt viikosta ilman armastani, vaikka tiukkaa on tehnyt. On ollut myös varjelusta mukana. Melkein voisi sanoa, niin kuin Rölli-peikko, että eilen kun mä kävin kaupassa, multa unohtui muistilista - on elämä niin vaarallista.

Kiireissäni olen unohdellut asioita tavallista enemmän. Kaikkia unohduksia en onneksi muista. Ainakin unohdin albalaukkuni erääseen kastekotiin ja kalenterin kotiin. En meinannut muistaa putsata lämpökeskuksen palopäätä tuhkasta. Jätin autoni epähuomiossa parkkiin erään talon portin eteen. En tunnistanut paria henkilöä, jotka olisi pitänyt muistaa. Meinasin unohtaa virsikirjat ja hattuni johonkin. Pahin oli, että yhtenä päivänä olin unohtanut silitysraudan päälle koko päiväksi, kun aamulla lähtiessä pikapikaa silitin liinan kotiehtoollista varten. Oli kiitosrukouksen paikka, kun tulin illalla kotiin ja kuulin miten rauta naksui paikallaan. Ikävämpi olisi tulla kotiin, jota ei enää ole.

Sen, miten paljon toinen tekee, huomaa vasta sitten, kun hän pitää lomaa. Samalla tavalla pääosa enkelien varjeluksesta taitaa mennä meiltä huomaamatta ohi. Havahdumme paremmin niihin tapahtumiin, joissa enkelit eivät varjelleet. Jumalan huolenpito on jotain sellaista, jota en juurikaan huomaa enkä ymmärrä enkä osaa häntä kyllin kiittää.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Lammas ja lauma

On monenlaisia herkkuja. Yksinolemisen herkkua on vallata koko parisänky. Aina löytyy uusi viileä kohta, ja kulmittain nukkuminen on makeaa. Kurjempi puoli on, että joudun huolehtimaan itsestäni ja lemmikeistä. Pääsiäisen alusaika on töissä kiireistä, ja siksi olen pitkin viikkoa miettinyt, miten sellaiset työntekijät jaksavat, joilla ei ole koskaan huoltojoukkoja kotona. Teen nyt kymmenen päivän työjakson ennen pääsiäistä ja saan sitten pitää lankalauantaista alkaen neljä päivää vapaata. Tilaisuuksia ja toimituksia riittää. Ihmisten kohtaaminen on mieluisaa, mutta pääsiäissiivoja en ole jaksanut edes ajatella. 

Kotimaisen lampaanviulun tai kaksi aion alkuviikosta hankkia. Onneksi lampaanlihaa on nyt hyvin saatavilla. Perheemme pääsiäisperinne on kokoontua yhteen pääsiäisaterialle iloitsemaan hyvästä ruuasta ja viinistä. Jälkiruokana on perinteisesti ollut raikas aurinkorahka. Olen iloinnut siitä, että tämä juhla tuntuu olevan lapsilleni jopa joulua tärkeämpi. Viime vuonna poika oli julkaissut FB:ssä kuvan lammaspaistista (vai oliko se jo kaluttu luu) ja kirjoittanut, että Vuoden paras ateria - kiitos Jeesus. Minua nauratti tuo kovasti ja ajattelin, että siihen kätkeytyy myös pääsiäisen syvä sanoma.

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus kuoli ristillä pääsiäisen valmistuspäivänä juuri sillä hetkellä, kun pääsiäislampaita teurastettiin Jerusalemin temppelissä. Juutalaiset kokoontuivat sitten pääsiäisenä perhekunnittain syömään karitsaa. Syöjiä tuli olla niin paljon karitsaa kohden, ettei mitään jäänyt tähteeksi. Juutalaiset uhrasivat syntiuhreja ja viettivät pääsiäistä kiitollisina siitä, että Herra oli vapauttanut heidät Egyptin orjuudesta. 

Myös meidät kristityt on vapautettu - niin kuin kasteen rukouksessa tänään luin - synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Pääsiäisyön ja -aamun ehtoollisliturgian prefaatio on kauneimpia:
Hän on meidän pääsiäislampaamme
joka on uhrattu puolestamme.

Kuolemalla hän kukisti kuoleman
ja ylösnousemisellaan avasi meille tien ikuiseen elämään.
Sen tähden kaikki maa riemuitsee tänä päivänä
ja viettää juhlaa pääsiäisestä iloiten.

Miten sinä valmistaudut tähän suureen juhlaan? Saamme lähteä matkaan palmusunnuntaista pääsiäiseen. Toivoisin, että jokaisella olisi hiljaisella viikolla mahdollisuus pysähtyä, hiljentyä ja rukoilla. Kirkoissa on joka päivä tilaisuuksia joissa tullaan yhteen, sillä uskossa on perimmältään kysymys yhdessä uskomisesta.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Hellä katse

Kerran kansakoulun alaluokilla pihamaalla oli menossa mukava leikki jo ennen aamun kellonsoittoa. Tytöt olivat tehneet ensilumeen sudenradan, jossa oli turvapesiä ja leikittiin eräänlaista hippaa. Kysyin ujosti saanko tulla mukaan. Leikin johtajatyttö kysyi muilta otetaanko me, ja neuvottelun jälkeen todettiin, että me ei oteta sua mukaan. Jäin yksinäni seisomaan itku kurkussa. Oli kipeää kun minua, pientä innokasta lasta, arvioitiin ja lopulta jätettiin ulkopuolelle.

On monenlaisia tapoja lyödä ja tulla lyödyksi. Luulen että lähes jokainen muistaa jotain, joka on tuntunut epäoikeudenmukaiselta ja haavoittavalta. On myös monenlaisia tapoja suhtautua näihin iskuihin. Voi kantaa katkeruutta tai voi ajan kanssa antaa anteeksi. Voi myös oppia rakastamaan ja lohduttamaan sitä pientä yksinäistä tyttöä tai poikaa, jonka sydän pakahtui murheesta. Sen voi tehdä vielä kymmenien vuosienkin jälkeen ja myös omalle itselleen.
Mieleeni on jäänyt - sekin jo kansakoulusta - kertomus siitä, miten Jeesus katsoi rakastavasti Pietariin. Pietari lupasi Jeesukselle, että hän on valmis menemään opettajansa kanssa vaikka vankilaan tai kuolemaan. Kun Jeesus pian vangittiin, Pietarin rohkeus kuitenkin petti ja hän kielsi kolmasti tuntevansa Jeesuksen. Luukas kertoo, että Herra juuri silloin oli lähellä, kääntyi ja katsoi Pietariin. Enkä saata kuvitella muuta kuin että Jeesuksen katse oli täynnä rakkautta ja myötätuntoa. Siksi Pietari särkyi itkemään. Rakkaus herkistää paljon varmemmin kuin ilkeys tai viha.

Jeesuksen suhtautuminen naulaniskuihin Golgatalla on riipaiseva ja vaikeasti seurattava esimerkki. Hän rukoili: Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät. Hän jaksoi huolehtia rakkaistaan loppuun saakka, mutta hän rukoili myös kovien ja väärin tehneiden puolesta.

Voi miten valtava hyväksyminen, ymmärtämys ja rakkaus Jeesuksella on. Tänäkin pääsiäisenä hän ottaa vastaan jokaisen, joka tulee hänen luokseen ja haluaa kohdata hänen hellän katseensa. Eikä siinä neuvotella, se on selvä asia. Kirkko on olemassa sitä varten, että on paikka missä saa katsoa Vapahtajaa silmiin, iloita ja itkeä.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Herkkä omatunto

On tosi tärkeää olla uskollinen sille, minkä kokee oikeaksi. Jos elän mielinkielin ja toimin siksi epäoikeudenmukaisesti tai uskaltamatta nostaa esiin epäkohtia, joudun auttamatta ristiriitaan itseni kanssa. Siksipä olen ihmetellyt usein, miksi joudun väittelemään itseni kanssa myös silloin, kun olen tehnyt niin kuin olen kokenut oikeaksi.

Ehkä oikeillakin toimilla on kaksi puolta: Se joka ajaa hyvää ja se joka pahoittaa jonkun mielen. Eli tehdessäni arvojeni mukaisen valinnan saatan aiheuttaa pettymystä ja harmitusta - myös ihmisessä jota suuresti arvostan. Oikein eläminen käy siis raskaaksi, kun hyvin herkällä omallatunnolla arvioin tekemisiäni. Joskus huomaan miettiväni jopa, pitäisikö minun hoitaa toisen oletettuja haavoja. 

Joskus nimittäin oletan toisen ihmisen pään asennon, silmien ilmeen tai äänensävyn perusteella, että hän on pahoillaan tai vihainen, ja se johtuu varmaan minusta. Aina tilanne ei ole sellainen, että voisi kysyä suoraan, mikä sinua painaa. Eikä aina ole syytäkään.

Olen tullut siihen tulokseen, että en ole vastuussa kaikesta mitä toinen kokee. Hän ei tiedä vaikuttimiani ja pohdintojani. Hänellä voi myös olla omaa herkkyttä tulkita kaikki itsensä kautta. En voi vaikuttaa tähän kaikkeen. Enkä uskalla elää, jos aina ajattelen muiden mahdollisia reaktioita. Minun ei tule myöskään aina ajatella itseäni: Kaikki ilmeet, äänensävyt ja pahanmielisyydet eivät johdu minusta. Ihmisillä on aivan varmasti muitakin huolia. 

Kaikki se, mistä tunnen epämääräistä syyllisyydensekaista tunnetta, ei siis ole syntiä. Joskus liiallinen rohkeus voi olla syntiä, joskus taas arkuus. Mutta kaikki rohkeus tai kaikki arkuus eivät ole rakkaudettomuutta. 

Näitä mietin, kun lähestyn mielessäni ristin pääsiäistä. On asioita, joissa olen menetellyt taitamattomasti, asioita joita tulee katua. On myös asioita, joissa olen menetellyt oikein. On hyvä koettaa pitää nämä asiat erillään kysymättä aina muiden mielipidettä. Pyhä Henki, jonka Jeesus antoi Puolustajaksemme, puolustaa meitä, olimmepa tehneet oikein tai väärin.



tiistai 24. maaliskuuta 2015

Pimeässä hohtaa

Miten kerron sen niin että se jää mieleen? Pääsiäisen alla vieraillaan mm. päiväkodeissa, palvelutaloissa ja sairaaloissa kertomassa ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisestä. Seurakuntamme lapsityöllä on aina hyviä ideoita sanoman havainnollistamiseksi - jos huomaa kysyä. Monena vuonna on käynyt niin, että en ole osannut katsoa kalenteria ajoissa ja ensimmäinen lasten pääsiäishartaus on päässyt yllättämään. Silloin on täytynyt miettiä, onko minulla itselläni joku esine, jonka voisin ottaa mukaan. 

Yhtenä vuonna muistin, miten innoissaan tyttöseni pieninä olivat pimeässä hohtavista paidoistaan. He sulkeutuivat vaatehuoneen pimeyteen ihmettelemään säteileviä kissoja. Niinpä otin päiväkotivierailuille mukaan pimeässä hohtavan ristin. Se herätti mielenkiintoa. Eräs poika kysyi innoissaan, voidaanko katsoa sitä pimeässä. Valitettavasti se ei ollut mahdollista. Ristiinnaulitun valo jäi siis uskon varaan. 

Mommani veli Uuno Kahra, joka toimi mm. Jurvan kirkkoherrana 1940-luvun lopulla, valmistutti näitä ristejä. Muistan hänet hämärästi, olin koululainen kun me suvun nuoret lauloimme hänen hautajaisissaan Nyt kulkee halki korpimaan. Minulla oli ristejä kaksikin, annoin toisen tansanialaiselle pappisseminaarilaiselle, kun ajattelin että Afrikassa on niin pimeät yöt. 

Risti on meillä alkovin seinällä ja öisin kun valvon, saatan katsella sitä. Yleensähän uni pakenee, jos joku asia painaa mieltä, tulevaisuus huolettaa, polvea kolottaa tai sydän lyö häiritsevän kovasti epätahtiin. Kirkkaina päivinä risti helposti unohtuu, mutta korven pimeässä yössä osaan paremmin kohottaa katseeni ristiin ja etsiä apua häneltä, joka on kipujen mies ja sairauden tuttava.  

Nyt kulkee halki korpimaan
Jumalan lapsen tie,
vaan päivän matkan kerrallaan
se kotiin täältä vie.


Jeesuksen veri puhdistaa
niin tunnon rauhan saan
ja lapsen tietä taivaltaa
taas jaksan uudestaan.

Lämmössä armon auringon
jo linnut visertää,
vaan sitten suvi aina on
kun matka taakse jää.


(Sanat Anna-Maija Raittila)

Vk 498:1,4,5

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Ave Maria

Olen kuunnellut Marian ilmestyspäivän saarnoja joskus tuntien suurta vierautta. Mariaa on ylistetty hänen nöyryydestään, ja jostain syystä on ollut vaikeuksia samaistua kaimaan. Niinpä en ollut myöskään erityisen innoissani siitä, että saarnavuoro sattui tälle päivälle.

Toisaalta, on ihana viettää juhlaa keskellä paastonaikaa. Messu kaikilla herkuilla: Kuusi kynttilää, valkoinen väri, kunnia ja kiitosvirsi pyhälle kolminaisuudelle, hallelujat ja runsaasti ylistysvirsiä. Vaasan kirkkoon oli kutsuttu erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana 70 vuotta täyttäneitä, ja väkeä oli taas mukavasti, vajaat parisataa henkeä. 

Messua toteuttamassa oli mm. seurakuntamme diakoniatyön harjoittelija, sosionomiopiskelija Ullariikka Rönkkö. Iloitsin siitä miten hienosti hän palveli esirukouksessa. Urkurina toimi tämän kevään abiturientti Jimi Järvinen, joka jatkaa huomenna ylioppilaskirjoituksia ranskan kielen kokeella. Urkutaiteilija tuleekin tarvitsemaan kielitaitoa konsertoidessaan ympäri maailmaa. Näin sanon, sillä Jimi on lahjakas nuori ja toivon hänelle menestystä. 

Messun jälkeen krypta pullisteli väenpaljoudesta, mutta Hietalahden Martat selvisivät kahvituksesta, kolehdinkannosta ja muista messun toimittamiseen liittyvistä tehtävistä ongelmitta. Kun vielä poislähtiessä katselin kirkkopäiväkirjaa, tuli sellainen ajatus, että ehkä meidän seurakunnassa on alkanut jumalanpalvelusvillitys. 

Tunsin viikolla että stressi nousee. Tein töitä minkä jaksoin, mutta näin, että lauantaille kasautuu ylipitkä päivä. Niinpä eilen valmistelin hautajaisia ja kastetta, kiirehdin kappelille, sieltä muistotilaisuuteen, kaksille syntymäpäiville ja kastejuhlaan. Kotiin tultua kävin saunassa ja jatkoin saarnan ja messun valmistelua iltayhteentoista saakka. Minulla oli aloittaessani ajatus saarnan rakenteesta ja pidin siitä kiinni, vaikka näin että kaiken tiivistämisenkin jälkeen saarnasta tuli kolme minuuttia tavallista pidempi. Innostuin niin paljon että haaveilin että puhuisin Mariasta joskus pidempäänkin vaikkapa raamattutunnilla tai naistenpäivässä.
Hellyyden Jumalanäidin ikonista
Aamulla herätessä ajattelin että se on surkea saarna ja sekoittaa kaikki evankelistat keskenään.  Mutta kun luin sen toimistolla ääneen ennen kirkkoon menoa, tulin siihen tulokseen, että voin sen rohkeasti puhua. Olin vihdoin löytänyt Marian elämästä jotain johon ainakin itse saatoin liittyä. Minulle on tärkeää, että Jeesuksen äiti oli ihminen ja hänellä oli sellaisia murheita kuin meillä äideillä ja vanhemmilla on. Tallensin saarnan tuonne puheitten sivulle. 

Ajattelen, että Jumalansynnyttäjän ei tarvinnut olla tahraton ja virheetön. Hän sai armon tulla siksi miksi tuli. Minun on helppo kuvitella, että hän ei poikansa ristin juurella mitenkään voinut ymmärtää ja hyväksyä Jumalan tarkoituksia. Hän tunsi suurta tuskaa ja saattoi kapinoida meidän muiden äitien tavoin.

Jotkut onnittelivat minua tänään nimipäivästä. Maarian ja Marian nimipäivä on kuitenkin heinä-Maariana, Marian käyntipäivänä eli 2. heinäkuuta. Sinä päivänä voimme vielä mielessämme palata tämän päivän evankeliumitekstiin, Marian kiitosvirteen, jonka hän lausui käydessään vieraisilla sukulaisensa Elisabetin luona. Koska silloin ei vietetä pyhää, kirkoissamme luetaan Marian ilmestymispäivänä vuorovuosina evankeliumi siitä miten Gabriel ilmestyy Marialle, evankeliumi Marian ja Elisabetin kohtaamisesta tai Marian ylistysvirsi. 

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Haavat

Ylihuomenna olisi Kärsimyksen sunnuntai, mutta se jää tänä vuonna Marianpäivän alle. Pääsiäinen liikkuu kuunkierron mukaan, mutta Marianpäivää vietetään aina noin lapsen odotuksen verran ennen joulua. Kärsimyksen problematiikkaan olisi siis tarkoitus syventyä ensi viikolla Maria-juhlan jälkeen.

Toisaalta kärsimys on aina ajankohtainen aihe. Se näyttää kuuluvan elämään. Tällä viikolla olen kohdannut surevia surupiirissä ja hautajaisten omaiskeskusteluissa. Sairaus, luopuminen ja kuoleman suru ovat osa meidän kärsimystämme. Ne tulevat joskus kuin auringonpimennys.

Uutisvälineet kertovat usein erilaisesta pahuudesta, joka aiheuttaa monenlaista kärsimystä. Itsekin joudun kohtaamaan toisten taholta joskus vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, joskin se on varsin vähäinen kärsimys verrattuna siihen, mitä monet kiusatut, mielipiteidensä tai uskontonsa vuoksi vainotut ja sorretut kokevat joka päivä. 

Uskonvainot ovat todellisuutta tänäänkin. Nuorena en saattanut ymmärtää uskovia, jotka puhuivat siitä miten heitä vainotaan ja se kuuluu asiaan. Ajattelin että tuo voi riippua vähän ihmisestä itsestäänkin, että ei ole pakko hakea uskovan kärsimyssädekehää esiintymällä ärsyttävästi.

Vanhempana olen tullut siihen tulokseen, että jokaisella on oma kärsimyksensä. On turha kuvitella, että joku pääsisi elämässään liian helpolla. Ja joskus ihmisen kärsimys on tosiaankin osallisuutta Kristuksen kärsimyksiin. Se voi tulla ihmisen osaksi silloinkin, kun hän on noudattanut 1. Pietarinkirjeen ohjetta ja vastannut sävyisästi ja kunnioittavasti silloin kun on kysytty mihin hän toivonsa perustaa.
En uskalla sanoa, että Jumala olisi suunnitellut kaiken sen pahan mitä joudumme kohtaamaan. Mutta tahdon uskoa että hän voi muuttaa pahankin hyväksi ja käyttää sitä hyvien tarkoitustensa välineenä. Olen itse löytänyt myös lohdun siitä ajatuksesta, että jos minulle tapahtuu jotain epäoikeudenmukaista, niin Vapahtaja on kokenut sen. Hän on Golgatalla kärsinyt syyttömänä ja se kärsimys on tuonut meille aivan uuden toivon. Siksi kaikki mitä kohtaan voi tuoda minulle tai jollekin muulle jotain hyvää, kun jätän elämäni Jumalan varaan.

Sinäkin voit katsoa haavojasi ja ajatella, että ne liittävät sinut syvästi Kristukseen. Minua puhutteli kyyneliin asti edesmenneen Heikki Kotilan iltahartaus, jossa hän sanoi siihen tapaan, että kun isä laittaa lapsia nukkumaan, siinä joskus katsellaan yhdessä haavoja - että tuo tuli kun kaaduin polkupyörällä, ja tuo tuli kun juoksin isoaveljeä pakoon. Kun me täältä lähdemme, Taivaallinen Isä hellästi lukee meidän haavamme - ja kyyneleet. Siihen asti jaksamme yhdessä toisiamme tukien. 

torstai 19. maaliskuuta 2015

Pelastuslaitos

Pelastustehtäviin lähdetään kiireesti. Hätäkeskukseen tehdyn hälytyksen perusteella arvioidaan lähteekö paikalle pelastusyksikkö, kolme yksikköä vai peräti komppania. Tämän opin tänään iltapäivällä pelastuslaitoksen edustajalta kun olimme koolla alueemme seurakuntien HeHu-kurssilla. HeHu tarkoittaa henkistä huoltoa, joka antaa kriisiapua lähinnä suuronnettomuuksissa, missä shokissa olevat pelastuneet tarvitsevat fyysisen ensiavun lisäksi muutakin apua ja tukea. Vaasan HeHu-ryhmää on kerran tarvittu tositilanteessa. Harjoituksissa ja koulutuksissa kaikki valmistautuvat lähtöön, mutta toivovat, ettei koskaan enää tarvitsisi lähteä.

Onhan tässä kyllä pari päivää ollut kiirettä pelastustöissä, sillä eräänlainen pelastuslaitoshan tämä meidän laitoskirkoksikin moitittu kirkko on. Sitä en tiedä, kuinka moni on pelastunut, mutta työmme tähtää sekä ajalliseen että iankaikkiseen pelastukseen. Jos tämä perustehtävä on kirkkaana mielessä, niin työ tuntuu vastuulliselta ja tärkeältä.

Ajallinen pelastus voisi olla sitä, että ihminen löytää elämälleen turvan ja kestävän pohjan, kokee että ei ole yksin, vaan on mahdollista löytää yhteys Jumalaan ja lähimmäisiin. Iankaikkinen pelastus on sitä, että kuolemalla ei ole viimeistä sanaa, vaan Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan murtanut sen vallan. Hän on valmistanut jokaiselle ikuisen kodin, ja on itse tie sinne. Se, joka uskoo ja turvautuu Jeesukseen Vapahtajana, ei ikinä kuole.

Arkityöni on paljolti sitä että matkaan lähdetään yhdellä yksiköllä, joko yksin tai kanttorin kanssa. Tämän yksikön vahvistukseksi liittäisin moniin tehtäviin mielelläni joukon seurakuntalaisia, vähän kuin vapaapalokuntalaisia. Ehkä sitä myöten laitosmaisuuskin häviäisi ja jäljelle jäisi vain pelastus.


tiistai 17. maaliskuuta 2015

Ystävä

Vanhukset joutuvat usein saattelemaan paitsi omaisiaan myös ystäviään hautaan. Suru koskettaa kipeästi, kun joutuu luopumaan sielunsisaresta tai sielunveljestä. Joskus ihmettelen, miten sitä jaksaa. Jossain vaiheessa iäkkäämpi ihminen huomaa olevansa yksinäinen, kun ei ole enää elossa ketään tai ainakaan montaa jolle soittaa tai jonka luona käydä.


Ystävyyden ikoni: Kristus ja Menas
Tietokoneeni taustakuvana töissä @jiipeenetti.fi
Tästä oli puhetta erään vanhuksen luona. Myös eräs läheiseni suree nyt rakasta ystäväänsä. Muistan miten ystäväni kuoltua toimin niin kuin monet muutkin. Menin ensin kukkakauppaan itkemään ja sitten kampaajalle. Kerroin miten minusta tuntuu kuin olisin taas menettänyt sisaren. Sain jakaa suruani myös läheisten kanssa. 

Joskus huolettaa kun monet ystäväni ovat aika vanhoja. Olisi hyvä hankkia myös nuoria ystäviä, jotka käyvät luonani jos elän vanhaksi tai joudun muuten vuoteen omaksi. Niin aina puhun, mutta en kuitenkaan jaksa olla kovin sosiaalinen työni ulkopuolella. 

Tänään kävin apteekissa ja kun aamutuimaan reseptiasiakkaiden jono oli kovin pitkä, rupesin rohkeasti juttelemaan vieruskaverille vaikken häntä tuntenut. Hän vastasi yhtä reippaasti ja ehdimme jutella yhtä ja toista ennen kuin vuoroni tuli. Jo siitä tuli ihmeen hyvä mieli. 

Ystävällisyys on Jumalan kaunis lahja ystävyydestä puhumattakaan. Jäähyväispuheessaan Jeesus sanoi opetuslapsilleen, etten sano teitä palvelijoiksi, vaan ystävikseni (Joh. 15:15). On yksi joka pysyy ja vierelleni jää!

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Rajoitteita

Pitäisikö nauraa vai itkeä? Eilen illalla löin varpaani oven kulmaan, se paisui ja sitä alkoi särkeä. Teippasin sen viereiseen varpaaseen kiinni ja olin jo aamulla toiveikas että eiköhän se siitä. Mutta ei siinä kaikki. Kun  päivällä aloin syödä lounasta, suu ei auennut kunnolla enkä pystynyt pureskelemaan. Oikea leukanivel rouskui pahaenteisesti. Irvistelin vähän niin kuin isännän vanha kenkä. 

Olen siis ollut nälissäni vapaapäivän kunniaksi. Tosin ottamieni troppien jälkeen olen tunkenut appelsiininviipaleita suuhun ja suuren kärsivällisyyteni ansiosta onnistunut pureskelemaan ne vasemmanpuoleisella purukalustolla. Liekö kyseessä Luojamme ja Pelastajamme huumorintaju? Kun pappi ei osaa muuten paastota, niin annetaan leukalukko. 

Ei elämä aina hymyile, vaikka aurinko paistaa. Joskus ei huvita mikään, monet asiat harmittavat, kropan krempat varsinkin. Silti, juuri tällaista elämän kuuluukin olla. Lääkärisarjan Dr. Martin kysyy juuri telkkarissa miksi ihmessä kaikkien pitäisi olla koko ajan onnellisia? Joskus tuntuu että elämässä on lähes rajattomasti mahdollisuuksia. Mutta elämä on tarkoitettu rajalliseksi, ja myös iän mukanaan tuomiin rajotteisiin saattaa kätkeytyä jotain hyvää.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Arvorakennuksia


Aamulla mietimme, että Vaasa on kyllä kaunis ja toimiva kaupunki. Syynä siihen on meren läheisyys ja Carl Axel Setterbergin suunnittelema kaava kauniine ja ilmavine puistokatuineen. Vanhan Vaasan palo 1852 oli siis siunaus, vaikka se näyttäytyi ensin täydellisenä katastrofina. Kaupunki rakennettiin uudelle paikalle. Jos elämässään kohtaa raunioita, on siis hyvä muistaa, että niistä voi vielä nousta jotain kaunista. 

Vanhan Vaasan pappila tämän päivän auringossa
Tänään oli ihana kastejuhla Vanhan Vaasan kauniissa pappilassa. Pappila on rakennettu 1800-luvun alussa ja on niitä harvoja rakennuksia, jotka säästyivät tulipalosta joka nieli kokonaisen kaupungin. Seurakuntayhtymämme entisöi sen upeasti muutamia vuosia sitten, ja se on oivallinen perhejuhlien pitopaikka. Viikolla papilassa pidetään päiväkerhoja, varhaisnuorten kerhoja ja erilaisia piirejä. Pihassa on myös toinen rakennus, joka toimii tällä hetkellä oikeasti pappilana. 

Kastejuhlat ovat aina hienoja, tänään nautin erityisesti yhteisestä laulusta ja juhlan tunnusta. Sukua ja ystäviä oli koolla yli 50 henkeä, mukana paljon lapsia ja nuoria. Olen tuntenut vauvan äidin nuoresta saakka ja sekin tuntui jotenkin sykähdyttävältä.

Kotiin tultua keväinen päivä houkutteli ulkoilemaan. Lähdimme polkupyöräilemään kohti uutta tuulivoimalapuistoa. Tuulimyllyt kuitenkin pitivät taukoa, koska oli ihanan tyven leppeä sää. Kotipappilan pihamaalla otettiin myös kuvia. Talo on uudempaa perua, kaksikerroksinen maatalo rakennettiin 1884. Papin kodiksi se muuttui vuonna 2003.

Talo pitäisi maalata ensi kesänä. Ensin on vedettävä raudalla irti se mikä lähtee ja sitten maalattava pensselillä. Maalasin parikymmentä vuotta sitten tikkailta etelänpuolen syrjät ja kuistin, mutta enää en pysty kaahimaan enkä taida muutenkaan jaksaa.  

Vanhana saa tuntea itsensä arvokkaaksi. Vuodet ja vuosisadat kuluvat nopeasti, mutta tuovat antiikkiarvoa.




lauantai 14. maaliskuuta 2015

Kissa

Jouko oli löytänyt tänään Sissin puukopasta. Kissat rakastavat puhdasta puuntuoksua ja raikasta pyykkiä. Niinpä pesinkin äsken yhden papinpaidan toiseen kertaan, kun se oli jäänyt ajelehtimaan silityslaudalle ja toiminut karvoista päätellen Sissin lakanana.

Kissat ovat mielenkiintoisia otuksia. Paitsi että ne osaavat piiloutua kummiin paikkoihin, niistä ei myöskään näe päälle päin ajatuksia. Niillä on hyvä itsetunto ja ne toimivat hyvin itsenäisesti. Sen sijaan monia ihmisiä, myös minua, voi joskus lukea kuin avointa kirjaa. Joskus voi huomata mielenkiintoisia asioita sellaisista ihmisistä, jotka pyörittelevät sanojaan ja ehkä itse kuvittelevat olevansa ovelia. Olen jonkin verran oppinut tarkkailemaan eleitä ja kuuntelemaan muutakin kuin sanojen sisältöä. Ristiriidan havaitseminen voi olla hyödyllistä. Itse taidan olla niitä ihmisiä, joiden mielestä on parempi nostaa kissa pöydälle kuin kierrellä ja kaarrella.

Tänään oli viikon toiseksi viimeinen työpäivä ja meni aika myöhälle, mutta huomenna on vastaavasti lyhyempi päivä. Illalla oli seurakuntasalissa Raamattuopiston missiomusalinjalaisten esitys, jossa oli hyvää musiikkia ja raamatullista draamaa. Koin että sain esityksestä uutta voimaa. Innostus on tarttuvaa ja ihailin nuorten taitoja. Sitä paitsi heidän koko vartalonsa ilmaisi sanomaa. Oli myös mukavaa kun koolla oli satakunta eri ikäistä ihmistä. Syntyi mielestäni hieno yhteys nuorten ja vanhempien välille.

Nyt taidan minäkin vetäytyä sänkyyn ja mennä tyytyväisenä kerälle. 

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Rohkeus

Tänään näimme elokuvaohjaaja Klaus Härön haastattelun aamu-TV:ssä. Hänen uusi elokuvansa Miekkailija on juuri ilmestynyt. Olen rakastanut hänen elokuviaan, joissa on tunnetta ja oikeaa elämää ja joita kuitenkin uskallan katsoa. Olen lapsesta asti ollut allerginen elokuvien liialliselle jännitykselle ja väkivallalle, joten joudun joskus lopettamaan katselun kesken. Herkkyyteni vuoksi kyyneltymiseen riittävät jo sen tyyppiset herttaiset elokuvat kuin Lassie palaa kotiin tai Uneton Seattlessa.

Härön elokuvien levollisuus vetää puoleensa. Niistä jää kuitenkin mielestäni tunneliikutuksen lisäksi myös aina jotain ajateltavaa. Ne ovat avanneet minulle jotain itsestäni ja näyttäneet mitä haluaisin oppia tai mihin haluaisin pyrkiä. Niinpä totesin tietyllä äänenpainolla, että Miekkailija olisi tänä iltana Vaasassa. 

Työpäivä oli hyvä, täynnä merkittäviä kohtaamisia. Olin tehotuulella, ja niinpä kotikäynneiltä tultuani päätin vielä väkertää toimistolla alkuvuoden matkalaskuja. Se sujui hitaasti, sillä jouduin ensimmäistä kertaa moiseen uudella Kipa-ohjelmalla ja marraskuussa annetut ohjeet olivat unohtuneet. Ajattelin, että Jouko ei varmaan muista enää Miekkailijaa ja jatkoin viiteen asti. 

Kotiin tultua mies kuitenkin sanoi, että sitten takaisin Vaasaan. Olin oikeastaan harmissani, mutta en viitsinyt syödä sanaani. Haukkasin jotain muuta ja niin mentiin. Kyllä kannatti! - Virossa, Haapsalussa, oli opettaja, joka päätti lopettaa pakenemisen ja olla rohkea lasten tähden. Hän oli päästänyt ihmisiä lähelleen oltuaan kauan piilossa. Hän osasi rakastaa.

Olen ollut iloinen, jos joku on joskus sanonut minua hyvällä tavalla rohkeaksi. En ole ollut uhkarohkea, mutta olen halunnut elää niin ettei tarvitsisi katua pelkuruutta. 

Lapsena kuvittelin, että olisin valmis kuolemaan Kristuksen tähden tai menisin joskus jonnekin hoitamaan henkeni uhalla ihmisiä jotka ovat kuolemassa tarttuvaan tautiin. Tällaiset idealistiset ajatukset ovat haihtuneet, sillä taidan kuitenkin olla pohjimmiltani pelkuri. Viime syksynä muistelin näitä haaveitani ja ihailin suuresti heitä, jotka menivät henkensä uhalla hoitamaan ebolaan sairastuneita. Ja ihmettelen, että maailmassa on kristittyjä, jotka tunnustavat rohkeasti uskoaan, vaikka se johtaa kidutuksiin ja kuolemaan. 

Kiitän Jumalaa heistä, jotka ovat näyttäneet mallia ja eläneet rohkean elämän. Heitä on nytkin Suomessa ja eri puolilla maailmaa.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Haaste pienentyä ja kasvaa

Jälleen pari lisämotivaatiota yrittää hillitä napostelua ja lisätä liikuntaa. Ensinnäkin uudehko autonrengas räjähti allani moottoritiellä. Oikea takarengas, mutta kuitenkin mietin voisiko se johtua kuskin koosta. Toiseksi tunsin oloni mommaaseksi, kun kapusin hinausauton kyytiin ja sieltä pois. Rengasvalmistajan Hakkaturva osoittautui oivalliseksi. Jos tulee rengasrikko niin auto (tai vähintään rengas) hinataan tiepalvelun toimesta lähimpään valtuutettuun rengasliikkeeseen ja vaihdetaan ilmaiseksi uusi rengas rikkoutuneen tilalle. Hinauspalvelu oli erityisen nopea ja ystävällinen eikä rengasliikkeessäkään kyselty kuskin painoa eikä oikeastaan mitään muutakaan. 

Minulla on ollut tähänkin asti niin hyvä palvelu, ettei ole tarvinnut vaihtaa yhtään kesä- tai talvirengasta, käsirenkaita ja muuta sen sellaista olen saattanut vaihtaakin joskus. Vaikka aika ajoin kiinnostuneena kyselen, mihin kohtaan tunkki laitetaan ja miten ja kuinkas sitten, niin eihän sitä opi ellei itse tee. Sitä paitsi ei se nyt ole niin helppoa pyhävaatteet päällä ja nivelrikkoisilla polvilla.
Lounaan jälkeen ajattelin, että minun pitäisi kasvaa. Olin tullut ruokapöydässä muistelleeksi pikkumaisesti jotain vanhaa asiaa. Tarinan pointti oli olevinaan jossain muussa kuin siinä kielteisessä mitä tulin kertoneeksi. Kun kuitenkin taustalla oli vuosien takainen loukkaantumisen tunne niin jäin miettimään, että voisin yrittää kasvaa siihen suuntaan että jättäisin vanhat kaivelematta. Vaikkei kukaan edes tökkäisi tikulla silmään rangaistukseksi, niin ihan oman elämäni tähden. Henkinen kasvu ja fyysinen keveneminen saisivat siis kulkea käsi kädessä.

Kotiin tultua päätinkin lähteä pyörälenkille. Otin kuitenkin koiran mukaan hidastamaan vauhtia. Se kun ihmettelee kevään ja koiraitten tuoksuja kaikissa risteyksissä ja myös monien tolppien kohdalla. Jäi siis aikaa katsella ympärilleen. Luonnossa alkaa olla jo kevään värejä. Rukiinoraat vihertävät. Vaalenneet kynnösharjat ovat täynnä kasvukauden odotusta. Onkohan luonnossa mitään, mikä kasvaa ja pienenee yhtä aikaa? 

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Varas

Nykyään joutuu ajattelemaan jos ei nyt kidnappaajia niin varkaita. Naapuripitäjän lotta Maija Kitinoja oli presidentin kutsusta itsenäisyyspäivävastaanotolla, ja koska asia oli esillä eri tiedotusvälineissä, hänen kotinsa ryöstettiin sillä aikaa. Onneksi Sami Lapiolahti pani toimeen syntymäpäiväkeräyksen, jolla voitiin osoittaa myötätuntoa. Mikään ei kuitenkaan korvaa niitä esineitä, joilla on suuri tunnearvo.

Luulenpa että useimmilla on kodissaan esineitä, joiden tunnearvo ylittää markkina-arvon kirkkaasti. Niin minullakin. Eikä tunnearvoa voi vakuuttaa. Olenkin useimmiten jättänyt paljastamatta FB:ssä tai blogissa, jos koiramme on poissa kotoa. 

Tänään on ollut viimeinen lomapäivä ja olen huomannut, että kodissani asuu varas, joka varastaa minulta paljon aikaa. Se on tämä läppäri. Blogitekstin kirjoittaminen on suhteellisen nopea toimitus, ja koen sen jollain tapaa hyödylliseksikin. Mutta muuhun nettisurffailuun käyttämäni aika on tänään(kin) ollut suhteeton. 

Aamulla huomasin Kotimaa pro:sta uutisen, jota eilisen puhelinsoiton tähden osasin vähän odottaa: Blogini on valittu Kotimaan pro blogi -finalistien joukkoon. Kerroin asiasta heti FB:ssä. Sitten on täytynyt pitkin päivää käydä paitsi tykkäämässä eri asioista, myös katsomassa onko tullut tykkäyksiä. Olen narsistisesti seurannut myös tarkkaan blogini lukijamääriä ja selaillut nettiuutisia. Sähköinen media voi oikeasti varastaa joskus liikaa aikaa ja läsnäoloa.

Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi (Matt.6:21). Toivoisin, että sydämeni ei olisi kiinnittynyt saamaani huomioon tai siihen mielihyvään mitä saan läppärin sormeilusta. Toivon, että sydämeni olisi rakkaitten ihmisten ja Jumalan luona. Jumalassa löydän levon, ja ihmisille voin olla ihminen. 
Paapan piparkakku
Edellä olevan johdannoksi Jeesus sanoi: Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan, ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan, eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.(Matt. 6:19-20.) Näillä sanoillaan hän varoitti kiintymästä liiaksi siihen, mikä on katoavaa. Suurin aarteemme on rakkaus, ja se on Jumalassa ja niissä olennoissa, jotka hän loi kuvakseen.

Aloitin esineiden tunnearvosta. Onko se siis kiintymistä väärään mammonaan? Paappani sanoi hyllykaapin äärellä, että hän on lapsesta asti katsellut tuota piparkakkua ja se on hänelle rakas. Itse näen tuossa kukan tai auringon, mutta minullekin se on rakas. Tunnearvossa on ehkä jotain muuta kuin ahneutta, omia muistoja ja juuria. 








maanantai 9. maaliskuuta 2015

Totuus

Totuudellisuus luo turvallisuutta ja rohkeutta, herättää luottamusta ja myötätuntoa. Totuuden avulla voi ratkoa elämänsä suuria kysymyksiä ja saavuttaa itsekunnioituksen. Miksi siis valheiden kylvämisestä on tullut muoti-ilmiö? Sitä esiintyy trollauksen muodossa keskustelupalstoilla ja se tuntuu olevan sallittua siellä missä kampanjoidaan vaikkapa ruuan hinnasta tai vaalien merkeissä. 

Ovatko valheiden puhujat joutuneet kenties valheiden uhriksi? Ehkä niinkin voi käydä, että elämän kohtaloissa kovettuu ja päättelee että tähän peliin on mentävä mukaan, jos mielii selvitä elämästä ja saavuttaa tavoitteitaan. Mielen syövereistä saattaa myös hiipiä jesuiittamainen ajatus, että Tarkoitus pyhittää keinot

Mutta voi käydä myös päinvastoin: Pettymys aiheuttaa terveen vastareaktion. Muistan kun äitini odotti kesävauvaa, pikkusiskoani Suvi-Päivikkiä. Olin lähes kahdeksan ikäinen. Äiti oli huolissaan ettei jaksa mahansa kanssa poimia mansikoita ja tuli luvanneeksi, että saat kesällä 20 penniä jokaisesta litrasta jonka poimit. Sehän oli valtava raha, salmiakkiaskin verran. Oli hyvä mansikkavuosi, noukin ahkerasti koko kesän ja merkkasin litrat ylös. Mutta kun rohkenin pyytää tilitystä, äiti vastasi: Höpsistä, en minä mitään sellaista ole luvannut! Ja se siitä sitten. - Päätin että jos minusta tulee joskus äiti, yritän pitää sen minkä lapsilleni lupaan. Olen tuon päätökseni muistanut ja yrittänyt parhaani. Toki olen voinut jonkun lupauksistani unohtaa.

Nappo
Tietoinen valhe ei ole koskaan puolusteltavissa. Ja jos niitä livauttelee usein, on vaarana, ettei niitä enää edes itse huomaa tai alkaa itsekin uskoa juttuihinsa. Jos esitän valkoisen valheen omasta puolestani tai omaksi hyväkseni, jään valheen vangiksi. Jos valehtelen toisesta ihmisestä, haavoitan häntä ja  kenties anastan jotain joka hänelle kuuluu. Valheellisuus itsessään vääristää ja kyynistää yhteisen elämän. Ei voi luottaa.

Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Mutta entä jos annetaan kauhalla? Jumala rakastaa totuutta eikä halveksi väärin tehnyttä, vaan jakaa armoaan ylenpalttisesti. Niinpä ainoastaan totuus todella tekee meidät vapaiksi! Kun pysyn totuudessa, minulla voi olla myös jotain jaettavaa ja se jos mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.




sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Maailmallisia makuja

Lomamatkalla kannattaa syödä niukasti, mutta sitäkin parempaa ruokaa. Tässä olemme mielestäni onnistuneet varsin hyvin. Ensimmäisessä matkakohteessa oli muutakin tekemistä kuin kokkaaminen, mutta ei hätää. Läheisestä ostarista saimme hankittua iltapalaksi erittäin maukkaat ja laadukkaista aineksista valmistetut sushiannokset. Espoon Han-ko ylitti siis kirkkaasti Vaasan Makogoron tason, vaikka sielläkin sushi on syötävää.
Sushi á la Han-ko tikuilla
Aamupalaksi söimme jotain, en muista mitä – oleellisinta oli että selvitimme samalla erään ystävän antaman salapoliisitehtävän. Tehtävän suoritus kesti alle 10 minuuttia, koska vävy osasi googlettaa Vaasan näyttämötaide-elämää erityisen hyvin juuri ruotsinkielellä. Sitten meidät heitettiin lyhyen leikkituokion jälkeen hellävaraisesti ulos, koska nuori perhe halusi osallistua vaippakarnevaaleihin.

Ei hätää, jatkosuunnitelmamme olivat navigaattoriin iskemistä vaille valmiina. Kuopuksen uusi asunto oli näkemisen arvoinen ja vierailu oli miellyttävä. Hän oli tietoinen siitä, että olimme kutsuneet itsemme lounaalle toisaalle, joten hän tarjosi virkistävät kahvimukilliset. Kävimme päiväkävelyllä läheisessä alppiruusupuistossa ja haaveilimme, että voisimme nähdä sen reilun parin kuukauden päästä täydessä loistossaan.
Alkupalat á la R&M
Ystävämme olivat panostaneet erityisesti tarjoamansa maukkaan myöhäislounaan esteettiseen vaikutelmaan. Ehkä he halusivat osoittaa, että näkevät vielä ihan hyvin. Pari viikkoa sitten tästä oli erityisesti heille itselleen syntynyt toisenlainen vaikutelma, kunnes lapsenlapset alkoivat kysellä, miksi te ukki ja mummi pidätte jatkuvasti toistenne laseja. Nauroimme erityisesti sitä että machona pitämämme ukki oli onnistunut keplottelemaan useita päiviä puolisonsa punasankaisilla ja sydänkuvioisilla ikkunoilla.

Marjaisat naistenpäiväleivokset
Ennen ruokarukousta oli pakko ottaa kuva herkullisista alkupaloista. Ravitseva ja kiinalaistyyppisesti maustettu pataruoka meni alas ilman että ehti ajatellakaan valokuvaamista. Rohkaisevat keskustelut kruunattiin vielä kauniilla ja raikkaanmakuisilla naistenpäiväleivoksilla. Erinomainen ja rakkaudella valmistettu lounas osoittaa, että ystäviemme palvelukotihakemus olisi ennenaikainen ja hätiköity, sillä sattuuhan sitä että joskus silmälasit vaihtuvat eikä siitä sen enempää.

Maut ovat siis olleet maailmallisia ja olemme saaneet ystävyyttä ja yhteyttä täyden sylillisen.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Etelänmatka

Kotimies lupasi huolehtia koirasta ja niin päätimme ottaa vielä äkkilähdön Etelään. Riehaannuimme heti shoppailemaan. Jo Juustoportista ostettiin monenlaisia tuliaisia. Perille päästyä vanha pari lähti onnellisena vaunuuttelemaan. Olimme oikein onnellisia, kun saimme pitkästä aikaa lykkiä vauvaa.

Isoja omenoita ei ostarista löytynyt, mutta emäntä osti uudet kengät joihin mahtuu mommalle tehdyt tukipohjalliset. Ja ihan lopuksi löytyi myös Sushibaari, josta tilattiin pientä iltapalaa naisväelle. Miehille ostettiin suomalaiskansalliseen tapaan kotoiset pizzat.

Vävy on selvästi jo vähän huolissaan, sillä vauva vetää yhä parvekkeella sikeitä, vaikka tuuli ulvoo. Tytär on sovittelemassa kaverinsa iltapukuja, sillä osakunnan vuosijuhla on tulossa. 

Etelänmatkamme jatkuu huomenna kuopuksen uuden vuokrakämpän katsastamisella ja lounaalla ystävien luona. Jos vielä paluumatkalla poiketaan Mansessa, niin saadaan kaikki tuliaiset jaettua. 

Jaahas, vauvamme heräsi reilun kahden tunnin unilta. Muistaakseni aikaisemmat lapsukaiseni nukkuivat aina kolmen tai neljän tunnin päikkärit ja jos oli juhlat, niin viidenkin tunnin verran. Muistan miten pitokokki eräillä isäni syntymäpäivillä jo oli huolissaan että vauva pitää herättää ettei se nuupahda nestehukkaan. 

Etelänmatka kerran vuodessa nuorentaa. 

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Lähimmäisenrakkaus

Ryhdyin lukemaan Kari Kopperin tuoretta ja tuoreenmakuista kirjaa Ristin rakkaus. Se kuljettaa Lutherin ajasta ja ajattelusta tämän päivän seurakuntaelämään. Olen kirjan puolessa välissä ja tähän mennessä kaikki on ollut vallan tutuntuntuista. Silti on hyvä pysähtyä miettimään näitä asioita uudestaan ja uudestaan.

Joskus vuosia sitten eräs työtoveri sanoi jotenkin siihen tapaan, että hän voisi pitää minulle raamattutunnin ja osoittaa, että diakoniatyö on turhaa ja sanan julistaminen riittää. Koska hän ei koskaan pitänyt sitä tuntia, asia jäi vaivaamaan. 
Lutherilla usko ja rakkaus lyövät kättä. Jumala ei osoita minulle rakkautta siksi että olen hyvä, vaan vaikka olen surkea ja kurja. Jumalan rakkaus on toisenlaista kuin ihmisen rakkaus, se ei valikoi kohdettaan sen rakastettavuuden vuoksi.

Jumala ei osoita rakkautta myöskään tekemällä mielikseni. Hän voi ajaa minut ahtaalle niin että tarvitsen häntä. Hän tekee minusta ei-mitään voidakseen sitten nostaa minut ja tehdä taas joksikin. Hän tahtoo tehdä minusta uskovan. Uskossa tulen osalliseksi Kristuksesta, Kristus asuu minussa. 

Tarkoituksena on, että minäkin alkaisin Kristuksen lailla asettua lähimmäisen asemaan. Osoittaisin edellytyksetöntä rakkautta joka kantaa toisten kuormia ja välittää hyväksyntää ja hyvyyttä monasti varsin puutteellisille ja hankalille lähimmäisille. Lutherille kristillinen usko elää lähimmäisenrakkautena. 

Lutherin mukaan etiikassa ei ole kysymys Jumalan antamien yksittäisten sääntöjen noudattamisesta, vaan kaiken toiminnan arvioimisesta kultaisen säännön perusteella. Se on siis sääntöjen sääntö. Niinpä Luther myös käskyjen selityksissään värikkäästi avasi meille, mitä kaikkea rakkaus voi olla. Ongelma peruselämässäni on, että usein tiedän mikä on lähimmäiselle hyväksi (siihen ei tarvita edes erityisiä kristityn silmälaseja), mutta olen haluton toimimaan niin kuin rakkaus edellyttäisi. 

Ehkä Jumala siksi aina pudottaa minut pärjäämisen ja osaamisen taivaista etsimään yhä uudestaan hänen edellytyksetöntä ja muutosvoimaista rakkauttaan.  


torstai 5. maaliskuuta 2015

Uskontodialogia

Tultiin kotiin ja tehtiin tulet, sillä talo oli jäähtynyt lähes 13 asteeseen. Nyt ollaan päästy jo 15 asteen paremmalle puolelle, joten tarkenisi lukea. Syötteellä en juuri jaksanut hiihtää, lueskelin. Millähän itseäni seuraavaksi sivistäisin? 

Koraania meillä ei ole, mutta Mormonin kirja löytyy vintin kirjahyllystä. Veljeni sai sen joltain amerikkalaiselta vaihto-oppilaalta 70-luvulla. En ole siihen tutustunut, mutta en usko, että kirja sinällään on vaarallinen. Jos lukisin sitä, tuskin olisin kohta vaihtamassa uskontoa.

Islamin tunnuksia Hagia Sofiassa.
Kieltämättä surullisen näköistä.
En täysin ymmärrä, miksi jotkut aktiivikristityt protestoivat Koraanin lukemista radiossa. Meillähän on onneksi säännölliset kristilliset hartausohjelmamme ja jumalanpalveluksemme radio-ohjelmistossa, ja niissä luetaan Raamattua. Minusta olisi mielenkiintoista myös tutustua hieman Koraaniin. Tosin ennakkoasenteeni mukaan siellä saattaa olla jopa yhtä väkivaltaisia tekstejä kuin Raamatussa. Jotkut Vanhan testamentin joukkoraiskaustekstit eivät nimittäin olisi mieltä ylentävää kuultavaa.

Mielestäni Suomessa asuvien muslimien on hyvä tutustua kristinuskoon ja meidän eurooppalaisten on hyvä tutustua myös islaminuskoon voidaksemme ymmärtää paremmin muslimeja. Toivoisin, että voisimme elää rinnakkain ilman väkivaltaisia konflikteja. Auttaisiko toisen kunnioittaminen? Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen (Matt. 5:9).

Luin juuri Kotimaata ja siellä oli haastattelu teologian professori Reijo E. Heinosesta. Hän on etsinyt uskontojen yhteisiä eettisiä arvoja ja hänen mukaansa kaikissa uskonnoissa kilvoitellaan kohti hyvyyttä, totuutta, kauneutta ja toista ihmistä. Afganistanissa toiminut lähetyssaarnaaja sanoi minulle 80-luvun alussa, että oikea muslimi on monin tavoin hyvä ihminen. Häneltä vain puuttuu armo. Äärimuslimit ovat asia erikseen, he saattavat oikeuttaa väkivaltaa Koraanilla. Ja senkin hän joutui kohtaamaan.

Juuri eilen pähkäilimme Räisäsen elämänkertaa luettuani, ovatko Raamatun antisemitistiset kohdat todella olleet juutalaisvainojen syy? Tulimme siihen tulokseen, että eivät ainakaan yksinään. Hitlerin Saksassa juutalaiset kauppiaat ja kulttuurellit tiedemiehet olivat kateuden kohteena. Hitler käytti sitten Raamattuakin hyväksi oikeuttaakseen vainon. Kun luodaan viholliskuva, saadaan yhdistettyä joukkoja. 

Samoin Pohjois-Irlannissa katolisten ja protestanttien välinen juopa johtuu alunperin ryhmien poliittisesta asemasta ja taustoista. Uskontoa on sitten käytetty hyväksi tunteen lietsomiseen. Tällainen vihaa lietsova toiminta uskonnon varjolla onnistuu lähellä ja kaukana ja siksi on hyvä oppia tunnistamaan näitä rakenteita.

Mormonin kirja on syntynyt siten, että Joseph Smith alkoi kertomansa mukaan saada 1820-luvulla ilmestyksiä, ja kirjoitti ne ylös. Hän ikään kuin korjaili Raamattua selitellen lisäyksillään sen ristiriitaisuuksia. Jeesuksen Vuorisaarna löytyy 3. Nefistä. Sanastosta tulee mieleen Taru sormusten herrasta.

On hyvä jos voin uskoa Kristukseen Jumalan sanana ja silti kunnioittaa toisen pyhää.




tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kuunteleva 70-luku

Keskikouluaikana Teiniliitto oli vielä voimissaan. Oppilaskunta piti kokouksia ja asioista keskusteltiin välillä kiivaastikin. Osa hankkeista oli tuhoon tuomittuja, mutta olihan siellä hyviäkin pyrkimyksiä. Isoveli Perttu Rinta, joka on nykyään reservin majuri ja kauppaneuvos, omasi jo silloin johtajan kykyjä. Hän nimittäin antoi yhden hyvän neuvon, jolla on mielestäni ollut kestovaikutus elämääni.

Se oli tiukan vastakkaisasettelun aikaa. Rajat olivat jyrkkiä paitsi uskovaisten ja ei-uskovaisten, myös eri poliittisten ryhmien välillä ja joidenkin puolueiden sisälläkin oli tiukkoja linjaristiriitoja. Leimoja lyötiin ja väriä tunnustettiin. Toiset kulkivat Leninin pää tai  Vihreä aalto -nappi rinnassa, toisilla oli Jeesus on Herra -paita.

Noissa oppilaskunnan kokouksissa äänessä olivat usein samat minua joitakin vuosia vanhemmat radikaalit tyypit, kuten Mannisen Pekka ja Puikkosen Hannu. Heitä pidettiin vähemmistökommunisteina, stalinisteina. Veli valisti minua kotona sanomalla: Älä ajattele että ne on taistolaisia, kuuntele mitä ne sanoo. Joskus ne puhuu ihan viisaita. Kannattaa aina kuunnella ihmisiä. 

Kyllä minuakin kuunneltiin, sillä tapanani oli keskikoulu- ja lukioaikana pitää oppilaiden vuorolla keskusradiossa päivänavauksia, jotka olivat hyvin uskonnollisia. Kuuluin myös Valtakunnallisen Teinilähetyksen hallitukseen. Niinpä pojat moikkasivat minua koulun pihalla sanomalla Morogoro! ja heilauttamalla kättä. Olin nimittäin kampanjoinut paitsi Teinilähetyksen Etiopia-taksvärkin myös kristillisten järjestöjen yhdessä järjestämän Tansanian Morogoroon järjestetyn keräyksen puolesta. Se oli vastapainoa Teiniliiton järjestämille Vietnam-ja Chile-taksvärkeille. Jälkimmäisen rahat eivät kai koskaan päätyneet kohteeseen.
Paappani Mikko Rajamäen amerikanarkku
Ystävystyin lukion kynnyksellä erään saarislaisen tai ehkä vain SKDL:läisen tytön kanssa, ja se oli myös omiaan avartamaan ajattelutapojani. Hän oli asiassa aloitteellinen, hakeutui ruokalassa usein samaan pöytään ja sanoi kuunnelleensa päivänavauksiani, jotka hänen mielestään olivat mielenkiintoisia. Häntä eivät kiinnostaneet niinkään uskonasiat kuin se että hän koki minut ajattelevaksi ihmiseksi ja halusi vaihtaa mielipiteitä. Ja niin meillä riitti juttua. Muistan että kerran pohdiskelimme esimerkiksi että jos koulutus on ilmaista, niin millä perusteella olisi aiheellista maksaa kuitenkin parempaa palkkaa joillakin työaloilla.

Heillä kotona juotiin mielestäni poikkeuksellisen hyvää kahvia, ja se oli tietenkin Saludoa. Se oli kaikkiaan vieraanvarainen ja ystävällinen koti. Tuija taas pyöräili välillä meille. Myös äitini piti hänestä ja keskusteli mielellään hänen kanssaan. Ja ystäväni piti nuorimmasta siskostani Saarasta. Kerran hän sanoi: En voi sanoa että pidän lapsista, yhtä vähän kuin sanoisin että pidän vanhuksista tai pidän keski-ikäisistä. Mutta tuo teidän Saara on ihana! Enkä ihmetellyt yhtään, sillä Saara oli valoisa pieni tyttö, jolla oli toisessa poskessa suloinen hymykuoppa. 

Siihen aikaan maalasin äidinisän amerikanarkun ja sain sen omakseni. Aika oli minulle monin tavoin kipeää. Koin olevani yksinäinen ja monessa suhteessa kovin erilainen. Ja kuitenkin tuo arkku on puolillaan myös hyviä muistoja. 


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Asia

Erimielisyyden tullen ajaudutaan helposti sivuun asiasta. Joillakin saattaa olla tapana asian käsittelyn sijasta alkaa tehdä analyysiä toisen persoonasta. Omassa viitekehyksessäni erimielisyyksiä saatetaan etäännyttää omista kipupisteistä myös puhumalla eri uskonkäsityksestä silloinkin kun uskonasioilla ei ole tekemistä alkuperäisen erimielisyyden kanssa. Kuka milläkin tavalla suojautuu.

On nimittäin aina raskasta antautua siihen prosessiin, missä laittaa ajatuksensa alttiiksi ja suostuu hioutumaan toisen ajatuksien kanssa. Joillakin tätä kykyä ei ole lainkaan, ja itsellänikin on paljon petrattavaa. Yleensä tuollaisten väistöliikkeiden ja suojauskeinojen käyttämättä jättäminen kyllä kannattaisi. Asiassa pysyminen on hedelmällistä ja voi synnyttää uusia luovia ratkaisuja, yhteishenkeä ja toinen toisensa kunnioittamista.

Rovasti Voitto Voipio pyysi minua 90-luvulla Tampereelle puhumaan hänen ja puolisonsa Ulla-Maijan syntymäpäiväseuroihin. Hän sanoi: Puhujia on seitsemän. Sinulla on aikaa viisi minuuttia. Puhu Jeesuksesta. Ohje oli hieno, arvostin ja koetin noudattaa.

Kun meillä sitten oli 50-vuotisseurat, annoin kaikille puhujille samanlaisen ohjeen. Huomasin että sen noudattaminen oli yllättävän vaikeaa. Aikataulussakin oli helpompi pysyä kuin asiassa, vaikka annettu asia on laaja ja sisällöllisesti merkittävä. Onneksi piispa Jorma Laulaja päätti seurat puhumalla reessä pysymisestä. Hän jaotteli tuon muistaakseni kolmeen osaan: reessä pysyminen (reki), ree-kirjaimessa pysyminen (d) ja asiassa pysyminen (latinan res). Pysykää asiassa, pysykää Jeesuksessa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Loma

Lomaa tuntuu olevan runsaasti. Huomenna aloitan viimeistä viikkoa viime vuonna erääntyneistä vuosilomapäivistä. Kun minut valittiin Vaasaan töihin, työnantaja ei hyväksynyt juuri mitään kirkon ulkopuolisesta työkokemuksestani, joten tänä vuonna pääsin ensimmäistä kertaa nauttimaan pidemmästä vuosilomasta, josta kollegani ovat saaneet nauttia jo noin 40-vuotiaasta asti. Luulisin että näihin pitkiin lomiin kuitenkin tottuu niin että ensi vuonna ei enää huomaakaan. 

Tänään olin toimittamassa kaksi jumalanpalvelusta ja kahdella syntymäpäiväkäynnillä. Jälkimmäisen messun jälkeen viime öinen pahoinvointi ja kylmänhikisyys uusi niin että pelkäsin pyörtyväni kirkon eteiseen. Sydämeni ei ole oikein tykännyt hyvää uudesta lääkkeestä ja flunssakin vielä painaa.

Ajatuttaa kovasti se, että viime kesän pitkä loma ja rauhalliset metsäkävelyt saivat minut kukoistamaan ja nyt en kukoista. Olenko tullut allergiseksi työlle? Miten työtä tai elämänasennetta voisi keventää? Olen huomannut parin viime viikon aikana, että olen jossain määrin jopa onnistunut siinä. 

Vanha morsiustuoli on kaunis
Olen jättänyt joitakin asioita valmistelematta ja luottanut kokemuksen mukanaan tuomaan rutiiniin. Joissakin asioissa olen sallinut itselleni työtavan muutoksen. Esimerkiksi tämän päivän evankeliumitekstiä en lukenut kreikaksi ennen saarnanvalmistusta. Kirjoitin koko saarnan putkeen enkä käyttänyt siihen niin paljon aikaa kuin tavallisesti. (Tuotos on puheita-sivulla.) 

Työpäivien pituuteen on vaikea vaikuttaa. Suuri osa tehtävistä tulee annettuna eli joku toinen täyttää sähköistä kalenteriani. Joskus olen miettinyt, auttaisiko jos saisin enemmän säätelyvaltaa. Totuus kuitenkin on, että tällä hetkellä en tee erityisen pitkiä päiviä tai erityisen raskasta työtä, vaan mieluisaa työtä sopivassa määrin. Vai pitääkö työn rasittavuutta arvioida uudella tavalla nyt kun on momma? Myönnän, että olen vanhentunut viime aikoina.

Vuorotteluvapaa olisi hieno mahdollisuus antaa itselleen tunnustusta siitä, että on koko aikuisikänsä ahkeroinut.  Mutta sen ehdot ovat menneet niin huonoiksi, että en katso voivani sitä anoa. Ehkä nyt loman aikana voisin liikkua aivan hiljaa ja nautiskellen. Olen yrittänyt kuunnella sydäntäni, mutta ehkä minun pitäisi myös puhua sille. Voisin jutella sydämelleni, kertoa, että arvostan sen herkkyyttä. Voisin antaa itselleni kauniita lahjoja ja kiittää kaikesta, mitä olen kanssani saanut elää ja kokea.