Joskus vuosia sitten eräs työtoveri sanoi jotenkin siihen tapaan, että hän voisi pitää minulle raamattutunnin ja osoittaa, että diakoniatyö on turhaa ja sanan julistaminen riittää. Koska hän ei koskaan pitänyt sitä tuntia, asia jäi vaivaamaan.
Lutherilla usko ja rakkaus lyövät kättä. Jumala ei osoita minulle rakkautta siksi että olen hyvä, vaan vaikka olen surkea ja kurja. Jumalan rakkaus on toisenlaista kuin ihmisen rakkaus, se ei valikoi kohdettaan sen rakastettavuuden vuoksi.
Jumala ei osoita rakkautta myöskään tekemällä mielikseni. Hän voi ajaa minut ahtaalle niin että tarvitsen häntä. Hän tekee minusta ei-mitään voidakseen sitten nostaa minut ja tehdä taas joksikin. Hän tahtoo tehdä minusta uskovan. Uskossa tulen osalliseksi Kristuksesta, Kristus asuu minussa.
Tarkoituksena on, että minäkin alkaisin Kristuksen lailla asettua lähimmäisen asemaan. Osoittaisin edellytyksetöntä rakkautta joka kantaa toisten kuormia ja välittää hyväksyntää ja hyvyyttä monasti varsin puutteellisille ja hankalille lähimmäisille. Lutherille kristillinen usko elää lähimmäisenrakkautena.
Lutherin mukaan etiikassa ei ole kysymys Jumalan antamien yksittäisten sääntöjen noudattamisesta, vaan kaiken toiminnan arvioimisesta kultaisen säännön perusteella. Se on siis sääntöjen sääntö. Niinpä Luther myös käskyjen selityksissään värikkäästi avasi meille, mitä kaikkea rakkaus voi olla. Ongelma peruselämässäni on, että usein tiedän mikä on lähimmäiselle hyväksi (siihen ei tarvita edes erityisiä kristityn silmälaseja), mutta olen haluton toimimaan niin kuin rakkaus edellyttäisi.
Ehkä Jumala siksi aina pudottaa minut pärjäämisen ja osaamisen taivaista etsimään yhä uudestaan hänen edellytyksetöntä ja muutosvoimaista rakkauttaan.
Niinhän se usein on: teen asioita, vaikka tiedän, ettei pitäisi enkä tee sitä mitä pitäisi.
VastaaPoistaOn tuo Jumalan rakkaus niin ihmeellinen asia meitä syntisiä kohtaan.
Niin on!
VastaaPoista