sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Työmatka

Harvalla on niin kaunis työmatka kuin minulla. Saan ajella joulumaassa. Ei tietoakaan mustasta joulusta. Tosin näin talvisydämenä usein lähden, kun on pimeää ja palaan, kun on pimeämpää. Väkisinkin väsyttää näin joulusesongin aikaan. Tänään, talvipäivän seisauksen päivänä, ajellaan kuitenkin valoa kohti.

Matkani täällä jatkuu kevääseen. Pastori Törmänen anoi neljä kuukautta lisää virkavapaata kirkkoherran virasta. On ollut aika ajoin koti-ikävä, mutta harkinnan jälkeen lupauduin jatkamaan, koska esimiehen vaihtuminen lyhyeksi ajaksi rasittaa koko työyhteisöä. Kun olin päätökseni tehnyt, kävi ilmi, että juuri sisään ajettu ja työtehtävänsä kiitettävästi hoitanut seurakuntapastori onkin muuttamassa etelämmäksi. Se oli masentava uutinen, mutta sikäli ymmärrettävä, että seurakuntapastorimme virka on osa-aikainen. 

Tuo päivä marraskuun lopulla tuntui varsin raskaalta. Olin vähän pois tolaltani sinä iltana, kun ajelimme vuoden ensimmäisiin Kauneimpiin joululauluihin. Täällä niitä on tapana kokoontua laulamaan joka kylällä pirteissä, kylätaloilla, kaupoilla ja metsästysmajoilla, mikä on erinomaisen yhteisöllistä. Pirtti oli silloinkin täynnä ja koin rohkaisevana sen, että sain sinä iltana pari hyvää palautetta seurakuntalaisilta, jotka eivät tienneet mitään näistä muutoksista ja mieleni myllerryksestä. Ymmärsin myös, että eihän seurakunta ole yhden eikä kahden työntekijän varassa, kun on monta kokenutta työntekijää, jotka sitä kannattelevat, hyvät luottamushenkilöt ja aktiivisia seurakuntalaisia. 

Seurakuntatyötä tehdään paljolti persoonan varassa, ja siksi seurakuntalaisia voi kuitenkin huolettaa nopeat muutokset. On kurjaa, jos on juuri ehtinyt oppia tuntemaan työntekijän, ja hän onkin sitten jo lähdössä. Siksi ajattelin tiedottaa ja laadin  ytimekkään lehdistötiedotteen työntekijämuutoksista. Toimittaja innostui sitten soittelemaan sinne ja tänne ja teki aiheesta ison jutun. Kävi juuri päinvastoin kuin olin ajatellut. Tuli mieleen, miten eräs Vaasan diakonissa kerran lohkaisi hymyillen: Ei pidä dramatisoida!  

Elämässä riittää draamaa tekemättäkin. Tuossa vieressä istuu mies, jolla on käsi hankussa. Kolme viikkoa sitten sattui hiihtoladulla pieni horjahdus, jonka ansiosta olkapään jänteet repesivät. Käsi leikattiin Oulussa puolitoista viikkoa sitten, ja nyt koko talvi menee toipumiseen. Ei voi hiihtää eikä tehdä metsätöitä. Tulee kuulemma mökkihöperöksi, ja sen hyvin ymmärrän, kun joutuu olemaan mökillä vähän liikaa ja on tottunut aina jotain puuhastelemaan. 

Tänään sain kastaa lapsen, joka on tasan 60 vuotta minua nuorempi. Olin väsynyt ja hapuilin kastepuheessa. Päädyin omaksi ihmetyksekseni muistelemaan yhtäkkiä, miten juuri edesmennyt piispa Olavi Rimpiläinen kohtasi neitsyt Marian. Olimme käsikirjavaliokunnan matkalla Tallinnassa, vanhassa kaupungissa Pyhän Hengen kirkossa (Püha Vaimu kirik). Siellä on maailmankuulun lyypekkiläisen taiteilijan Bernt Notken 1400-luvulla valmistama kaunis alttarikaappi, jossa on muistaakseni myös pyhä Olavi. Olavi-piispa kuitenkin pysähtyi Marian kohdalle, ja kävi silmissäni aivan pikkupojaksi, kun hän nöyrästi lausui Ave Marian alun: Terve Maria, armoitettu, Herra olkoon sinun kanssasi. Siunattu olet sinä naisista siunatuin ja siunattu sinun kohtusi hedelmä, Jeesus. 

Jotenkin pääsin sitten tästä jatkamaan läsnä olevaan perheeseen ja kasteväki oli hyvin mukana toimituksessa. Kun pyhän kasteen hetki koitti, havahduin viimein siihen, että lapsen nimeksi tuli Olavi. Minä kun en ollut nimeä ymmärtänyt, vaikka olin sen jo kahdesti sanonut. Näin elämää ja työtä johdatetaan ja väsyneelle joskus annetaan sanoja, jotka sittenkin liittyvät yhteen.  

Saa nähdä, tuleeko mustasta maasta ikävä tänne valkeaan maahan, kun jään joululta lomalle. Aion levähtää, kun seurakuntapastori on vielä käytettävissä. 

lauantai 7. joulukuuta 2019

Suuri juhla Naskalissa

Rovasti Maaria Perälä, filosofian tohtori Ossi Viita
ja kauppaneuvos Perttu Rinta 
Tänään vietimme Naskalissa suurta juhlaa, kun saimme pitää isän elämänkerran julkistamistilaisuuden. Kirjan on kirjoittanut filosofian tohtori, dosentti Ossi Viita. Ossi on tehnyt valtavan työn, haastatellut monia ihmisiä ja kahlannut läpi isän puheita ja kolumneja sekä pöytäkirjoja ja muita lähteitä. Veljeni Pertun kanssa olemme auttaneet sisällön miettimisessä ja kirjan painokuntoon saattamisessa. Isä oli ennen kuolemaansa tehnyt Ossin kanssa sopimuksen, ja perikuntana (veljeni Perttu, veljenpojat Markku ja Mikko sekä minä) päätimme saattaa hankkeen päätökseen. Kirja kertoo isän elämänarvoista ja hänen ahkeroinnistaan yhteisten asioiden hoitajana, erityisesti Ilkka-lehdessä ja Valiossa. 

Oli vaikea keksiä kirjalle nimeä. Nimi löytyi lopulta valokuvan kautta. Löysimme vanhan valokuvan, missä isä on lapsena rakentamassa isänsä ja kyläläisten kanssa Naskalin riihtä. Riihen runko on hahmollaan. Yhteistä rakentamista kuvaa myös takakannen kuva kokouksesta, missä isä johtaa puhetta. Ajattelen, että isässä isänmaallisuus ilmeni haluna antaa taitonsa käyttöön yhteisten asioiden hoidossa. Kirjan kannen on suunnitellut taittaja Mikael Manninen

Kutsuimme isän sisaret Inkerin ja Marketan sekä joitakin muita sukulaisia, isän ystäviä ja  muutamia kirjaan haastattelunsa antaneita koolle juhlistaaksemme tätä päivää. Pari toimittajaakin kävi talossa. Nyt on mieli korkealla, kun monivuotinen hanke on saatu päätökseen. Kirja painettiin Bookcoverin painossa ja se on saatavilla Bookcover.fi -nettikirjakaupasta.

Pirjo Lahtinen ja Heleena Rinta
Kenenkään elämää ei pysty painamaan yhteen kirjaan. Vieläkin tulee mieleen monia asioita, jotka olisi voinut ottaa mukaan laajentamaan näkökulmaa. Ossi sanoikin esittelypuheessaan, että Maaria oli jossain vaiheessa huolissaan siitä, ettei kuvasta tulisi yksipuolisen kiittävä. Onhan niin, että jokainen ihminen tekee toisinaan myös virheellisiä arvioita ja valintoja, ja parhaimmillaan pystyy ottamaan niistä opikseen ja kehittymään. Ossi olikin hoksannut, että isä toimi alkiolaisen itsekasvatusperiaatteen pohjalta "itte opetellen" ja siksi pystyi kiertokansakoulupohjalta vaativiinkin tehtäviin. Hän oli myös sanonut Ossille tehtäväksiannon yhteydessä: "Kirioota mitä kiriootat!"

Aune Kiviojan runo:
on lämpiävä riihi
             nokinen kiuas / parsilla lyhteet
             lattia savea
             kynnyshirsi sileä ja musta
      luuvan jännittävät portaat
syysaamun kajeessa
     varttojen polkantahti
               yks-kaks-kolme
                       yks-kaks-kolme
      maassa valkoinen kuura
           väkevästi tuoksuu kuivuva ruis
      pellavan liko / tervattu kärrynpyörä
                             höyryävä hevonen



Muotokuvat isästä ja äidistä
(Fritz Jakobsson)

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Herkät ja hyvät edustajamme

Joskus mieli herkistyy vähän yllättävästikin. Olen tällä viikolla ollut herkällä mielellä kansanedustaja Antti Rantakankaan kuolemasta, vaikka en ole tavannut häntä 36 vuoteen. Olimme 1980-luvun alkupuolella yhtaikaa harjoittelijoina Ruukin koeasemalla. Antti ja muut pojat olivat vähän nuorempia, maamieskoululaisia. Itse olin jo suorittamassa agronomintutkintoon liittyvää kasvinviljelytieteen erikoisharjoittelua. Antti oli reilu, esiintymiskykyinen ja mielestäni herkkäkin nuori mies. Pojat kuuntelivat hartaina, ja selvästi tykkäsivät, kun me "vanhat haaskat" lauloimme kerran kauniisti "Sua vain yli kaiken mä rakastan".  Pääsin usein Antin urheiluauton Fiat Mirafiorin kyydissä Vihannin asemalle. Seurustelimme jo silloin Joukon kanssa, ja Jouko arveli, että täytyy olla vähän isommalta maatilalta, jos on niin hieno auto. 

Myöhemmin Jouko tutustui Anttiin Ilmajoen maatalousoppilaitoksella vähän ennen kuin hän valmistui agrologiksi. Kurssitoverit kuulemma nimittivät häntä ministeri Rantakankaaksi, koska hänessä oli ainesta. Merkillisellä tavalla tulimme aina hyvälle tuulelle, kun näimme Antin telkkarissa, ja toivoimme, että hänestä tulisi vihdoin ministeri. Emme häntä tunteneet kovin hyvin, kun vaalipiirikin oli eri. Mutta sympatiseerasimme.
Lohdutusta läheisille toivotamme syksyisellä kuvalla
On tullut väistämättä mieleen Susanna Haapoja, jonka kansanedustajanura myös katkesi äkkikuolemaan. Sekin puhutteli. Susanna oli usein lapsena mukana samoissa henkisissä kilpailuissa kuin minä, monitaitoinen jo silloin, mielikuvissani yhä räiskyvä, iloinen ja työteliäs. 

Arvostan kaikkia, jotka jaksavat moninaisissa paineissa meitä kansalaisia edustaa. He joutuvat kestämään höykkyytystä niin muiden poliitikkojen kuin median taholta. Jokaisesta virheestä etsitään pelissä maalin paikkoja. Palkkaa en osaa kadehtia, kun työpaikka pitää lunastaa neljän vuoden välein. 

Minuakin meinattiin pyytää kerran kansanedustajaehdokkaaksi. Ja kun olin silloin vähän hakusessa, lupasin harkita, otanko lähetystön vastaan. Ei tarvinnut montaa päivää harkita, kun jo alkoi ilkeä ryöpytys sanomalehti Pohjalaisen tekstaripalstalla. Ilmeisesti asia oli jo vuotanut toiseen ryhmittymään. Viisastuin sitten, sillä en ole loppujen lopuksi kovin paksunahkainen ihminen. Joskus jos loukkaannun, voin olla myös pitkävihainen ja sellainen negatiivisuus syö ihmistä. Toisaalta olen sitten aina puolustanut ihmisiä, jotka joutuvat syyttä tai syystäänkin pelinappuloiksi. Uskon, että pääsääntöisesti ihmiset yrittävät parastaan, mutta tavallinen ihminen unohtelee asioita eikä ehdi paneutua kaikkeen. Yli-ihmisiä on vähemmän, ja siksi virheitä tulee. Puoluekannasta riippumatta pääministerien silmäpussit näyttävät aina kasvavan ja olemus käy harmaaksi. Jokaisessa hallituksessa on nainen, joka nostetaan tikun nokkaan, ja joskus mieskin. 

Eräässä juhlapuheessa kiinnitin taas huomiota siihen, että puhuja kiitti "asiantuntija Virtasta" ja samaan hengenvetoon Virtasen naispuolisia kollegoita jotka olivat "Anna" ja "Maija". Ehkä naiset koetaan alitajuntaisesti miehiä läheisempinä henkilöinä. Usein julkisuudessa on puhuttu Annelista ja Kaisasta, mutta vastaavasti pääministeri Kataisesta ja ohjaaja Luukkosesta. Voi myös olla, että erityisesti tuossa naisten oletetussa ihmisläheisyydessä piilee vaara, että asiat tulevat vielä enemmän iholle kuin miehillä, ja siksi täytyy kovettaa itseään ja ottaa etäisyyttä. Mutta totta kai miehissäkin on paljon herkkyyttä. Tittelinkin takana on aina ihminen.

Iloa ja voimia työhönne, kaikki kansanedustajat. Toivon että säilytätte herkkyytenne ja ihmisläheisyytenne, vaikka työnne on vaativaa, kiitosta ei aina tule ja tärkeänä pitämänne tavoitteet usein pakenevat. Stand up -koomikko Tyyne Kettusen sanoin toivon teille myös keskenääntoimeentulotukea. 

perjantai 22. marraskuuta 2019

Jälki

Yhtenä aamuna olin hiihtelemässä ja varasin aikaa laduntekoon. Silloin ei ollut Syötteelläkään vielä montaa kilometriä konelatua. Vastaan tuli puolessa välissä vanhempi mieshenkilö, jolle iloisesti huikkasin, että nyt on molemmilla latu auki. Hän kuitenkin vaikutti huolestuneelta ja kysyi vähän äreästi, että lähditkö tuolta parkkipaikalta. Arvelin, että hän ehkä on ottanut työkseen pitää nämä ladut auki, ja nyt ehdin ennemmin.

Muistan, miten isä opetti tekemään riittävän leveää ja tasaista latua. Harmitti, jos joku oli ennen ladun kovettumista ehtinyt hiihdellä liian kapeaa uraa, luistatellut suksilla sivuun tai pyllähtänyt mäessä. Miehelläni on ollut lapsena samanlaiset tavoitteet ja murheet, ja hän avaa hyvää latua vielä nykyäänkin.

Mietin ladulla, mahtoiko oma latuni olla yhtä hyvää ja tasaista kuin tuon vastaantulijan. Tuliko lipsuteltua vai hiihdinkö tasaista? Palatessa vastaan lasketteli iloinen vanha mies, ja tyytyväisenä totesin, että myös minun tekemäni latu oli varsin kelvollista. 

Lumeen jää jälkiä. Voi jäädä ura, jota toisen on hyvä seurata, voi jäädä enkelinkuva. Voi jäädä myös kuoppia, joihin toinen kompastuu. 

Elämäni jättää jälkiä, myös toisen ihmisen sydämeen. Voi jäädä iloa ja voimaa ystävällisyydestä, hymystä, toisen huomioimisesta ja mukavasta juttutuokiosta. Voi jäädä myös muistoja ainaisesta tyytymättömyydestä, epäkohteliaisuudesta, itsensä jatkuvasta esiintuomisesta ja huumorista joka perustuu toisen aliarvioimiseen. Voi jäädä hyvä esimerkki, jota joku tahtoo seurata, tai huono malli, josta ottaa opikseen. 

On pelkästään hyvä, jos uusi lumi peittää jotkut elämäni jäljet. Joidenkin jälkien toivoisin pysyvän. Tulkoon tässä nyt sekin sanottua, että olen virkannut kesästä asti ahkeraan ikkunaverhoja, niin ettei ole ehtinyt paljon blogia kirjoitella. Jokaiseen senttiin on kulunut puoli tuntia ja jokaiseen verhoon 80 tuntia. Salaa toivon, ettei perikunta heti tilaisuuden tullen kiikuttaisi niitä kirpparille ja arvioisi käyväksi hinnaksi vitonen kappaleelta. Samalla koetan opetella arvostamaan sitä, minkä joku toinen on tehnyt. 





torstai 7. marraskuuta 2019

Ruskaretki

On ollut juhla-ajan hulinaa eikä ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa blogia. Vietimme kuusikymppisiä ensiksi oman perheen kanssa Helsingissä. Ikäero isännän kanssa on vain kymmenen päivää, joten voimme juhlia yhdessä. Tarjosimme lapsille ja lastenlapsille päivällisen ravintola Murussa. Siellä ei tiedä menuta etukäteen, vaan ravintola valmistaa aterian päivän parhaista raaka-aineista. 

Kymmenhenkinen seurueemme oli tyytyväinen ruokaan, mutta yhteinen ajatus oli, että palvelu ei ollut erityisen huomioivaa tai ystävällistä. Pojan tyttöystävä lausui sanoiksi sen, minkä itsekin olin noteerannut: Aivan kuin lapset olisivat olleet jotenkin tympeä rasite, vaikka he käyttäytyivät kauniisti. Palvelu heijasteli tältä osin koko suomalaisen yhteiskunnan asennetta lapsiin. Oikeastaan yli 900 euron laskusta olisi pitänyt vaatia reilusti alennusta ja huomauttaa, että lapsetkin ovat asiakkaita.

120-selfie Cirellassa
Seuraavana viikonloppuna järjestin Taivalkoskella "Elämäni laulut" -yhteislaulutilaisuuden seurakuntatalolla ja sen päälle koristekaakkukahvit. Äitini tapasi sanoa täytekaakkua koristekaakuksi. Oli mukava valita lauluja (ja joitakin kuvia) elämän eri ikävaiheista tuutulaulusta taivaslauluun ja kertoilla niihin liittyviä ajatuksia. Huomasin että myös muut viihtyivät. Ja diakonissa Heidi Keränen lauloi meille herkistävän laulun, jonka Jouko lähetti minulle kihlakesänä 1982 C-kasetilla, kun olin harjoittelijana Ruukin koeasemalla, Kirkan Leijat: "Luokses leijan jonka lähetin yli vuorten tuuli kuljettaa, tuuli kuljettaa..." Jouko oli nauhoittanut sen veljensä Jukan LP-levyltä. Näin pitkälle leija on lentänyt! 

Sitten oli vihdoinkin vuorossa matka Italiaan. Olemme jo useana vuonna miettineet, että olisi vuoromme käydä tervehtimässä vävykandidaatin kotiväkeä Cosenzassa Etelä-Italiassa. Perhe on vieraillut jo pari kertaa Suomessa. Tyttäreni ja hänen kihlattunsa ovat juuri ostaneet Ylöjärveltä uuden kodin ja otimme heidät mukaan matkaoppaiksi. 

Francescon koti oli hyvin vieraanvarainen. Ensinnäkin Francescon isä haki meidät autolla Roomasta: edestakaista matkaa kertyi noin 1050 km. Onneksi nopeusrajoitus tiellä oli 130 km/h ja vuoret oli puhkottu tunneleilla. Perillä Calabriassa saimme oman asuinkerroksen, jossa yövyimme kolme yötä, ja meitä ruokittiin huomattavasti paremmin kuin piispaa pappilassa. 

Italialaisille ruoka on hyvin tärkeä asia. Kodin autotallissa kypsyi tynnyreittäin viiniä ja ruokakomerossa oli satoja säilyke- ja hillopurkkeja sekä tietysti viinipulloja. Itse tehdyt kestomakkarat olivat maukkaita. Oli mielenkiintoista seurata miten tärkeitä ja paljon keskustelua aiheuttavia valintoja ruokatilaukset myös ravintolassa olivat. Ja välillä piipahdettiin syömässä parin tunnin ajomatkan päässä, kun siellä oli mainio kalaravintola. Oli ilo katsoa myös suvun yhteisöllisyyttä. Ollaan koolla isolla porukalla, ja vähintäänkin lähetellään herkkuja suvulle. Ei siis pelkästään terkkuja niin kuin täällä Laihialla.

Italia on sanomattoman kaunis maa, paljon vuoria ja paljon merta. Eräs retkemme suuntautui Pollinon kansallispuistoon ja kuljeskelimme pyökkimetsän läpi näköalapaikalle. 





Loman lopussa yövyimme kaksi yötä Caprilla. Matkustimme junalla Napoliin ja sieltä pikalaivalla Caprin saarelle. Toivoin pääseväni sinne, koska ruotsalaisen lääkärin Axel Munthen (1857 - 1949) kirja "Huvila meren rannalla" teki minuun nuorena suuren vaikutuksen. Kävimme tuossa upeassa paikassa, Villa St. Michelessä, käyskentelimme helteisenä päivänä sen puutarhassa ja talossa, joka sisältää paljon kiinnostavia esineitä aina antiikin ajoilta saakka. Paikalla on ollut aikanaan joku  keisari Tiberiuksen villa, ja Munthe hyödynsi kaivauksissa löytyneitä esineitä ja kirjoituksia omassa villassaan. Istuimme juomassa kahvia näköalaterassilla ja muistelin, että täällä äiti ja isäkin ovat käyneet ja äiti kertoi innoissaan tästä paikasta.
Näkymä St. Michelestä


St. Michelen puutarhasta

Vielä ehdimme kokea kiireessä sykkivän Napolin ja maistaa maailman parhaita pizzoja parissakin kuuluisassa pizzeriassa, joihin joutui jonottamaan kadulla. Ihmettelimme vanhassa kaupungissa käsityöläisten taitoa, kun he valmistavat paitsi seimiasetelmia, myös toinen toistaan taidokkaampia liikkuvia pienoismalleja eri ammateista. Minäkin ostin Marian, Joosefin ja lapsen, sekä myös eläimiä.

Moni on muistuttanut sanonnasta "Nähdä Napoli ja kuolla". Ehkäpä Napoli olikin erinomainen retkikohde meille, joiden elämä on selkeästi kääntynyt syksyä kohden, ja joskus tuntuu, että ei enää jaksa niin kuin ennen. Elämä saa nyt jatkua kauniina ruskaretkenä. Mihin ja miten kauas tie johtaa, sitä emme tiedä. 




maanantai 30. syyskuuta 2019

Kalsea nainen

Luulen, että joskus on tehty tutkimus, jossa on kartoitettu, mitä nuoret aikuiset odottavat seurakunnan tilaisuuksilta. Muistikuvani mukaan joku taisi joskus vedota tutkimukseen, jonka mukaan tärkein puuttuu, jos lämpö puuttuu. Uskoin, että tuossa on perää. Tilaisuus voi olla viihdyttävä tai se voi vedota järkeen, mutta seurakunnassa tarvitaan hyväksytyksi tulemisen iloa, yhteisöllisyyttä ja lämpöä. Niinpä olen panostanut yrittämällä ensin hyväksyä itseni voidakseni lämpimästi hyväksyä jokaisen kanssani työtä tekevän ja jokaisen läsnä olevan. Taivalkoskella se tuntuu olevan suorastaan helppoa, enkä jännitä paljon. 

Lämmin tunnelma ei kuitenkaan näytä kantavan hedelmää. Tilastot osoittavat, että alaspäin mennään, varsinkin jumalanpalveluksiin osallistumisessa. Tällä hetkellä ollaan reilusti alle hiippakunnan tason ja vain niukasti yli maan keskiarvon. Työkaverit lohduttivat, että vuosi sitten alkanut jumalanpalvelusten lähettäminen netin kautta voisi olla yksi osasyy kävijämäärien laskuun. Myös kesän kokeilu, jossa järjestettiin iltakirkkoja, karkotti vakiokävijöitä. Silti jotenkin hävettää, sillä joskus nuorena kuvittelin olevani ja osaavani jotakin. Kerran muutama kuukausi sitten sain kyllä myönteistä palautetta siitä että hymyilen ystävällisesti. Hyvä niin, ja toivottavasti sisällössäkin oli jotain koskettavaa tai ainakin tärkeää.

Lopulta on niin, että jos Jumala ei siunaa työtä, se ei menesty. Ja jos hän antaa siunauksensa, niin viestin tuoja saa olla kalseampikin nainen. Seurakunnissa mietimme kovasti, miten voisimme kehittää työtä tilanteessa, jossa resurssit vähenevät ja hautajaiset lisääntyvät, mutta lähes kaikki muut toimintakäyrät sojottavat alas päin. On hyvä miettiä ja kokeilla rohkeasti uutta pelkäämättä epäonnistumisiakaan. Mutta jos työltä puuttuu siunaus, kaikki puuttuu. 

Siunausta ei voi ansaita, mutta sen voi varmasti menettää, jos ajattelee itseään ja omaa onnistumistaan. Jollain kurssilla saimme tehtäväksemme lukea katolisen papin Henri Nouwenin kirjasen, jossa hän puhui johtajuudesta ja avasi, miten meillä on samankaltaisia kiusauksia kuin Jeesuksella erämaassa. Ensimmäinen niistä on kiusaus tehdä jotain merkityksellistä, kuten muuttaa kivet leiviksi. Toinen on kiusaus olla mahtava, uskossaan vahva. Ollapa se ainut rohkea, joka heittäytyy uuteen, ja jota enkelit kannattelevat. Kolmas kiusaus on olla vaikutusvaltainen, saada valtaa. Jeesus ei kumartanut Paholaista saadakseen valtaansa kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston, vaan täytti tehtävänsä käymällä toiselle vuorelle, Golgatan häpeään. 

Paavali varoitti roomalaisia, että ei pidä ajatella itsestään liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella. Joudun hakemaan tasapainoa, että olisi sopivassa suhteessa itsensä arvostamista ja nöyryyttä. Edellistä tarvitaan, että jaksaa tehdä työtä, ja jälkimmäistä, että ei pilaa lähettäjän hyvää asiaa, ja osaa antaa tilaa toisille.


tiistai 24. syyskuuta 2019

Vuosilustot

Maaperä ei ole ollut kitukasvuinen. Varsinkin viime vuosina vuosilustot ovat olleet aika paksuja. Olen saanut aurinkoa kylliksi ja ravintoa riittämiin. Syksyn ruskassa olen pohtinut, tuoko ikä viisautta, lempeyttä ja ymmärrystä. Jotain varmasti tuo, mutta myös vie.

Vien auton 60-huoltoon ja muistelen nuoruutta, jolloin olin hyvin rohkea ottamaan kantaa ja tein sen usein kärkevästi. Joskus hävettää, enkä haluaisi muistaa kaikkea. Saatoin loukata sanoillani, enkä ollut aina oikeassa. Nyt olen tullut ikään, jolloin lapset jo jonkin aikaa ovat neuvoneet vanhempiaan, ja ajattelen, että tuollainen opettaminen, jopa viisastelu, kuuluu nuoruuteen ja saattaa joskus hyödyttääkin vanhempaa. Nuorilla on  paljon tietoa, näkyä ja nopeutta. Itse asiassa sijaistan tällä hetkellä noin esikoiseni ikäistä nuorukaista, jolla on monta rautaa tulessa ja luja usko omiin kykyihin. Nuoria katsellessani toivon joskus, että saisin nuoruuden innon ja itsevarmuuden yhdistettynä kypsyneemmän ihmisen kärsivällisyyteen ja viisauteen. Sillä puolensa on kummallakin.


Koko ikäni olen toivonut saavani silmät, jotka tuikkisivat lämpöä ja joiden ympärillä olisi paljon naurunryppyjä. Ehkä jotain sinne päin onkin, jos tarkasti katsoo. Mutta iällä on omat vitsauksensa. Ehkä tämä ikä on paras, sillä katselen hieman häveten taaksepäin ja huolissani eteenpäin. Monet vanhukset tulevat äreiksi, kun heillä on kipuja. Aina ei omalla kohdallanikaan pelkkä itsesääli ("voi mua pientä raukkaa") helpota oloa, vaan tulee sanottua rumempia sanoja. Vanhuksilla on myös paljon huolia, jos jälkikasvua on siunaantunut useammassa polvessa, sillä etupäässähän nuorista on huolta, ainakin siihen asti kun pääsevät vanhainkotiin. 


Yhdessä vanhetaan
Arvostuksen puute vaivaa monia iäkkäämpiä ihmisiä ja tekee heistä joskus vaikeita. Näyttää siltä, että viimeistään 80 vuoden iässä ihminen alkaa katsella taakse päin ja miettiä, mitä on saanut aikaan ja muistaako kukaan muu sitä. Arvostetaanko minua niin paljon kuin ansaitsisin? Saanko ansaitsemaani kiitosta? Tulevatko silmää tekevät enää tervehtimään yleisötilaisuuksissa? Muistelevatko lapset hyviä asioita, vai onko heidän mielestään lapsuus ollut pelkästään ankea? Käsittävätkö nuoremmat, miten paljon on joutunut ahkeroimaan ja venymään? Minäkin jo joskus haikeana mietin, että eiväthän nämä ymmärrä, ettei rovastiksi nimitetä ihan joka pappia ja elämänkokemustakin pitää olla yli 50 vuotta. (Itseironinen hymy.) 

Kuitenkin se, että on päässyt vanhukseksi, pitäisi olla aivan riittävä ansio. Vanhus on mielestäni kaunis sana. Rohkeasti kohti vanhuutta! Minulle se tarkoittaa, että arvostus tulee iästä ja elämänkokemuksesta. Omien voimiensa, taitojensa ja mahdollisuuksiensa mukaan ihminen on elämänpolkua taivaltanut, saanut matkalla haavoja ja kasvattanut vuosilustojen päälle kauniin kaarnan. 

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Yhteinen vihollinen

Olen kotoa omaksunut esimerkin kautta katsantokannan, jossa arvostetaan ja pyritään kohtaamaan eri poliittiseen liikkeeseen kuuluvia, eri tavalla uskovia ja "vääränkielisiä" niin kuin lapsemme pieninä nimittivät eri kieltä puhuvia. Vanhempani ja varsinkin isäni olivat varsin ennakkoluulottomia ihmisiä. Huomasin isän myös pyrkivän jonkun kärhämän jälkeen päättäväisesti unohtamaan ja antamaan mahdollisuuden uuden yhteyden ja luottamuksen syntymiselle. "Joka vanhoja kaivelee, sitä tikulla silmään."

Itse olen joutunut kokemaan toisinaan, että minut on väärällä tavalla luokiteltu. Lapsena eräs opettaja luokitteli minut "talontyttärenä" sillä tavoin, että asiaa on ollut mahdoton unohtaa. Hän jopa uhkasi minua koulusta erottamisella, jos kertoisin jotain hänelle epäedullista kotona. Aikuisiällä minusta on erityisesti Laihian seurakunnassa puhuttu perättömiä ja ilkeitä puheita sen tähden, että olen körttiläistä sukua ja myös puhujien käsitys herännäisyydestä on ollut kaiken kaikkiaan vastakkainen liikkeen arvoille ja sisällöille. 

Tämän taustan pohjalta olen herkistynyt huomaamaan, milloin vastakkainasettelua käytetään omien päämäärien ajamiseksi. Vaasan suomalaisessa seurakunnassa puhuttiin toisinaan ilkeään tapaan ruotsinkielisestä seurakunnasta, heidän toiminnastaan tai toimintatavoistaan. Jonkin verran tässä oli mielestäni sitä, että yhteisellä "vihollisella" yritettiin kohottaa me-henkeä.

Täällä Koillismaalla saatetaan puhua lestadiolaisuudesta samaan tapaan, vaikka olen ollut hämmästynyt siitä, että täällä lestadiolaiset osallistuvat esimerkiksi seurakuntien kuorotoimintaan ja ovat tuottamassa monenlaista musiikkia kirkkotilaan. Liike ei ole aivan niin erillinen kuin omalla kotiseudullani, jossa olen joskus esittänytkin toiveen, että lestadiolaiset joskus vahvistaisivat seurakunnan hennonlaista virsilaulua. Huomaan kyllä, että uskonopissa on paikoitellen suuriakin eroja, niin kuin luterilaisen kirkon sisällä yleensäkin, mutta Jumalan edessä kukin meistä seisoo tai kaatuu. 

Olen kokenut suurena rikkautena sen, että olen saanut tutustua syvällisesti joihinkin 60-luvun kommunisteihin, nykyajan vihervasemmistolaisiin, Lähetyshiippakunnan aktiiveihin (=luthersäätiöläisiin), lestadiolaisiin, ortodoksinunnaan, ja moniin muihin, jotka ajattelevat asioista hieman eri tavalla kuin minä, ja jotka ovat sillä tavalla "vääränkielisiä", että heillä on erilainen murre, erilainen tapa puhua asioista kuin minulla.

Ystävämme, joka oli 60-luvulla esittämässä ensimmäistä Lapualaisoopperaa, eturivissä, soitti pari viikkoa sitten ja kysyi, saako yösijan, jos tulee kutsuttuna Seinäjoelle uuden toteutuksen ensi-iltaan. Vahinko, että tämä ei sitten hänen osaltaan onnistunutkaan. Sinänsä en ole varma pitäisinkö nykyversiosta, joka on Luukkosen ohjaama. Emme nimittäin ole aina pitäneet hänen ohjauksistaan. 

Olimme mukana Täällä Pohjantähden alla ensi-illassa Jyväskylän kaupunginteatterissa 2002. Ystävämme ohjasi näytelmän, ja sen vaikutus on ollut unohtumaton. Teatterista lähtiessäni koin ymmärtäväni ja halusin ymmärtää kaikkia, ja käyttää lopun elämääni rauhan rakentamiseen. Toisen kerran katsoimme saman näytelmän Vaasan kaupunginteatterissa, ja silloin esityksen oli ohjannut Juha Luukkonen. Silloinkin esitys oli hyvä, mutta se loppui Punaorvon lauluun, joten päällimmäiseksi viestiksi tuntui tulevan, että jäädään poteroihin ja muistetaan kantaa katkeruutta. 

Tuo viesti on mielestäni väärä. Toivoisinpa, että voisin välittää esimerkilläni viestiä, että kannattaa tustustua erilaisiin ihmisiin ja kohdata arvostavasti. Kuuntelin sitä vanhaa Lapualaisoopperaa ja olisi uusikin mukava nähdä, sillä monissa lauluissa on hyvä sanoma. "Ei väkivalta meitä pakottaa voi itse väkivaltaa käyttämään... Väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee... Ei ole varmaa, että ihmisestä näin pommin jälkeen paljon hyvää sanottaisiin. Jos sattuu että matka jatkuu hautajaisiin niin kiitosta ei käytös ihmiskunnan kestä..."  Näin on.

torstai 22. elokuuta 2019

Suuri taistelu

Kerronpa ensin pienistä murheista ja sitten suuremmista asioista. Irtisanoin eilen Talouselämä -lehden tilauksen, koska lehti kirjoitti todella ikävään sävyyn Valiosta ja maitosodasta. Kirjoitus oli maalaileva, asenteellinen ja sisälsi virheellisiä tietoja. Niinpä lähetin palautteen ja pyysin välittämään päätoimittajalle. Olin oikein pahalla tuulella, sillä kuluttajat eivät Valion virhettä joutuneet maksamaan, päinvastoin, saivat juodakseen alihinnoiteltua maitoa. Unohdin sanoa, että en pitänyt eräästä toisestakaan lehden jutusta. Kun joku joutuu Suomessa lehdistön hampaisiin, ei ehkä koskaan saa rauhaa. On kurjaa, että joitakin henkilöitä jahdataan vuosikymmenestä toiseen. Isäntä taas kertoi, että hän sai toisen lehden kylkiäisenä muutaman Suomen Kuvalehden numeron. Hänestä tuo lehti vaikutti mielenkiintoiselta, kun sitä luki pitkän tauon jälkeen. Jo toisessa numerossa lehti nosti kuitenkin esiin ja haastateltavaksi rikollisjärjestöön kuuluvan moottoripyöräjengiläisen. Laatulehti ei nosta rikollisten agendaa esiin, ei myöskään mollaa rikollisiksi niitä, jotka yrittävät puolustaa ruuan kotimaisuusastetta. Olemme siis kriittisiä kuluttajia.


Maanviljelysneuvos Risto Knaapi kertoo Napuen taistelun kulusta Napuen
muistomerkillä. Maanviljelysneuvos Juhani Rinta pitelee karttaa. (Arkistokuva)
Nämä murheet ovat kuitenkin aivan olemattomia verrattuna siihen, että Suuren Pohjan sodan ja isonvihan aikaan koko kansakunnan olemassaolo oli vaakalaudalla, ja orjaksi joutuminen noissa ankeissa oloissa saattoi koitua suorastaan pelastukseksi. Tämän opin, kun kävimme Isonkyrön Vanhassa kirkossa kuuntelemassa historijoitsija Teemu Keskisarjan luennon aiheesta. Suuren Pohjan sodan ja  Napuen taistelun (v. 1714)  miestappiot suhteutettuna väkimäärään olivat aivan järkyttävät verrattuna mihinkään käytyyn sotaan, ja sitä seurannut aika oli eloonjäämiskamppailua. Nykypäivän ongelmia on hyvä suhteuttaa niihin, joiden läpi esivanhempamme ovat joutuneet käymään. Tämän Keskisarja sanoi rohkaisevan meitä, jotka murehdimme laskusuhdannetta, kansan kahtiajakautumista tai ympäristöongelmia. Keskisarjan sanoma oli hyvä ja hän on valloittava persoona. Hänen pitäisi kuitenkin saada opetusta puhetekniikassa, sillä hän karjaisi lauseiden alut niin kovaa, että korviin sattui ja jouduin pitelemään päätäni kaksin käsin. Virkkeen loppua kohden äänen käyttö pieneni pienenemistään niin että täpötäydessä kirkossa kauempana kaiuttimista istuneet eivät enää saaneet selvää kaikesta. Tai ehkä Keskisarja vain halusi tuottaa yleisölle paitsi ajattelemisen aihetta myös jonkin verran kärsimystä, että käsittäisimme miten suurista asioista on kysymys.


Kirkontäysi yleisöä odotti historijoitsijaa
Teemu Keskisarja saapui
sympaattisena















Teemu Keskisarjan mukaan Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti saattaisi hyvinkin olla totuudenmukainen kuvaus sitä, miten jotkut lapsina Venäjälle orjiksi joutuneet löysivät kotiin ikään kuin vaiston varassa. Palanneitahan jonkin verran oli, eikä heillä ollut karttoja ja turhaa oli kysyä tietä, kun ei osannut selittää mihin. Täytyi vain kulkea luottamuksessa oikeaan ilmansuuntaan. 

Olen tänä kesänä ihmetellyt geneettisessä perimässä olevaa vaistoa, joka myös ihmisellä on. Linnut suunnistavat ihmeellisesti muuttomatkoillaan, mutta myös ihmisellä on sellaista tietoa, joka modernissa maailmassa saattaa jäädä piileväksi. Olin viime viikolla mustikassa eräässä ihan itse löytämässäni paikassa. Kerran tosin isä opasti minua juuri tuohon pieneen paikkaan, kuvaten hyvin tarkasti miten sinne ajetaan, missä on autolle parkki, missä on oja ja sen takana suopursua. Hän kertoi löytäneensä paikan kerran äidin kanssa ja siellä on isoa rotua. Nauroin ja sanoin, että myös minä olen marjastanut juuri tuossa paikassa. Aika jännää että olemme löytäneet saman marikon, sillä jos Naskalista piirtää harpilla ympyrän, jonka säde on 30 km, puhutaan  lähes 3000 neliökilometristä, jonka sisältä olemme löytäneet juuri saman muutaman aarin mustikkapaikan. Samalla suunnalla on myös suuri suo, jonka rantaan päästessäni koen aina tulleeni kotimaisemiin, ehkä siksi että isoisäni äiti on sieltä päin kotoisin. Koen että usein kannattaa kulkea siihen suuntaan, mihin vaisto kuljettaa ja syödä niitä ruokia, joihin on erityinen mieliteko. Ja jos päähän tulee joskus joku asia, sillä voi hyvinkin olla joku merkitys. Myös etiäisiä on.

Kävin tänään Vaasassa parturissa ja ajattelin jostain syystä menomatkalla Rantalan Veikkoa. En nähnyt reissulla ketään muita tuttuja, mutta Rantalan Veikko oli Cittarin kassalla edelläni ja saimme vaihtaa kuulumiset. He ovat kuulemma Maija-Liisan kanssa viettäneet hiljakkoin iloisia 90-vuotispäiviä. Terveisiä vain kaikille muillekin tutuille.  

PS Huomasin että Talouselämän juttua oli palautteeni jälkeen hieman siistitty. Hyvä niin, ehkä palautteellakin oli jotakin merkitystä.




tiistai 20. elokuuta 2019

Johtamistaito

Johtamistaito ei ole mitään rakettitiedettä, sanoi Iijokisoutumme perämies Leo Siira. Hän kummasteli sitä, miten paljon johtamistaidosta kirjoitetaan oppikirjoja, kun pääasiat kuitenkin valkenevat tavalliselle järjelle ajattelemalla ja havainnoimalla. Hän luetteli joitain asioita, joita johtajan tulee osata: Täytyy luottaa työntekijöihin, kannustaa, kuunnella, ja olla kiinnostunut siitä mitä kukin tekee. On tärkeää olla kiinnostunut työntekijöistä myös ihmisinä, eikä vain suorittajina. Mielestäni Leo toteutti hienosti näitä oppejaan myös perämiehenä. Taukopaikalla hän tuli vielä kehumaan soututaitoamme ja kehaisi: Kun sanoin että tiukka oikea, se oli niin tiukka, että tarvittiin vain yksi veto. Voi miten hyvä mieli tuosta jäi! 
Perämies Leo Siira edessä taukoilemassa
Jostain syystä olen miettinyt kesälomallani johtamistaitoa. Ehkä johtamiskirjoja tarvitaan siksi, että johtajuudella on taipumus sairastuttaa. Monet johtajat ovat sairastuneet kaikkitietävään puheripuliin. He puhuvat niin paljon itsestään, ettei saa sanaa väliin. He johtavat kokouksia ohjeistamalla, käskyttämällä ja samalla vitsailemalla uupumatta. He pystyvät vaivattomasti pitämään kolmen tunnin kokouksen ilman että muut juuri saavat suunvuoroa. Vai onko kysymys siitä, että tällaiset henkilöt jostain syystä valikoituvat johtajiksi? He vaikuttavat suunnannäyttäjiltä ja antavat itsestään osaavan vaikutelman. 

Lohdutus on siinä, että kaikki viat eivät useinkaan keräänny samaan persoonaan. Monet paljon puhuvat ihmiset osaavat luottaa, että hommat hoituvat ilman että he puuttuvat jokaiseen pikkuasiaan. Eiväthän he omilta tarinoiltaan tietenkään paljon muuta ehdi. Oma lukunsa ovat sitten ne johtajat, jotka eivät osaa luottaa ja saavat aikaan ahdistavan ilmapiirin epäilemällä kaikkea. Minulla itselläni on varmaan taipumusta tarkistella onko asia hoidettu. Usein myös ajattelen ja sanon, että kukaan muu kuin minä ei muista antaa koiralle vettä. 

Mielelläni palaan töihin viikon lopulla. Marjastus ei ole tänä kesänä tuottanut niin paljon saalista, mutta ei myöskään niin paljon iloa kuin tavallisesti. Leikkaamaton polvi on vihoitellut sen verran, että käveleminen on tuottanut tuskaa. Kesälomaan on siis sisältynyt poikkeuksellisen paljon tuiki tarpeellista ja hyvää lepoa. Olen opetellut heittämään syrjään monet sisäiset ja ulkoiset vaatimukset.

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Puolimatka

Tänään alkoi loma, ja voin ajatella, että olen tehnyt vähintään puolet Taivalkosken pestistäni. Heinäkuun loppu on nimittäin pian ja jälkipuoliskolla on enemmän lomapäiviä. Seurakuntatöissä on ennenkin käynyt niin, että ennen lomaa alkaa piiputtaa. Kesällä on paljon toimituksia, ja paljon muistamista. Tuntuu, että aivokapasiteetti loppuu. Olen ollut hyvin väsynyt viime viikkoina. Sitä iloisempi olin, kun joku seurakuntalainen kysyi myönteisessä äänilajissa, että saatko sinä pitää ollenkaan lomaa ja oli jotenkin niin vilpittömän hyvänmielinen. Voimistuu, kun joku näkee vaivannäön. Kiitos Eliisa! 

Yleensä ajoitan lomani lämpimään jaksoon. Nyt kyllä luulin, että tämä kesä olisi juhannuksen jälkeen kokonaan kylmä ja sateinen. Tänään Koillismaalle saapunut hellesää pääsi siis yllättämään. On vähän totuttelemista miltei parikymmentä astetta korkeampiin lämpötiloihin. Lomatunnelmaan pääsen viimeistään huomenaamulla kello viisi, kun lähden katsomaan, joko Aavannevalla alkaa olla kypsää. Viikko sitten siellä oli jonkin verran punottavia muuramia. Aavanneva on nimetty kaksikielisen lapsenlapseni mukaan ja sen kartalla on lippuja, joissa lukee "stora" ja "hjortron". Kuitenkin ainoastaan Auni on todellinen momman hillahirmu, Aava sen sijaan on momman mustikka- ja hillohirmu. 
Aava ja Auni
On vähän vaikea päättää, missä "lomailisi". Ehkä käyn vilkaisemassa Laihian "perintönevan" ja sitten tulen taas takaisin tänne. Pelkään, että myrskytuuli vei Pohjanmaan valokinkukat pahemmin kuin halla Koillismaan hillankukat. 


Eilen kävimme katsomassa Taivalkosken Teatterin Päätalonäytelmän, kun sain vihdoin seurakseni perheen Päätalo-fanin. Päätaloviikolla kävimme katsomassa Jokijärven Pölkkyteatterin Luponmakaajat. Odotukseni eivät olleet Kalle Päätalo -näytelmän kohdalla kovin korkealla, ei niinkään aiheen puolesta - en vain jaksanut uskoa, että voisin väsyneenä olla pitkästymättä. Kävi kuitenkin niin, että tulin kosketetuksi. Kyyneliä oli turha yrittää edes salailla, kun tallustelin autolle. Ihailin Aila Lavasteen dramatisointia, Sini-Sisko Calamniuksen ohjausta ja erittäin vaikuttavaa näyttelijätyötä. Jäi ajateltavaa. Toivoisin saavani vielä ylpeästi esittää tuotoksen joillekin kesävieraille. 

Luppoakin aion pitää.


sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Hetkiä elämän virrassa

Hetkien virta on ketjuttanut pitkiä, mutta antoisia päiviä. Taivalkoskella on vietetty Kalle Päätalo -viikkoa monine tapahtumineen. Seurakuntakin on ollut menossa mukana monin tavoin ja siinä sivussa on tehty toimituksia. Viikolla oli soutuhartaus, kansanlaulukirkko, pirttiseurat, upea kirkkokonsertti, markkinateltta onnenpyörineen, runon ja musiikin ilta ja tänään juhlamessu, jossa Iijokisarjan lukenut rovasti Markku Tynkkynen saarnasi hyvin koskettavasti. On voittajan olo, kun olen tämän kaiken lisäksi ehtinyt ja jaksanut osallistua jonkin verran muuhunkin ohjelmaan. 

Maanantaina olimme oman päätalofanini kanssa avajaisissa Kalle Päätalon syntymäkodissa Kallioniemessä ja ihailimme näytöstä, jossa tukkilaiset Saku Mikkonen ja Jaakko Saarinen taiteilivat ansiokkaasti tukilla. Rantaan vihittiin käyttöön myös uusi komea ponttuu muistoksi niiltä ajoilta, jolloin ponttuun avulla vedettiin tukkilauttoja Iijokea pitkin. Löytyi myös miehiä, joilta parkkaus kävi osaajan ottein. Iltapäivällä vielä kiersimme kirjastoon kootun Päätalonäyttelyn.
Etualalla Tuomo Horsma, joka vihki ponttuun .
Tiistai valkeni kauniina, ja lähdimme kahdella autolla kohti Hepokangasta ja Saijaa. Minua vähän jännitti, sillä olimme laihialaissyntyisen Pirkko-Liisa Luhdan (Karppi) innostamana ilmoittautuneet Iijokisoutuun. Emme pystyneet aikataulullisista syistä olemaan mukana koko päivämatkaa, mutta veimme auton Hepokankaalle, minne maakravun mielestä oli Jokijärven Kirkkosaaren hartaushetken jälkeen laskettavana aivan riittävän monta kovaa koskea. Saimme hyvän veneen ja perämieheksi soutupäällikkö Leo Siiran, jonka kanssa matka taittui turvallisesti ja iloisissa merkeissä. Lopuksi hän vielä muisti kehua soututaitojamme niin että ryhtini koheni.

Pidimme ensin Kirkkosaaressa heinämaarian hartaushetken, sillä oli Marian käyntipäivä, jota on vietetty sen muistoksi, että Jeesuksen äiti Maria kulki monta päivämatkaa sukulaisensa Elisabetin luokse kertomaan kuulumisistaan. Ihmeekseni huomasin, että matkassa oli pari teemaan erinomaisesti sopivaa jokivenettä, joista toinen oli nimetty Mariaksi ja toinen Maariaksi. 
 

Ilma oli mitä paras, ja nautin soutamisesta suunnattomasti. Olisin mieluusti jatkanut Puttaanmutkaan saakka, nyt soutumatka jäi noin10 kilometriin. Koko soutu kestää viisi päivää ja matkaa taitetaan 160 km. Ehkä vielä joskus osallistumme pidemmälle etapille. "Ratamerkkeinä" toimi reippaita naisia, jotka meloivat kajakillaan koskia ylös alas ja merkkasivat uomaa jäämällä paikoilleen. Kuulin heidän sanovan, että "täällä on ihan sikana venneitä", vaikka minusta myös kajakkeja oli paljon. Meitä oli kaikkiaan pitkälti toista sataa henkeä.
Näimme, miten paljon työtä tuollaisen tapahtuman järjestäminen vaatii ja miten hyvin järjestäjät olivat varautuneet kaikkeen. Edellä laskeneen veneen irronnut hankain ja murtunut veneenlaita korjattiin suvantopaikalla tuossa tuokiossa. 

Työ ja elämä virtaa joskus niin nopealla tempolla, että koskenlasku voi olla luppoaikaa ja lepoa. Yllättävää, eikö totta! Jos ei tee mitään muuta kuin välttämättömän, väsyy. Niin kauan elämä on elämisen arvoista, kun jaksaa kerätä hetkiä. 

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Esimerkki

Olen jossain määrin allerginen sanonnalle, jonka mukaan pappikin on vain ihminen. Se on tietenkin siinä mielessä totta, että ei pidä luulla olevansa muita parempi. Ja myös siinä mielessä, että olen haavoittuvainen, tunnen samalla tavalla kipua ja surua kuin muutkin ihmiset. 

Tuota sanontaa kuitenkin käytetään usein puolusteluna ja perusteluna sille, että pappi pettää, rikkoo lupauksensa ja näyttää huonoa esimerkkiä. Tavoitteethan on kuitenkin asetettu varsin korkealle. Jeesus kehotti vuorisaarnassaan meitä kristittyjä olemaan täydellisiä niin kuin Taivaallinen Isämme. Papiksivihkimisen yhteydessä lausuin monta tahdon -sanaa. Yksi niistä oli vastaus kysymykseen Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?

On selvää, että en pysty kaikissa asioissa toimimaan esimerkillisesti, mutta minua kutsutaan kilvoittelemaan. Ja minua kutsutaan myös omistamaan armo, voin olla esimerkkinä silloinkin kun lankean ja erehdyn, sillä silloin saan tunnustaa virheeni, nousta ja turvautua Jumalan hyvyyteen. 

Virheiden ja erheiden näkeminen ja tunnustaminen on kovin vaikeaa, ja siksi on kiusaus langeta puolustautumaan sanomalla "ihmisiähän me vain olemme."  

Olemme tulleet haudanhoitoikään. Olimme pari viikkoa sitten puolison kanssa kunnostamassa sukuhautaa. Paikalle tuli vanhus, jolle iloisesti mainitsin asiasta kun siinä puuhailimme. Hän kertoi ensiksi, että oli saanut olla tätini kanssa kuntoutuksessa samassa huoneessa ja täti oli ollut mainiota seuraa. Sitten hän kertoi, että hänen äitinsä oli ollut 1920-luvun alussa piikana isovanhemmillani, ja sai oppia Fannilta (os. Kahra) ja Eemeliltä niin hyvät elämäntavat, että hänkin on ne perinyt ja saanut elää näin terveenä. Hän myös sanoi, että Kahrat ja Hietaset ovat Laihian aatelia, niin tavallisia, huumorintajuisia ja aina ystävällisiä ihmisiä. 

Luulen, että minusta ei kukaan tule sanomaan noin hyvää todistusta. Tuntui merkittävältä, että joku oli kokenut isovanhempieni kodin niin hyvänä palveluspaikkana. Meilläkin oli tässä muutama maatalousharjoittelija, kun olimme nuoria: pari virolaista, yksi unkarilainen ja yksi suomalainen. He olivat kaikki hyviä työntekijöitä. En kuitenkaan osannut aina kohdella heitä hyvin ja oikeudenmukaisesti. Olisin voinut opettaa enemmän ja kärsivällisemmin.

Mietin, mitä vanhus oikeastaan tarkoitti. Ehkä sitä, että Eemeli oli alkiolaisia raittiusmiehiä, kun edellisessä sukupolvessa oli alkoholinkäytöstä karvaita kokemuksia. Kaikki nuo terveelliset elämäntavat ja hyvät arvot eivät ole periytyneet omassa suvussamme, mutta ne eivät tee niistä yhtään sen vähemmän arvokkaita. Päinvastoin.  Haudanhoitoikään tuleminen avaa silmiäni ja muuttaa asenteitani.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Uskovainen pappi

Joskus olen kuullut ihmisten arvoivan, että joku pappi on uskovainen tai uskossa. Sehän tarkoittaa, että joku toinen pappi ei ole. Aika korkealtahan silloin puhutaan, asetutaan miltei Jumalan asemaan. Itse vältän tällä tavalla jaottelemasta ihmisiä. Joskus nuorena niin tuli tehtyä, mutta se on mielestäni synti. Usko piilottelee joskus arkana kuoren alla. Moni suomalainen muistuttaa Nikodemosta, joka meni salaa yöllä Jeesuksen luo. 

Älköön nyt kukaan ajatelko, että tällainen lausahdos olisi aivan viime aikoina sattunut minua loukkaamaan. Ei, mutta usein on omallekin kohdalle ihan positiivisessa mielessä tällainen arvio osunut. Silloin on tehnyt mieli sanoa, että ei tätä työtä kukaan tee, jollei ole Jumalalta kutsua saanut. Onhan tämä aika erikoinen homma eikä palkkakaan ihan päätä huimaa.

Työ on käynyt vuosi vuodelta monipuolisemmaksi. Ihmisten kohtaamisten, erilaisten kokousten ja palaverien, jumalanpalvelusten ja pyhien toimitusten lisäksi on moninaisia  kirjoitus-, tietokone-, videointi- ja valokuvaushommia. Välillä käsittelen yömyöhään jotain videoklippiä, että voin julkaista sen seurakunnan sivuilla. Usein järjestelen tuoleja tai raahaan erilaisia tavaroita, kuten nukkeja, aarrearkkuja ja tietysti kirjoja paikasta toiseen. Tätä kaikkea saan tehdä Jumalan siunauksen varassa ja armoon turvaten. 

Tähän iloon ja vaivaan olen saanut nyt työtoverikseni uuden pastorin, Jari Kolmosen. Sain helluntaina olla mukana pappisvihkimyksessä Oulun tuomiokirkossa, kun piispa Jukka Keskitalo vihki kymmenen uutta pappia. Tuossa vihkimyksessä vihittiin papiksi myös nuorisotyönohjaajan virkaamme hoitanut Eva-Maria Mustonen, joka menee töihin Pudasjärven seurakuntaan, ja Vaasassa kesäteologina ollut Leea Vahtera, joka silloin itketti minua ihanalla positiivisella palautteella - hän menee papiksi Kemiin. Piispa Keskitalo oli aikanaan mukana siunaamassa myös minua papin virkaan, sillä hän oli Lapuan hiippakunnan pappisasessorina 2003, kun piispa Jorma Laulaja vihki minut papiksi.

Tänään ehdin käydä suonlämpäreillä katsomassa, vieläkö usko kestää. Hieman halla kopisutteli viime viikolla, mutta vielä on toivoa ja uskoakin. Uskon saavani enemmän hilloja kuin viime kesänä. Usko horjuu joskus, kun elämän tuulet ja hallat repivät. Lopullinen korjuuaika ja Suuren Puutarhurin viinirinteiden sato on kuitenkin kokonaan Jumalan kädessä.



tiistai 4. kesäkuuta 2019

Unohtumaton hetki

Nuorena kihlaparina makoilimme armaani kanssa vieretyksin Latokartanon ylioppilaskylässä. Ei ollut mihinkään kiirettä. Vakuutimme vuorotellen radiokuuluttajan kanssa: Odottelemme Maj Lind -pianokilpailun tuloksia. Ja nauroimme! Paljon on unohtunut, mutta tuo pieni, sinänsä jokseenkin merkityksetön hetki elämästä on jäänyt meille molemmille mieleen. Ihan hiljakkoin siihen palasimme. Välillä tapahtuma on saattanut sekoittua Mirjam Helin -laulukilpailuun, mutta kyllä se oli pianokilpailu. Tulokset eivät alun alkaenkaan jääneet mieleen, mutta netistä on helppo tarkistaa, että tuolloin Ilkka Paananen voitti, Teppo Koivisto ja Olli Mustonen jakoivat toisen sijan. Tuo kilpailu oli silloin vielä kansallinen.
En tiedä jääkö tämä hetki mieleen. Olen yksin, kuuntelen yhäti voimistuvaa mökin kattoon ja järvelle rummuttavaa sadetta, kuin pianomusiikkia. Katselen ulos. Odottelen kesän tuloa. Sen pitäisi tulla tällä viikolla.

Miksi toiset asiat jäävät mieleen ja toiset eivät? Jotkut pitkätkin perheen kanssa tehdyt matkat ovat unohtuneet mielestäni kokonaan. Hämmästyn: Olemmeko käyneet sielläkin? Ehkä pienten lasten kanssa kaikki aika ja voimat menivät siirtymävaiheista selviytymiseen, pukemiseen ja ruokkimiseen. Yhtä lailla luen joskus omia tekstejäni ja ihmettelen: Olenko kirjoittanut tämänkin? Luulen, että Mirjam Helin -laulukilpailu jäi mieleen, koska nauru ja hyvä olo pulppuilivat sydämeen asti, ja koska toistimme asian ääneen niin monta kertaa. Radiokuuluttajan sanojen rytmissä oli jotain salaperäistä ja samalla painokasta, ja sitä oli mukava matkia.

Valitettavasti myös monet ikävät kommellukset ja kommentit jäävät mieleen. Joskus kivahdan: Ei puhuta siitä, en halua muistaa. Kuitenkin muistan, eivätkä kaikki harmittavat asiat pehmene hyväksyväksi nauruksi. Näin viikolla unta, joka muistutti mieleen jonkun kokemani epäoikeudenmukaisuuden. Ahdistava olo säilyi herättyäni pitkään, ikään kuin uni olisi ollut totta ja tapahtunut juuri. Ja mielen kuvat poikivat toisia ikäviä asioita. Näin eräällä facebook-sivulla latinan sanan ja ärtymys kasvoi. Muistelin mitä tapahtui, kun olin iloissani erehtynyt tekemään tuolle kaupunkilaisten sivulle murrekielisen ja siis käsittämättömän päivityksen. Taidan olla pitkävihainen. 

Mietin, voinko vaikuttaa muistoihin, kohottaa niitä, vahvistaa hyviä. Ehkä voisin lausua ääneen, muistella ja kertoa usein iloisia ja hyvällä tavalla merkittäviä asioita. Ehkä voisin liittää hyvään tunnelmakuvaan jonkun linkin muuhun todellisuuteen, kuten Maj Lind -pianokilpailuun. Muistankin, että kerran Etelä-Pohjanmaan agronomiyhdistyksen johtokunnan kokous pidettiin meillä Naskalin salissa mukavassa porukassa, sitähän agronomit ovat! Olin sihteeri ja minulla oli inhottavan huono mustekynä, joka teki klimppejä. Se ei kuitenkaan masentanut, olin iloisella mielellä ja aloitin pöytäkirjan kohdasta Aika: Berliinin muurin murtumisen päivänä. Joku katsoi vierestä ja sanoi, että miten se tähän liittyy. Mutta puheenjohtaja Arjo Kangas sanoi, että sehän on mielenkiintoista! Ehkä joku joskus lukee tuota pöytäkirjaa ja tuo merkintä tuo siihen aikaperspektiivin, sillä Berliinin muurin sortuminen aivan varmasti jää historiaan.