Työmatka

Harvalla on niin kaunis työmatka kuin minulla. Saan ajella joulumaassa. Ei tietoakaan mustasta joulusta. Tosin näin talvisydämenä usein lähden, kun on pimeää ja palaan, kun on pimeämpää. Väkisinkin väsyttää näin joulusesongin aikaan. Tänään, talvipäivän seisauksen päivänä, ajellaan kuitenkin valoa kohti.

Matkani täällä jatkuu kevääseen. Pastori Törmänen anoi neljä kuukautta lisää virkavapaata kirkkoherran virasta. On ollut aika ajoin koti-ikävä, mutta harkinnan jälkeen lupauduin jatkamaan, koska esimiehen vaihtuminen lyhyeksi ajaksi rasittaa koko työyhteisöä. Kun olin päätökseni tehnyt, kävi ilmi, että juuri sisään ajettu ja työtehtävänsä kiitettävästi hoitanut seurakuntapastori onkin muuttamassa etelämmäksi. Se oli masentava uutinen, mutta sikäli ymmärrettävä, että seurakuntapastorimme virka on osa-aikainen. 

Tuo päivä marraskuun lopulla tuntui varsin raskaalta. Olin vähän pois tolaltani sinä iltana, kun ajelimme vuoden ensimmäisiin Kauneimpiin joululauluihin. Täällä niitä on tapana kokoontua laulamaan joka kylällä pirteissä, kylätaloilla, kaupoilla ja metsästysmajoilla, mikä on erinomaisen yhteisöllistä. Pirtti oli silloinkin täynnä ja koin rohkaisevana sen, että sain sinä iltana pari hyvää palautetta seurakuntalaisilta, jotka eivät tienneet mitään näistä muutoksista ja mieleni myllerryksestä. Ymmärsin myös, että eihän seurakunta ole yhden eikä kahden työntekijän varassa, kun on monta kokenutta työntekijää, jotka sitä kannattelevat, hyvät luottamushenkilöt ja aktiivisia seurakuntalaisia. 

Seurakuntatyötä tehdään paljolti persoonan varassa, ja siksi seurakuntalaisia voi kuitenkin huolettaa nopeat muutokset. On kurjaa, jos on juuri ehtinyt oppia tuntemaan työntekijän, ja hän onkin sitten jo lähdössä. Siksi ajattelin tiedottaa ja laadin  ytimekkään lehdistötiedotteen työntekijämuutoksista. Toimittaja innostui sitten soittelemaan sinne ja tänne ja teki aiheesta ison jutun. Kävi juuri päinvastoin kuin olin ajatellut. Tuli mieleen, miten eräs Vaasan diakonissa kerran lohkaisi hymyillen: Ei pidä dramatisoida!  

Elämässä riittää draamaa tekemättäkin. Tuossa vieressä istuu mies, jolla on käsi hankussa. Kolme viikkoa sitten sattui hiihtoladulla pieni horjahdus, jonka ansiosta olkapään jänteet repesivät. Käsi leikattiin Oulussa puolitoista viikkoa sitten, ja nyt koko talvi menee toipumiseen. Ei voi hiihtää eikä tehdä metsätöitä. Tulee kuulemma mökkihöperöksi, ja sen hyvin ymmärrän, kun joutuu olemaan mökillä vähän liikaa ja on tottunut aina jotain puuhastelemaan. 

Tänään sain kastaa lapsen, joka on tasan 60 vuotta minua nuorempi. Olin väsynyt ja hapuilin kastepuheessa. Päädyin omaksi ihmetyksekseni muistelemaan yhtäkkiä, miten juuri edesmennyt piispa Olavi Rimpiläinen kohtasi neitsyt Marian. Olimme käsikirjavaliokunnan matkalla Tallinnassa, vanhassa kaupungissa Pyhän Hengen kirkossa (Püha Vaimu kirik). Siellä on maailmankuulun lyypekkiläisen taiteilijan Bernt Notken 1400-luvulla valmistama kaunis alttarikaappi, jossa on muistaakseni myös pyhä Olavi. Olavi-piispa kuitenkin pysähtyi Marian kohdalle, ja kävi silmissäni aivan pikkupojaksi, kun hän nöyrästi lausui Ave Marian alun: Terve Maria, armoitettu, Herra olkoon sinun kanssasi. Siunattu olet sinä naisista siunatuin ja siunattu sinun kohtusi hedelmä, Jeesus. 

Jotenkin pääsin sitten tästä jatkamaan läsnä olevaan perheeseen ja kasteväki oli hyvin mukana toimituksessa. Kun pyhän kasteen hetki koitti, havahduin viimein siihen, että lapsen nimeksi tuli Olavi. Minä kun en ollut nimeä ymmärtänyt, vaikka olin sen jo kahdesti sanonut. Näin elämää ja työtä johdatetaan ja väsyneelle joskus annetaan sanoja, jotka sittenkin liittyvät yhteen.  

Saa nähdä, tuleeko mustasta maasta ikävä tänne valkeaan maahan, kun jään joululta lomalle. Aion levähtää, kun seurakuntapastori on vielä käytettävissä.