Mihin käyttäisin jäljellä olevat elämäni päivät?
Istun kotona puuhellan suloisessa lämmössä parantelemassa flunssaa ja odottelemassa lääkäriaikaa. Työterveys oli taas tukossa, mutta omasta terveyskeskuksesta löytyi päivystysaika, ja pääsen näyttämään kipeää korvaa. Tässä hyvässä maassa olen saanut koulutusta, lämpöä, ruokaa, työtä ja terveydenhoitoa.
Elämän lyhyys kirkastuu päivä päivältä. Ja eletyn elämän pituus, osin haaskattu. Elämä pysähtyi 8. joulukuuta 35 vuotta sitten. Nyt olen elänyt 47 vuotta pidempään kuin Saara ja 43 vuotta pidempään kuin Suvi-Päivikki. Ja jo kaksi lapsistani on elänyt pidempään kuin Paavo.
Syksyn päivät ovat olleet kiireisiä ja vanhemmiten väsyy enemmän. Motivaatiota ei ole puuttunut, kun saa olla Suuren työnantajan palveluksessa. Mutta tunnen muistin heikkenevän ja voimien vähenevän. Joskus mietin miten selviän kaikista nimistä ja sen sellaisista. Itku tuli eräänä päivänä, kun työkaveri napautti työntekijäkokouksessa, että sinun pitää ne nimet muistaa.
.JPG)
On siellä riippuliitäjä, usko tai älä
Mihin käyttäisin jäljellä olevat elämäni päivät? Syksyllä sain viestin että minut on ihan yllättäen ja pyytämättä siirretty vanhuuseläkkeelle ja saan jokusen satasen MYEL-eläkettä palkan lisäksi. Pistän tuon maataloudesta ansaitun eläkkeen jemmaan ja taidanpa hakea muitakin eläkkeitä maksuun kunhan saavutan alimman eläkeiän. Tämänhetkinen tulevaisuudensuunnitelma on, että vielä reilun vuoden sinnittelen, sitten keräilen eläkkeet muista hommista, mitä niitä nyt on: LEL, TAEL, KIEL, KEVA. Monenlaista olen tehnyt! Ei siitä nyt suuren suurta eläkesummaa kerry yli 40 vuoden työurasta, mutta kyllä sillä laihialainen pärjää.
Luulisin sopeutuvani aikanaan eläkkeelle ihan hyvin, sillä olen peruslaiska ihminen. Viihdyn yksinäni, kuljeskelen metsissä, pyöräilen, teen käsitöitä, paistan joskus pullaa ja luen. Sitä kaikkea uskoisin tekeväni, jos saan elää. Ehkei se riitä elämän tarkoitukseksi, mutta turhempaakin on tullut tehtyä. Historiankirjoihin tuskin tulen jäämään. Joskus nuorena sitä haaveili tulevansa joksikin, nyt on kiitollinen siitä että on saanut elää tavallisen ihmisen turvallisen elämän.
Itsenäisyyspäivän tietämillä olen muistanut, että joskus toivon loppuminenkin saattaa jäädä historiankirjoihin. Talvisodan alettua 83 vuotta sitten 3.12.1939 äidin serkku teologian ylioppilas vänrikki Martti Elo oli Juntusrannalla johtamassa 40 miehen joukkoa, jonka piti vartioida 80 kilometrin mittaista rajaa. He näkivät, miten tuhannet venäläiset alkoivat vyöryä rajan yli. Elo soitti esikuntaan useita kertoja ja pyysi apua, mutta häntä ei uskottu, joten hän otti hevosen ja lähti itse viemään sanaa. Matkalla joku upseeri puhutti häntä ja sen seurauksena Elo koki epäonnistuneensa, menetti toivonsa ja ampui itsensä. Hän oli 24-vuotias ja oli juuri kirjoittanut kotiin: "Kuolla me voimme, mutta murtua emme koskaan." Sodan vastuun paine kävi kuitenkin hänelle ylivoimaiseksi. Neuvostoliiton armeija tuli yli yllättävästä kohdasta. Suomalaisten puolustusrintama petti 6.12. illalla niin että viholliselle avautui tie Suomussalmen kirkonkylään. Vuoden lopulla se vallattiin takaisin ja tammikuun alussa vihollisen joukot lyötiin myös Raatteen tiellä. Neuvostoliiton joukkojen kahden viikon mittaiseksi arvioitu marssi Ouluun oli estetty.
Elo haudattiin sankarivainajana niin kuin oikein onkin. Hänen sisarensa Vieno sai vasta 70-luvulla lukea Suomen Kuvalehdestä, että hänen rakas veljensä olikin kuollut oman käden kautta. Se oli hänelle järkyttävä "uutinen". Äiti käski minun kirjoittaa Vienolle puhtaaksi Lauri Pohjanpään runon. "Sada taivas unhon lunta yli syyllisen, synkän maan..." Syyllisyys on todellisuutta tässä maailmassa. Ankarien paremmin tietäjien syyllisyys yhtä hyvin kuin mitään tekemättömien syrjästä seuraajien syyllisyys. Joskus syyllisyys ahdistaa siksi, ettei ole mitään hyvää vaihtoehtoa.
Onneksi Jumalan armokin on todellisuutta ja uusi joka aamu. Jäljellä olevia elämän päiviä ei siis ainakaan kannata käyttää itsensä tai toisten syyttämiseen.
