Kunnioita elämänkokemusta

Eräässä työhöni liittyvässä keskustelussa oli mukana hoiva-alalla työskentelevä aasialainen nainen, joka on asunut jo pitkään Suomessa. Hän sanoi, että hänestä on surullista, että suomalaiset eivät kunnioita vanhuksia - minun kotimaassani on toisin. Tämähän on yleisesti tiedossa oleva tosiasia, ja aasialaisesta kulttuurista tulevien työntekijöiden arvostava suhtautuminen vanhoihin on ollut myös nähtävillä, kun olen vieraillut hoivakodeissa. Mietin usein, mistä se mahtaa johtua, että me länsimaiset saamme tässä kohtaa mennä itseemme. 

Minulle yksi vaikeimmista käskyistä on ollut neljäs käsky. Vanhempani olivat mielestäni usein epäoikeudenmukaisia ja toimivat väärin. Joskus jouduin heidän ja sisarustenikin ankarien ja suorastaan halveksivien moitteiden kohteeksi. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun erään miniäkokelaan käydessä talossa olin jostain syystä istahtanut kesävaatteissani takan reunukselle ja leikannut varpaankynteni kaikkien nähden. Olin ilmeisesti antanut vulgäärin vaikutelman koko perheestä - tai ehkä kaikkia oli vähän jännittänyt, ja jännitys piti purkaa johonkin perheenjäseneen. Taisin olla aika usein se, josta löytyi vikaa.

Ei aina voi kunnioittaa sitä, mitä vanhemmat ihmiset tekevät ja sanovat. Mutta sen olen mielestäni oppinut, että heillä on paljon viisautta. Ehkä oli olemassa ikävaihe, jolloin sitä ei pystynyt näkemään, kun kuvitteli, että viisaus on tietoa ja osaamista, jota ylioppilaalla ja opiskelijalla oli mielestään kosolti. Mutta viisaushan on sitä, että on elämänkokemusten kautta oppinut sellaista, mikä auttaa tekemään hyviä arvioita ja oikeita päätöksiä.

On sääli, että tämän ymmärtää usein vasta sitten, kun omia vanhempia ei enää ole. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" ei etsi motivaatiota ainoastaan siitä millaisia vanhemmat ovat ja miten he toimivat. Ei myöskään siitä, että minua ei olisi ilman heitä. Kunnioitus nousee siitä, että ikä ja elämänkokemus tuovat väistämättä mukanaan jotain, mitä nuoremmalla ei vielä ole.

Väärässä olijat hirteen

Ennen, vielä noin viisi tai kymmenen vuotta sitten vähemmistömielipiteen omaava uskalsi puhua pelotta. Eihän vähemmistössä oleminen silloinkaan ollut helppoa, aina on helpompi olla, jos voi hiljaisesti hyväksyä äänekkään enemmistön ajatukset. Mutta kun olin rohkea, koin että poikkeavan mielipiteen esittäjää  joskus jopa arvostettiin. Sen sijaan nykyään monissa asioissa on vain yksi oikea mielipide, vääriä kantoja ja niiden perusteluja ei tarvitse ollenkaan kuunnella — niistä voi joutua jopa syytteeseen. 

Muistan myös ajan, jolloin jotkut saattoivat päästellä työpaikalla suustaan jopa vitsejä toisten kustannuksella. Kerrankin 80-luvulla nauroin makeasti, kun vanhempi mieskollega sanoi läiskähtäneen kaffikuppini äärellä, että "hommaa plikka kaffinväriset housut." Sellaista ei varmasti enää voi tapahtua, sellaisesta tytöttelystä nousee mekkala ja saadaan asialle työsuojelupäälliköt, työsuojeluvaltuutetut, luottamusmiehet ja aluehallintovirasto. Toki on olemassa myös vähättelevää puhetta, jota ei tarvitsekaan sietää, voi sanoa heti siinä paikassa, että tuo kuulostaa korvissani pahalta. Mutta joskus on syytä tulkita asiat parhain päin. Itse toissa viikolla vahingossa pojittelin mukavia kiinteistöpuolen miehiä, jotka olivat asentamassa tuhkakuppia Ristinummen kappelin nurkalle. Olen kiitollinen siitä, että he ymmärsivät, etten tarkoittanut sillä mitään pahaa. 

Ei lähiyhteisössä saa olla niin herkkänahkainen ja herkkä arvostelemaan, että etsii toisesta heti vikaa, jos hän suunsa avaa tai pyörittelee silmiään. Ei meistä tule koskaan yksi perhe eikä yksi kansa eikä me-henkinen työporukka ellemme siedä erilaisuutta. Eikä mikään mene eteenpäin, jos erilaiset näkökulmat eivät pääse esiin.

Luonnon rikkaus ja kauneus on erilaisuuden yhteydessä

Lynkkausmielialaan liittyen huolettaa esimerkiksi sellainen asia, että isän elämänkerrassa on julkaistu lainauksia hänen vuosikymmenten takaisista kolumneistaan, joissa hän on ottanut kantaa silloin ajankohtaisiin kysymyksiin aika räväkästikin. Hänen mielipiteensä saattoi silloin olla jopa enemmistön mielipide, mutta jos se nyt on vähemmistön mielipide, niin käyköhän siinä niin, että ollaan pian raastuvassa kun olemme perikuntana tällaisen kirjan julkaisseet? Saadaan syyte vaikkapa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, vaikka olisimme olleet eri mieltä kuin isä, mutta olemme sulattaneet sen, että eri mieltä voi olla. 

Asioihin on tullut käsittämättömän paljon tunnetta mukaan. Jos on väärää mieltä ja sanoo sen, saa varautua värisevä-ääniseen vähättelyyn tai suorastaan reippaaseen ryöpytykseen. Se tuntuu ahdistavalta. Pelkään, että olemme kansakuntana ja maailmankylänä tehneet kymmenessä vuodessa aikamoisen harppauksen kohti suvaitsemattomia aikoja. 

Parannuskeinona on kunnioittava kuuntelu. Jos ei osaa kuunnella kunnioittavasti, kuinka mahdotonta onkaan puhua niin.