Katson ulos: Ei yksi pääsky kesää tee. Meinasin lämmittää vapaapäivän kunniaksi telttasaunan ja käydä uimassa, mutta siellä piskottelee ja on aika kylmä. Laiskottaa. Onneksi kesä ja järvi tuli korkattua jo viime lauantaina, kun oma prätkähiiri pöräytti pihaan ja pystytti telttasaunan. Saunan lämmitessä otin kuvan pääskyistä. Heitimme sitten talviturkit ja karvalakit, ehkei niitä sentään enää tarvita.
Pastorisnaiset olivat iloissaan kun Kaisamari Hintikasta tuli piispa. Monasti on koettu, että vahvempi koulutus, työkokemus ja persoonalliset taidot eivät riitä, vaan yhteiskunnassa ja erityisesti kirkossa kuva johtajuudesta peilautuu helpoiten miehisiin malleihin. Johtajuutta voi kuitenkin toteuttaa menestyksellisesti olematta mies.
Kun opiskelin Viikissä, siellä oli reipas tyttöporukka, Viikin Feministit, lempinimeltään V. Femakot. He voittivat lumiveistoskisan Munakunnalta lainaamallaan työnimellä Munalla töihin. Veistoksessa oli liukumäki ja pari suurta palloa kahta puolen. En liene koskaan lukeutunut ainakaan äänekkäisiin feministeihin, mutta oivallus oli mielestäni hyvä, hauska ja todellisuutta peilaava.
Tällä viikolla on saatu nähdä, ettei myöskään yksi piispa kesää tee. Monet naiset, minä mukaan luettuna, suorastaan kiivastuivat, kun kirkkohallituksen täysistunto päätti kansliapäällikkö Pekka Huokunan esityksestä kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajan viran täytöstä. Päätös oli niukka äänestyspäätös, johon jätettiin eriävä mielipide. Näyttää vahvasti siltä, että sekä kirkkoherrana toimineelle että kokonaiskirkon hallinnon sisältä päin tuntevalle TT Aulikki Mäkiselle, joka on jo hoitanut virkaa menestyksellisesti, ei tehty oikeutta. Asian julkinen esittely oli myös surkea, ja antoi tilaa arvelulle epäoikeudenmukaisesta kähminnästä. Hallinto-oikeus aikanaan ratkaisee asian, mutta siihen kulunee vuosia.
Monissa virantäytöissä olen ollut itsekin mukana, sekä valitsijana että punnittavana. Aina ei ole osannut tehdä oikeaa valintaa, joskus on joutunut näkemään rumaa kähmintää. On nähty sekä hyviä että huonoja johtajia, miehiä. Samahan se on meidän naistenkin kohdalla. Sukupuoli ei ratkaise, mutta moninaisuus on rikkautta, ja kapeutuneissa johtajuuden malleissa haaskataan mahdollisuuksia.
Itse tunnen, etten ole suurien strategioiden luoja, joka käsitteellistää asioita näppärästi. Olen pikemminkin se, joka pistää toimeksi ja puhuu sellaista kieltä, jota käytännöllisempikin ihminen ymmärtää. Arvelen, että varsinkin nykyisessä pienessä työyhteisössä jälkimmäisestä ominaisuudesta on paljon hyötyä. Mutta olen tavannut haarapääskyjä, jotka hallitsevat molemmat puolet, ja joilla on sekä hyvä vastaanottokyky että ulosanti. Se on ihailtavaa. Soisin heidän myös pääsevän lentoon.
Hyräilevät ihmiset eivät ole ikäviä. Meillä töissä kuuluu käytävältä usein hyräilyä, ja joskus itsekin saatan hymistä. Jos hyräily jonain päivänä lakkaa tai muuttuu hyvin mollivoittoiseksi, asiaan on varmasti syytä puuttua. Viime viikolla kotikonnuilla mieleen tuli eräs kaihoisa kansakoululaulu, nimittäin: On suuri sun rantas autius, sitä sentään ikävöin, miten villisorsan valitus soi kaislikossa öin...
Mutta kun palasin tälle pienelle järvelle, jäät olivat sulaneet ja tuli heti jotenkin vapaampi olo. Uimaan en ole vielä uskaltautunut. Sen sijaan olen saanut tällä viikolla sen verran äntiin, että stressi on helpottanut. Polvikin on parempi, kun olen iltaisin venytellyt.
Tänään ennakkoäänestin eurovaaleissa Taivalkosken kunnantalolla. Hiljaista oli kuulemma ollut. Toivon, että äänestämässä kävisivät muutkin kuin ne joita innoittaa ennen kaikkea protesti. Ihmiset tuntuvat nimittäin menevän useimmiten harhaan, jos he taistelevat jotain vastaan, demonisoivat asioita, etsivät vikoja. Parempi olisi etsiä positiivista, puhua kannatettavien asioiden puolesta, rakentaa eikä hajottaa.
Kävin samalla rupattelemassa kunnanjohtajan kanssa. Olipa luonteva hetki, ja heti täyttä asiaa, naisten kesken. Olen pohdiskellut jonkin verran naisasiaa viime aikoina. Kuuntelin pari viikkoa sitten hyvin kärkevää esitystä, jossa puhuttiin myrkyllisestä feminismistä. Siinä kritisoitiin sitä, että miehet pannaan niin kovin ahtaalle, nostetaan häväistysjuttuja ja tuomitaan julkisuudessa jopa ilman todisteita. Sellaistakin on.
Mutta kyllä ripaus feminismiä on mielestäni paikallaan. Naisihmisiltä saatetaan vaatia aivan ilmiömäisiä näyttöjä ja virheetöntä suoritusta, että pääsee urallaan eteenpäin - tai että saa arvostusta ja rakkautta. Monenlaista kampittajaa on. Olen muistellut naispoliitikkoja, joita on kohdeltu mielestäni epäoikeudenmukaisesti, ja ajatellut myös kollegoita, joiden lahjat eivät pääse käyttöön. Toivon, ettei sukupuolten keskenkään juututa poteroihin, vaan nähdään laajasti, kohdellaan ihmisiksi ja ollaan oikeudenmukaisia. Hyräilkööt kaikki tasapuolisesti: sopraanot, altot, tenorit, baritonit ja bassot sekä mezzot, koloratuurit ja kontrat. Ja toivottavasti ketään ei unohtunut.
Kyllähän näin kevätaikana on ollut koti-ikävä, ei niinkään Jumalan kansan koti-ikävä kuin ihan pappiparan ikävä. Olen Koillismaalla käppäillessäni suunnitellut, mitä teen kotona: pesen ikkunoita, kuoputan puutarhassa, istutan kukkia, leivon raparperipiirakkaa... Lopputulos on ollut toisenlainen. Olen käynyt kotona nukkumassa: niin kävi vapun tietämissä ja nyt taas. Noukka on ollut tukossa, pientä lämpöä, veto pois. Luulin olevani lujalla vastustuskyvyllä varustettu työntekijä, mutta vastustuskyky ei ulotu ainakaan vapaapäiviin.
On suorastaan masentanut. Miten jaksan ja selviän? Edessä paljon työtä ja vähän vapaata. Vasen polvi on vihoitellut jo monta viikkoa eikä suolisto kestä suuria määriä särkylääkkeitä. Onneksi olen nyt ehtinyt hautoa polvea kylmäkääreellä, ja se on selvästi auttanut, joskin jalan suoristaminen on mahdotonta. Uutta niveltä en tahdo vielä ajatella.
Lauantaina halusin reipastua ja päätimme käydä lounaalla Tampereella, koska Francescon uusi työpaikka, italialainen ravintola Il posto trattoria, piti avajaisiaan ja avajaistarjouksena sai syödä 50 % alennuksella. Kyllähän laihialaisen kannattaa silloin jo ajella yli 400 km, eikös vain? Francescon luoma italialainen menu vaikutti hyvältä ja alkupaloissa oli Italian värit. Ravintolaan piti hieman jonottaa, mutta FB ehti sentään tuoda Martalle ja meille annokset.
Molemmat Naskalin isännät painoivat vielä perjantaina täysillä kylvöjä. Siksikin olin alla päin ja yksinäinen. Kukaan ei ehtinyt edes hakemaan kaupasta valkopisulia tai inkivääriä ilokseni. Ikkunasta sain kuitenkin seurata outoa näkyä. Sukulaissielu seilasi joella edestakaisin meidän ja Pöyryn väliä. Yksinäinen laulujoutsen on todella outo näky Laihianjoella. Enpä muista ennen nähneeni tässä kuin sorsia, telkkiä, lokkeja, nokikanan ja yhden tarhalta karanneen metsähanhen. Joutsen viipyi joella kolmisen päivää. Mietin onko se menettänyt elämänkumppaninsa vai uupunut muuttomatkalla. Huomenna aion muuttaa sen perässä pohjoiseen. Evääksi otan lohdutukseksi raparperipiirakan, jos joku jaksaa sen aamulla paistaa.
Toukokuu on alkanut väsymyksen merkeissä. Osaltaan syynä voi olla flunssanpoikanen, joka yritti tulla. Sain sen torjuttua, kun oli aikaa levähtää. Flunssanpoikasen syynä taas voi olla ihan työstä tullut väsymys ja ehkä jonkinmoinen tulehdustila, joka tuntuu vaivaavan elimistöä ja saa mm. ontumaan.
Pääsiäisviikolla eräs jännitysmomentti liittyi popliinitakkiin. Mies toi Pohjanmaalta väärän takin, ja helteisinä päivinä kaipasin mustaa poplaria. Miten posti selviytyy sen kuljettamisesta? Yllätys oli suuri, kun paketti tuli kahdessa päivässä ja ehti pääsiäisen jälkeisen juhlaviikon ulkoilmatilaisuuksiin. Ohjelmassa tuolla viikolla oli kirkkoneuvosto, hautajaiset, veteraanipäivän hartaushetki ja seppeleenlasku, rippikoulun pitoa ja jumalanpalvelus. Välillä olisi pitänyt olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kun selvisin noista, lähdin käymään Pohjanmaalla. Siellä oli kylvöt vauhdissa ja raparperit niin pitkiä, että tein läksiäisiksi miehille pari raparperipiirakkaa. Kun ajelin takaisin, täällä hiukkoikin sitten jo lunta. Harmittelin, etten tuonut toista piirakkaa työkavereille, sillä täällä voi mennä vielä jonkun aikaa ennen kuin paikalliset raparperit ehtivät puskea maasta.
Takatalven hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että olen saanut taas hyvillä mielin pitää takkavalkiaa. Eilen poltin tulta siksikin, että saisin pesemäni mustan toppatakin kuivumaan tämän päivän hautajaisiin mennessä. Aamu valkeni kauniina, ja olen onnellinen, että isännän tekemiä puupinoja näyttää riittävän tulevallekin talvelle - ja kesälle, kun saunotaan telttasaunassa ja pidetään sisällä kuivatusvalkiaa, kun juhannuksen jälkeen sataa varmaan joka päivä. Sellainen on meikäläisen pessimistinen, mutta samalla toiveikas sääennuste. Pääasiahan on, että alkukesästä on pölyttäjiä.
Koira oli Laihialla muutaman viikon, ja kun tulimme tänne, se oli poissa tolaltaan, kun mökki oli poikkeuksellisesti tulvillaan lapsenlasten tuoksuja, mutta likkoja ei näkynyt missään. Nyt se on kuitenkin rauhoittunut elämänrytmiini. Illalla se kömpii sängyn alle jo vähän ennen kuin itse maltan kömpiä sängyn päälle. Se nukkuu allani hyvin rauhallisesti koko yön, ja lähtee liikenteeseen vasta, kun kaadan kahvivettä keittimeen.
Yhteisellä lenkillämme pysähdyin kuuntelemaan aamua. Kuului vain lintujen hieman innotonta sirkutusta ja ystäväni nuuhkutusta. Eilen kompastuin talvilenkkarin nauhaan ja kaaduin pitkin pituuttani. Tänään vedin syvään henkeä ja muistelin Jesajan kirjan 40. luvun loppua. Jotenkin näin se meni vanhan käännöksen mukaan:
Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat. Mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman. He kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat, eivätkä näänny. He vaeltavat eivätkä väsy.
(Toim. huom. siteeraus ulkomuistista, ei jaksa tarkistaa menikö oikein.)
