sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Uskonnollinen paatos voi jyrätä

Helsingissä pidettiin 1977 Yhteiskristillinen Lähetyskongressi. Seurakuntamme oli niin edistyksellinen, että sinne lähetettiin nuori edustaja. Minä pääsin varasijalta mukaan, koska ensiksi valittu nuori ei päässyt lähtemään. Tuosta kongressista on jäänyt elämään laulu "Ylitse kaikkien rajojen", joka sävellettiin tapahtuman tunnuslauluksi. Se laulettiin komeasti senaatintorilla.

Muistan, että tuossa kongressissa ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, että joku mies puhui kuin itseään korottaakseen. Oli joku seminaari, istuimme luentosalissa tiukasti. Tekniikan tohtori paasasi omahyväisen oloisesti. Useinkin uskovat kuvittelevat olevansa joka alan asiantuntijoita ja varmaan puhuja jotain tiesikin. Mutta oli outoa, että tämä herra sanoi mm. että me suomalaiset voisimme viedä kehitysmaihin kibbutsi-viljelystä tai vieläkin paremmin kolhoosimallin, joka on meille lähempää tuttu. Esitelmöitsijä käytti hyvin uskonnollisia sanakäänteitä ja hymyili maireasti. Taitaa olla onnikin, että olen hukannut kirjahyllystäni tuon kongressin julkaisun. Luulen muistavani nimen, mutta parempi, että en sitä tähän kirjoita.

Olin 17-vuotias, ehkä nuorin tuossa joukossa. Tuntui että kaikki läsnä olijat hymistelivät ja hyrisivät tohtorille, taisi olla väliaplodejakin. Mutta kun tuli keskustelun aika, pyysin puheenvuoron, jossa sanoin mm. että ennemmin kannattaisi lähetystyömme voimin viedä maailmalle osuustoiminta-aatetta, joka on meille tutumpi ja josta meillä on hyviä kokemuksia. Sain puheenvuorostani ja rohkeudestani sitten lämpimän kiitoksen kahdelta Pelastusarmeijan naisupseerilta. Ehkä heidän kannustuksensa on kantanut tähän päivään. Jos kaikki olisivat katsoneet nuorta maalta tullutta rohkelikkoa nenänvartta pitkin, olisi lähetyskipinä tuskin säilynyt sydämessäni. Osuustoimintaa on myös sittemmin hyödynnetty Kirkon Ulkomaanavun ja lähetystyön toimesta monissa köyhissä maissa, vaikkakaan ei minun ansiostani. Omassa maassammekin se on löytänyt uutta tulta ja uusia sovellutuksia.



Pellervolainen osuustoiminta syntyi vaurastuttamaan maatamme jo 1900-luvun alussa, ennen Suomen itsenäistymistä. Olipa se eräs väline venäläisvallan vastustamisessa. Monet osuustoiminnalliset yritykset ovat hoitaneet elintärkeitä sektoreita ruuantuotannon, teollisuuden, kaupan ja pankkitoiminnan alalla. Osuustoiminta on mahdollistanut, että moni on suhteellisen pienin panostuksin päässyt mukaan tekemään tulosta. Olen imenyt äidinmaidossa osuustoiminta-aatteen. Isovanhempani ja vanhempani ovat tehneet päivätyönsä osuustoiminnan avulla ja puolesta. Itsekin olen maidontuottajana ollessani päässyt nauttimaan mm. siitä osuustoiminnan edusta, että pienen tilan maidosta maksettiin sama hinta kuin suuremmankin.

Minusta Lähetyskongressin rohkean puheenvuoron muisto on tosi ihana. Olin niin usein väärässä nuorempana, ja mielestäni aivan turhan rohkea tuomaan esiin mielipiteitäni. Monet muistot tuottavat häpeää. Mutta joskus olin todella terävänäköinen ja aivan oikeassa. Jos olisin ollut hiljaa ja kiltisti, olisi varmasti paljon vähemmän muistikuvia. 

Erityisesti joissakin uskonnollisissa piireissä on sellaista paatosta ja ahtautta, että on vaikea uskaltaa sanoa olevansa eri mieltä. Olen sitä itse kokenut ja olen kuullut muiden kärsineen samasta. Jotkut ovat niin varmoja siitä, että Jumala on heidän kanssaan samaa mieltä. On monenlaisia mittapuita oikealle uskolle, ja monet niistä ovat kuitenkin pohjimmiltaan ihmiskäsityksiä. 

Jotkut edellyttävät, että on uskottava luomiskertomukseen sellaisenaan niin että kaikki luotiin seitsemässä päivässä. (Niin minä en ole koskaan tuota kertomusta ymmärtänyt.) Toiset vaativat, että Raamattua on luettava joka päivä ja lisäksi suoritettava jatkuvasti muita uskonnollisia harjoituksia. Monet painottavat ihmeitä ja profetioita pitäen jotenkin vähäarvoisena arkielämän työtä ja vaivaa, jolla lähimmäistä ja yhteiskuntaa palvellaan. Minusta on ihanaa, että vähemmänkin hengellinen ja ei-niin-varma ihminen saa luottaa Jumalaan. Sellainen itsekin koen olevani. Nämä kirjoitukseni ovat sillä tavalla tosia, että niissä on arjen pohdintoja, ja välillä kuitenkin ilmaisen myös kaipausta Jumalan puoleen. 

Peräänkuulutan oikeutta olla väärässä ja toisinaan myös oikeassa ja sellaisena Jumalan oma. Sitäkin toivon, että oikeassa ja väärässä olemisen ratkaiseminen jätettäisiin aikojen päähän ja kaikkitietävän käsiin.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Jännittävä juhla

Meidän talossa jännitettiin tänään Laihian Osuuspankin 90-vuotisjuhlaa. Isäntä siksi, että hänellä hallituksen puheenjohtajana oli avaussanat, ja minä siksi että kuulin että minut on plaseerattu kahvipöydässä OP-ryhmän pääjohtajan Reijo Karhisen viereen. Mistähän sellaisen herran kanssa voi keskustella? Mieluummin olisin ottanut toisen vuorineuvoksen, sanoin. Keijo Suilan kanssa olisi enemmän puhuttavaa.

Huoleni osoittautui turhaksi, sillä kun menin pöytään, Karhinen keskittyi keskustelemaan oikealla puolellaan olevan daamin eli Sorjan kanssa. Ja itse asiassa olin huomaavinani, että hän saattoi jännittää juhlapuhettaan ja keskittyi siihen. Niinpä juttelin hyvillä mielin vanhan luokkakaverin ja hänen rouvansa kanssa. 

Puheessaan Karhinen pääsi yllättämään, sillä hän ei pitänytkään kuivakkaa rahamaailman puhetta, vaan pohdiskeli vastakkainasettelua ja kahtiajakoa, mikä yhteiskunnassamme tuppaa kärjistymään esimerkiksi kaupungin ja maaseudun, digitaalisten ja analogisten, maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten, hallituksen ja opposition, nuorten ja vanhojen välille. Karhinen muistutti, että meidän on löydettävä se voimavara, mikä erilaisuudessa on. 

Jos esimerkiksi työpaikalla ryhmitymme kahteen leiriin ja vastustamme toistemme ajatuksia vain siksi, että vastustamme toisiamme, ei sellaisessa yrityksessä pitkälle pötkitä. Ja jos keskitymme omiin etuihin yhteisen hyvän kustannuksella, hukka meidät perii. Karhinen ihmetteli myös sitä miten nopeasti uudet avaukset ja ajatukset ammutaan alas. Ei käy -asenteen on muututtava Kyllä käy -asenteeksi ja meidän on opittava kuuntelemaan toisiamme. Pappina oli mukava kuulla, että hän peräänkuulutti myös yhteisiä ydinarvoja. 
Keijo Suila, Reijo Karhinen, Sampo Lehtimäki
Seppo Hautala, Sorja Tuomola

Keijo Suila muisteli elävästi lapsuuttaan ja nuoruuttaan Laihian Osuuskassan talossa. Myös hän puhui lämpimästi arvopohjasta. Tilaisuuden päätyttyä sain kerrotuksi hänelle, miten hyvällä muistelen hänen äitiään, joka oli pankissa aina ystävällinen meille nuorillekin. Muistan miten Aino Suila kerran opasti meitä, että jos talletatte Osuuspankkiin tai Säästöpankkiin, ne hyödyttävät Laihiaa, sillä niillä varoilla lainoitetaan aina oman kunnan yrityselämää. Ajat ovat siitä kyllä muuttuneet.

Sain myös kiitettyä Karhista sisällöltään hyvästä juhlapuheesta ja erityisesti sen sosiaalista eheyttä korostavasta osiosta. Hän lupasi julkaista tuon kohdan blogina ja sanoi, että kimmokkeen siihen ovat antaneet viime viikkojen tapahtumat yhteiskunnassa. 

Kyllä se niin taitaa olla, että noita vuorineuvoksia ja hienoja ihmisiä saa toisaalta pitää aivan tavallisina ihmisinä ja toisaalta arvostaa, sillä eivät he syyttä suotta ole päässeet pitkälle. Monia heistä on vienyt eteenpäin paitsi äly, myös sydämen sivistys ja elämänkokemuksen tuoma viisaus. Johtajat, joiden  arvopohja on kunnossa, tuottavat siunausta maallemme. 

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Konstit on monet

Tänään yli 90-vuotias veteraani huikkasi korkealta parvekkeelta, että ootko tulossa meille. Sitten hän heitti mulle avaimet, jotka olivat kätevästi silmälasikotelossa ja kehaisi, kun sain kopin. Näin pääsin syntymäpäiville, vaikka ulko-oveen ei oltu ehditty laittaa ovipuhelinta tai -koodia. Minua oli odotettu ja olin tunnin verran myöhässäkin siitä mitä olin lupaillut. Kannatti mennä, oli mukava jutella, kun ei ollut kiire. Rukoiltiin ja veisattiinkin. 

Oma rippikouluryhmäni oli aamulla Vaasan kirkon messussa aloittelemassa rippikouluaan. Messusta tuli aika pitkä, kun olimme suunnitelleet siihen juontoja ja kanttori soitti hienoja välisoittoja. Oli se silti puolta lyhyempi kuin sanajumalanpalvelus Namibiassa. Ja minulta oli onneksi kellosta loppunut patteri. Saarnaa aloitellessani huomasin, että mikrofoni ei toimi. Vahtimestarit yrittivät selvästikin ratkaista ongelmaa äänipöydän äärellä, mutta muistelin että joskus näistä mikeistä on saattanut olla joku johtokin irti. Pyysin avustavalta papilta kannettavaa mikrofonia ja se ratkaisi ongelman. Myöhemmin vahtimestari totesi että ruotsalaisen seurakunnan rippilapset olivat saaneet käydä saarnastuolissa ja olivat nypänneet mikrofoninjohdon irti ja se on aika hankalassa paikassa. Voi voi, ei "meidän lapset" sellaista tekisi 😉
@Jouko Perälä
Huvittaa, kun ihmiset ovat olleet niin kauhuissaan siitä, jos autoihin tulisi seurantalaitteet. Itse kun olen ollut huomaavinani että Foreca tietää aina missä olen ja kertoo lähimmän sääaseman sään. Google taas tietää, että olen ollut kiinnostunut sähköautoista ja saan sopivia automainoksia. Lähes kaikki kuljettavat vapaaehtoisesti mukanaan mobiilia seurantalaitetta, jonka avulla meidät myös saatetaan löytää, jos eksymme. En itsekään ole innostunut autoihin laitettavasta mustasta laatikosta, mutta älämölöä voisi suhteuttaa. Monethan kertovat myös Facebookissa säännöllisesti missä kulloinkin ovat.

Tämän päivän Vanhan testamentin tekstissä Jesajan kirjassa luvataan että Herra itse opastaa meitä: Tässä on tie, kulkekaa sitä. Maailman luotettavin navigaattori!




maanantai 16. tammikuuta 2017

Varas

Luther oli vain ihminen ja oli usein myös väärässä. Mutta hän oli myös tiennäyttäjä, jonka teksteihin kannattaa tutustua vielä 500 vuoden päästäkin. Emme ole suotta luterilaisia. Luterilaisten on myös hyvä oppia tuntemaan, mikä todella on luterilaisuutta ja mikä jotain muuta.

Viimeksi mainitusta tulee mieleen, että luterilaisuuteen viitataan usein silloin, kun puhutaan korkeasta työmoraalista. Lutherin mukaan lähimmäisen palveleminen tekemällä arkista työtä onkin arvokasta jumalanpalvelusta. Mutta myös lepo ja kohtuullisuus ovat tärkeitä. Työllä ei voi ansaita Jumalan rakkautta. 

Tänä iltana haastateltiin televisiossa ihmisiä, jotka ovat joutuneet ulosottoviranomaisten asiakkaiksi eri syistä. Eräs heistä oli taannut ystävän lainaa. Pankki oli sanonut, että mitään vaaraa ei ole, mutta toisin kävi. Hän sai kymmenien vuosien taakan.

Tuli mieleen, miten ajankohtaiselta 90-luvulla Lutherin Ison Katekismuksen tekstit tuntuivat. Muistan miten luin syvimmän laman aikana seitsemännen käskyn selitystä. Seitsemäs käsky kuuluu: Älä varasta. Lutherin mukaan on olemassa arvon herroja ja kunnianarvoisia porvareita, jotka ryöstävät ja varastavat oikeuden varjolla. Niinhän esimerkiksi moni pankki tuohon aikaan toimi. Ihmisten vakuuksia ulosmitattiin pilkkahinnalla ja myytiin alihintaan sisäpiirikauppoina. Virheiden maksumiehiksi joutuivat monet sellaiset, jotka olivat hoitaneet omat asiansa ja tehneet ahkerasti työnsä. Todelliset konnat eivät suinkaan aina paljastuneet. 

On hyvä miettiä, mitä se tarkoittaa tänä päivänä, kun Luther sanoo, että meidän ei tulisi sallia lähimmäisemme omaisuuden vähentämistä, vaan tehtävämme on torjua ja estää sellaisen tapahtumista. Mitä se tarkoittaa omassa maassamme ja mitä se tarkoittaa maailmanlaajuisesti? Millaisessa riistossa olen osallinen? Lutherin mukaan minun tulisi yrittää lisätä lähimmäisen omaisuutta ja autta häntä taloudellisesti, jos hän on pulassa.

Parhaimmillaan luterilaisuus on iloa armosta, jota ei voi ansaita. Ilo ilmenee erityisesti epäitsekkyytenä, rakkautena ja huolenpitona. 

torstai 12. tammikuuta 2017

Vastatykistötutka

Tänään uutisoitiin, että Suomen puolustusvoimat aikoo hankkia uuden asejärjestelmän: vastatykistötutkia vihollisen tykistön ja kranaatinheitinten paikallistamiseksi. Opettelin menomatkalla töihin tuota outoa sanaa, ja mietin, että maailma on muuttunut äkkiä vaarallisemman tuntuiseksi. Tuntuu oudolta ajatella, että Suomi voisi joutua puolustautumaan vihollisen tykistöä vastaan. Mutta ikävä kyllä ei mahdottomalta. 

Siitä ei ole pitkä, kun maailmanlaajuisesti puhuttiin asevarustelun vähentämisestä ja puolustusmenojen karsiminen oli myös Suomessa leikkauslistojen suosikki. Rahalle olisi monta muuta tarpeellista kohdetta, joilla saataisiin aikaan lisää hyvinvointia. Ajat ovat muuttuneet kireämmiksi. Monien poliitikkojen puheet ovat kovia ja maailmassa on paljon häikäilemätöntä pahaa.

Viime päivinä on puhuttu myös informaatio- ja kybersodankäynnistä. Esimerkiksi Ruotsissa Venäjän pelätään vaikuttavan päätöksentekoon trollauksillaan. Minua on mietityttänyt huomaanko, ja huomaavatko suomalaiset, ketkä kaikki käyvät informaatiosodankäyntiä valheen asein.  Mikä olisi se tutka, joka paljastaisi valheen ja näyttäisi totuuden?

Mielestä nousee rukous: Herra, varjele meitä ja maailmaasi sodan kauhuilta. Auta kaikkia näkemään elämän mittaamaton arvo. Ole sinä puolustusvoimamme pahan hyökkäyksiä vastaan. Tee meistä rauhantahtoisia ja rohkeita ihmisiä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Vastarinta

Olen viime viikon aikana valmistanut puikot sauhuten useita joululahjoja ja jakanut niitä läheisille: lapasia ja sukkia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jälkijoulut ovat maistuneet makoisilta kuin jälkilöylyt. On ollut liikuntaa ja löhöilyä sopivassa suhteessa. Tunnen, että olen taas latautunut jaksaakseni uuden vuoden haasteisiin, vaikka sitä eräässä unessa epäilin. Jonakin yönä näin painajaisunta, että alkavan viikon viiden toimituksen ja näihin liittyvien tapaamisten lisäksi toimistosihteeri oli merkinnyt kalenteriini puolen tunnin välein myös muita tehtäviä ja olin paniikissa.

Välipäivinä olin töissä ja tilastoja tehdessäni vähän huolestuinkin viime vuoden työmäärästä. Ei ihme, että tunnen itseni väsyneeksi. Joskus olen vähän hapankin siitä, että en saa kiitosta ahkeruudesta. Tänä vuonna työnantajalta ei tullut edes joulukorttia. Joululounaalle ja joulukahveille en valitettavasti ehtinyt, ehkä siellä oli kiitoksen sanoja. Tosin työnantajan kiitokset voivat vielä tulla myöhässä niin kuin omat joululahjani.

Kyllä se on kumma, että minä olen näin kiitoksenkipeä! Olen iltalukemisina lueskellut Patrik Hagmanin kirjaa Vastarintausko. Olen sitä lukiessani havainnut, että olen ylpeä. Ainakaan en ole nöyrä. Nöyryys on Hagmanin mukaan ylimielisyyden ja turhamaisuuden poissaoloa. Turhamainen etsii kunniaa ihmisten edessä ja niinhän minä joskus teen. Ylpeys on sitä, että en näe Jumalan olevan saavutusteni takana, vaan kuvittelen itse olevani niin hyvä. Jos suostun muistelemaan myös epäonnistumisiani, on käsitys itsestäni tasapainoisempi ja se tuottaa oikeanlaista nöyryyttä. 
@Perttu Perälä
Hagmanin mukaan nöyryys on Kristuksen kaltaisuutta. Nöyryys ei siis ole passiivisuutta, sillä Jeesus oli aktiivinen ja tarttui asioihin. Nöyryys ei ole alistumista, sillä Jeesus puhui tasavertaisena monien vallanpitäjien kanssa. Nöyryys ei myöskään ole vaatimattomuutta, sillä ei ole vaatimatonta ilmoittaa olevansa Jumalan Poika. Nöyryys on itse asiassa Jumalan ominaisuus. Hän alensi itsensä ja syntyi itkeväksi vauvaksi. Hagman jatkaa, että ihmisen nöyräksi tulemisessa ei olekaan kyse joidenkin ominaisuuksien hankkimisesta, vaan pyrkimyksestä päästä lähemmäksi Jumalaa.

Tähän minua ja sinua kutsutaan, ei etsimään kunniaa, vaan etsimään paikkaa, missä voi kohdata Jumalan. Mietin Uuden vuoden tavoitetta, sitäkin vähän myöhässä. En halua kiirehtiä tehokkaasti paikasta toiseen. Toivoisin osaavani pysähtyä Jumalan kasvojen valoon. Toivoisin osaavani pysähtyä mahdollisimman monen ihmisen luokse ja kanssa, silläkin uhalla että myöhästyn niin kuin neljäs tietäjä seimeltä.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Unessa saatu tehtävä

Joskus unet ovat niin vahvoja, että ne vaikuttavat koko päivään. Viime öinen uni oli puhutteleva. Eräs hiljakkoin kuollut seurakuntalaisemme oli puhumassa mikrofoniin, ja sanoi, että meidän on rukoiltava sen lapsen puolesta, hänellä on hätä, rukoillaan. Lapsella oli nimikin, mutta sitä en muista. Sitten tuo rukoilijamummo laski mikrofonin ja lähti kiireesti etsimään lasta. Muistin unessa, että tämä etsijä on jo kuollut, ja selitin jollekin ystävälle, että ehkä hän esirukoilijana näin antoi unessa meille tehtävän. Emme voi muuta kuin rukoilla, mutta voimme sentään rukoilla. Uni oli mielessä aamulla, kun heräsin.

Tänään pakkaspäivänä lomalla olen istunut takkatulen ääressä tikkuamassa ja rukoillut kaikkien laiminlyötyjen, hyväksikäytettyjen, yksinäisten, kiusattujen ja onnettomien lasten puolesta ja erityisesti sen lapsen puolesta, jonka nimeä en muista. Lasten hätä koskettaa ja on todellisuutta Suomessa ja eri puolilla maailmaa.


Muistan kun kerran nuorena emäntänä jouduin kutsumaan eläinlääkärin katsomaan lehmää. Lehmä oli kovin sairas ja tulin siinä itkeneeksi, että en ymmärrä, miten joku voi tehdä pahaa lapselle, kun minulle nämä lehmätkin ovat niin rakkaita, että olen itsekin aivan sairaana, kun joku on kipeä. Silloin oli uutisoitu eräästä kauheasta rikoksesta, jonka yhä muistan. 

En ole kovettunut ja turtunut. Otan unessa saamani tehtävän vastaan ja kutsun mukaan sinut, lukijani. Meitä kutsutaan kuuntelemaan lapsia ja auttamaan. Usein voi tehdä jotain, ei tarvitse jäädä voimattomuuteen. Ja sen lisäksi voi aina rukoilla.