Rakkaudenilmaus

En ole osannut pitkään aikaan osoittaa rakkautta niin kuin olisin toivonut. Olen kantanut vähän huonoa omaatuntoa siitä, että elämä on päässyt arkiintumaan. Onneksi vanha konsti puree yhä. Rupesin tekemään munkkitaikinaa, ja kun eräs tuttu peltomies kävi tupasella, hän huomasi puuhani, palasi ovelta takaisin ja ilmaisi rakkauttaan selvin sanoin ja elein. Kyllä miehet vain ovat hyviä puhumaan tunteistaan. Onneksi minullakin on jauhopeukaloa sen verran, että tunteet käyvät lopulta ilmi.

Yhteen aikaan käytin itsestäni titteliä emäntä. Tuo ammattinimike sisälsi mielestäni kaiken sen osaamisen, mitä maatilalla tarvitaan: tupatyöt, karjanhoito ja peltotöitäkin tarpeen mukaan. Kannoin tuota titteliä ylpeänä. Varmasti väsytinkin itseni joskus yrittäessäni täyttää hyvän emännän mittaa - minulle kun monet noista tehtävistä eivät olleet sittenkään oikein oma leipälaji. 

Ihmissuhteet helposti kärsivät, jos yrittää päteä liikaa. Siksi on hyvä aika ajoin miettiä, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä. Loppupeleissä ihminen ei taidakaan miettiä saavutuksiaan, vaan sitä osasiko rakastaa. Vappuiloa etsiessäkin on hyvä pitää mielessä, mikä syvimmältään tuottaa iloa. Iloista Vappua!

Herkkurehua

Kesälehmä olis kiva, sillä olemme saaneet yhden lapsista kesätöihin tänne päin ja kotikortteeriin. Maitoa menee ja ruoka maistuu.  Silti isäänsä tullut poika luultavasti laihtuu syödessään oheisen kuvan tyyppisiä ja kokoisia pikku ilta-annoksia. 

Lehmät olivat siitä mukavia työkavereita, että ne olivat aina lämpimiä ja useimmiten lempeitä. Jos olin liian kiireinen ja äreä, ne kyllä reagoivat samoin kuin nykyisetkin työkaverini: Pistivät jarrut päälle ja katsoivat kummissaan. 

Muistelen niitä suloisia voittoja, kun sain rakkaudella ja hyvällä mielikuvituksella jonkun sairaan lehmän toipumaan. Märehtijälle syömättömyys oli tuhoisaa. Pötsi lakkasi toimimasta ja sen myötä alkoi alamäki. Niinpä oli tärkeää saada kuumeinen tai alilämpöinen ja alakuloinen potilas syömään jotain. Näin keväällä kävin riipimässä kasveja lämpimältä seinustalta. Myöhemmin kesällä valikoima laajeni koko markille ja joenrantaan. Jonain päivänä maistui leveälehtinen salaattivoikukka - se varmasti myös helpotti kipua. Toisena päivänä tavallinen lannoittamaton juolavehnä oli herkkua. Joskus mesikän tuoksu houkutteli maistamaan. Myös koivunlehdet virkistivät montaa poloista.

Olen huomannut, että myös itse vaistoan, mitä ruokaa tarvitsen, kun huomaan kuunnella itseäni. Joskus tekee mieli manteleita, joskus mansikoita. Olen onnellinen, kun voin toteuttaa järkeviä mielitekojani. Olisipa ihanaa, kun myös laitoksissa voitaisiin toteuttaa potilaiden ruokatoiveita.

Eikö leikatun ruohon tuoksu olekin ihana? Ei ihme, että lehmille eri tuoksut toimivat hyvinä piristeinä syömiseen ja elämiseen. Kunpa ruoka voitaisiin valmistaa paikan päällä vaikkapa vanhusten pienkodeilla. Silloin keittiön tuoreet tuoksut lisäisivät ruokahalua. Tämä on varmasti toiveajattelua, kun kaikki yritetään tehdä mahdollisimman edullisesti keskuskeittiöissä. Mutta hyvällä tahdolla vierailija tai henkilökunta voi jotain toiveita toteuttaa.

Sain tänään vierailla palvelutalossa, missä hoitajat ja kaupungin Ikäkeskuksen virikeohjaajat kohtelivat vanhuksia aivan ihanasti. Meillä oli hyvä yhteinen hartaushetki. Eräs ruotsinkielinen rouva innostui aivan valtavasti isosta avaimesta, joka minulla oli mukana rekvisiittana: Oj vad underbar nyckel! Kunpa löytäisimme aina avaimia toistemme piristämiseksi. 

Pelimerkit

Eräs alkoholistinainen tuli miltei tutuksi, kun opiskelin Helsingissä. Kerran kun olin lähdössä linja-autoasemalta bussilla majapaikkaan, hän tuli autoon viimeisenä ja kysyi kuskilta: Voisittekste vielä avata oven, mä katon yhtä juttua? Kun bussikuski ei reagoinut, hän toisti: Voisittekste ystävällisesti avata oven, mä katon yhtä juttua? Bussikuski avasi oven, mutta ilmeisesti lanttia tai muuta arvokasta ei löytynyt portaalta, ja päästiin matkaan. 

Olin väsynyt ja päätä vähän särki. Teki mieli jotain makeaa. Haaveilin, joskohan ystävilläni olisi vielä jäljellä Sacher-torttua, jota he eilen illalla tekivät jotain tapaamista varten. Nuokahdin ja meinasin ajaa pysäkkini ohi. Äännähdin jotain että hupsista ja tartuin äkkiliikkeellä soittokelloon. Alkoholistimumma kysyi: Sanoittekste rouva jotain sokerista ja korvapuustista? Hyppäsin ulos ja ihmettelin, näkikö hän ajatukseni. Meitä yhdistää sama ihmisyys.

Seuraavan kerran näin hänet asematunnelissa, kun kiirehdin erääseen kirkon kokoukseen. Oli helmikuun alku ja aamupäivä. Hän kysyi haikealla äänellä: Voisittekste rouva ystävällisesti ostaa mulle runebergintortun? Olin kovasydäminen ja sanoin että minulla on kiire - en kehdannut sanoa mihin. Sitten mietin, että meitä yhdistää makeannälkä ja tunsin häntä kohtaan sympatiaa. Kaduin etten mennyt hänen kanssaan kahvilaan ja ostanut hänelle torttua. Ehkä hänen teki mieli hyvää, olisin voinut antaa tortun mieluummin kuin lantin.

Kerran näin hänet Albertinkadulla kun olin tulossa yliopistolta. Hän oli murheellinen ja kysyi: Voisittekste rouva ostaa mulla kahvipaketin? Hänen yllätyksekseen vastasin että muistan teidät, olemme tavanneet kerran bussissa ja minua jäi ajatuttamaan kun arvasitte että ajattelen jotain makeaa. - Voin nyt ostaa teille kahvia. Hän ilahtui ja alkoi laverrella: Mä oon menossa mökille ja tarvitsen kahvia, tarvitsen monta pakettia kahvia. Hän käveli edelläni kovaa vauhtia Stockalle ja mentiin hakemaan kahvipaketti. Hän sanoi: Te olette maisteri. Kysyin, mistä hän sen näkee. Hän sanoi: Sormuksesta. - Minulla oli kultainen agronomisormus oikeassa etusormessa.

Menimme kassalle, hän meni tohkeissaan edellä ja osoitti että tässä tulee kahvipaketti. Maksoin kahvin. Hän odotti linjan päässä ja ojensin hänelle paketin. Hän kysyi: Missä on kuitti? Sanoin että jätin sen kassalle. Hän oli vihainen, onneton ja epätoivoinen, missä kuitti? Ymmärsin että hän olisi ilmeisimmin halunnut vaihtaa kahvipaketin kuitilla takaisin ja käydä ostamassa kaljaa. Jätin hänet siihen onnettomana kahvipakettinsa kanssa ja poistuin itsekin pahoilla mielin.

En voi tietää, oliko hänellä koskaan mahdollisuuksia muuhun. Oliko pallo koskaan hänellä, vai ajautuiko hän tähän tilanteeseen sen perusteella mitä hän oli joutunut kokemaan? Missä kohtaa hän teki sen ratkaisevan valinnan, joka ajoi hänen elämänsä alamäkeen? Jos ajattelen, että ihmisellä ei ole vapautta valita, en voi vastuuttaa ketään. Täytyy vain hoitaa ja ymmärtää kaikkia. Ja niin kai täytyykin, tiettyyn rajaan asti. Jos ajattelen, että hän oli oman elämänsä seppä, minun ei tarvitse sääliä. Saan olla kova ja sydämetön. Tahdon kuitenkin muistaa, että olen saanut aika hyvät pelimerkit. Luulen, että Jumalakin katsoo erityisen armollisesti heitä, jotka saivat elämälleen huonot lähtökohdat. Mutta jos he pystyvät tekemään parempia valintoja, tämänpuolinen elämä on varmasti onnellisempi. Onko minulla osuutta siihen, millaisia valintoja joku onneton tekee?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. 

Ihmissusi

Sanotaan, että ihminen on ihmiselle susi. Eipä susia juuri näe, mutta pari tällaista ihmissutta on elämän matkalla jolkotellut vastaan. Olen saanut myös kuulla karmaisevia kertomuksia eletystä elämästä. Moni on joutunut kokemaan, että toinen ihminen on ajanut nurkkaan. Hänen kanssaan ei ole voinut olla eri mieltä, "riidellä" rakentavasti. Asiasta puhuminen on mahdotonta, kun toinen hyökkää persoonaa vastaan, yrittää raadella, nujertaa ja alistaa hinnalla millä hyvänsä. Joskus mukana on myös fyysistä väkivaltaa. Tällaiset ihmissudet saattavat olla lahjakkaita ja viehättäviä olentoja, joista jonain päivänä tuleekin esille säälimättömät pedon kynnet, halveksimisen taito ja valheiden verkko. 

Vihahan siinä nousee, ja ensin helposti vihaa itseään. Kun uskoo toisesta hyvää niin ketäpä muutakaan. Mutta kun saa etäisyyttä, kuva tarkentuu. Ja kun pääsee jaloilleen, niin parhaassa tapauksessa tajuaa, että tähän ei tarvitse jäädä, saan puolustaa itseäni, tarvittaessa paeta. 

Yhtä asiaa olen kovasti miettinyt, vallankäytön tematiikkaan liittyen. Nykyään puhutaan paljon esimerkiksi narsistisesta luonnehäiriöstä. Valtaa mielellään käyttävät henkilöt näyttävät diagnostisoivan muita ihmisiä ja osoittelevan heitä. He saattavat kertoa arveluistaan, jopa kierrättää psykologista kirjallisuutta sanojensa tueksi. Jos sitten itse teen mielessäni tällaisesta ihmisestä jonkinlaista diagnoosia, enkö ole samanlainen vallankäyttäjä? Se voi tuntua helpottavalta, mutta saatan tehdä vääryyttä.

En voi millään nähdä syvintä totuutta toisesta ihmisestä. Hän vetää suojaukset päälle, mutta mitä vastaan? Hän pelkää omia tunteitaan, mutta en voi tietää, mitkä tunteet hän tahtoo tukahduttaa ja salata: häpeän, rakkauden, pelon, kateuden vai vihan? Entä jos hän ei salli itselleen rakkautta eikä mitään hyvää? 

On tärkeintä oppia tunnistamaan omat tunteensa ja sallimaan ne. Sen jälkeen voi jonain hetkenä hellittää ja päästää irti kielteisestä painolastista. On myös tärkeää sallia itselleen hyvyyttä, opetella ottamaan kiitollisena vastaan sen ilon ja rakkauden, minkä Jumala lahjoittaa. Tämän opin kun sain keskustella viisaan terapeutin kanssa. Mutta eikö tämä kaikki ollutkin jo Psalmien kirjassa ja virsikirjassa? 

Luonnontieteet ja uskon totuudet täydentävät ja vahvistavat toisiaan. Opetamme rippikoulussa, että tiede etsii kysymystä siihen, miten tämä maailma luotiin, kristinusko miettii miksi, ja kertoo Kuka on kaiken takana. Samoin ihmistieteet ja uskon totuudet ovat samalla asialla. Vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että rakkaus on elämän hyvä kasvupohja  - sillä se, joka on saanut kokea hyvyyttä ja armahtavaisuutta, kasvaa ihmiseksi ja hänessä syntyy halu elää ihmisiksi. 

Mustarastas

On ollut riemullista päästä ahnaasti kiinni taiteeseen. Luin lähes yhtä soittoa pieniä imeytymispausseja pitäen Linda Olssonin kirjan Kun mustarastas laulaa. Se kosketti minua syvästi, sillä olen joskus haavoittunut niin että olen tahtonut sulkea itseni elämän ulkopuolelle. Samaistuin kirjan yksinäisiin ihmisiin, jotka löytävät toivoa. Naapurit hellävaraisesti raottavat toistensa ovea ja suostuvat olemaan toisilleen ihmisiä, ottamaan vastaan rakkautta.

Kuvan lähde Wikimedia Commons

Iltapäivällä olin Vaasan kaupunginteatterissa katsomassa Ylioppilasteatteri Rampin toteuttaman Fundamentalisti-näytelmän. Näytelmän on kirjoittanut Juha Jokela ja sen oli ohjannut Ami Kuula. Näytelmän jälkeen oli keskustelutilaisuus, mihin oli kutsuttu teologit paikalle ja olimme siellä yhteiskuntatyön pastori Eva Thölixin kanssa. Huomasin, että meissä kaikissa asuu pieni fundamentalisti ja sen myöntäminen voisi avata aitoa yhteyttä ihmisten välille. Enemmän kuin totuutta tarvitsemme rakkautta.

Itse näytelmän olen nähnyt jo vuosia sitten, ja toivoin, ettei fundamentalismin tarkastelu jäisi vain uskonnollisen fundamentalismin syyttelyyn. Paikalla olleet nuoret keskustelijat olivatkin havainneet vallankäytön tematiikan, joka läpäisi koko esityksen. Uskon totuudet kyseenalaistava liberaali voi yrittää manipuloida uskovaa ja uskova voi käyttää hengellistä väkivaltaa toista kohtaan vaikkakin hyvässä tarkoituksessa.

En ole koskaan kuvitellut omistavani ehdotonta totuutta. Se mitä lausun Jumalasta on kuitenkin ihmissanoja. En näe Raamatun olevan ylhäältä ladeltu totuuslauselmien kokoelma. Silti samastuin tänään enemmän naiseen, joka koki löytäneensä rauhan ja ilon Jumalassa. Tuntui pahalta nähdä, miten hänen uskonsa ja luottamuksensa murrettiin jälleen, eikä se ollut ensimmäinen kerta elämässä.

Tunnen näytelmän molemmat tyypit, tunnevaltaisen uskovaisen ja tieteen vangiksi jäävän epäilijän, joka ajattelee olevansa luomassa kirkon uutta agendaa. Tänään koin jopa velvollisuudekseni olla molempien rinnalla. Elämä ja Jumala pitävät usein huolta siitä, että uskova joutuu kasvun tielle ja järkeensä luottava saa pettyä itseensä.

Oppisinpa rakastamaan samalla tavalla kuin Jeesus. Hän kysyi aina ensin mitä sinä haluat. Siitä syntyi aito kohtaaminen ja se synnytti luottamusta. Mustarastas laulaa siellä, missä yksinäisyys murtuu keskinäiseen jakamiseen. 

Henkisyys

Ruumis otti minut hetkeksi valtoihinsa, kun tulin töistä. Vetäydyin päiväunille ja nukuin makeasti. Olen siitä onnellisessa asemassa, että toisinaan voin sanoa itselleni, että tänään sinulla on lupa lopettaa työt aikaisin, lähteä kotiin ja ahmia eilen ostamaasi kirjaa. 

Joskus vuosia sitten esimieheni sanoi, että tällaisessa henkisessä työssä kuuluu olla sen verran väljyyttä, että jäisi aikaa pohdinnalle ja latautumiselle. Aina siihen ei ole tilaisuutta, vaan tuntuu, että työ imee mommasta mehut. Pääsiäistä edeltävä ja sen jälkeinen aika ovat olleet kiireisiä, mutta tänään jää ruumiin lisäksi aikaa myös henkiselle minälle. Katselen kaunista tupaa ja kuuntelen kevään ääniä eli traktorin pörinää: Kylvötyöt ovat alkamassa. Kirja odottaa.

Eilen oli Kirjan ja ruusun päivä, ja olimme traktorikuskin kanssa toisistamme tietämättä hyödyntäneet sitä. Ostin Linda Olssonin uusimman kirjan Kun mustarastas laulaa. Ihastuin vuosi sitten hänen tekstiinsä lainaamani äänikirjan kautta. Traktorikuski sanoi silloin, että ai Olsson, se on hyvä, olen saanut toisen hänen kirjansa Tekniikan Maailman tilaajalahjana. Eilen hän oli ostanut ilmailukirjallisuutta. Molemmat olimme saaneet kylkiäisiksi Kari Hotakaisen kirjan Kantaja. Se tuntuisi sopivan erityisesti minulle, koska takakannen ingressi alkaa sanoilla: Jos työskentelet hautausmaalla, on syytä pitää ajatukset elämässä... 

Lapsena en useinkaan malttanut lopettaa kirjaa, kun vanhemmat käskivät sammuttamaan valot. Yritin huijata lukemalla peiton alla taskulampun valossa, mutta jäin kiinni. Nyt elämä on niin täynnä sanoja, että joinakin aikoina tulee luettua hyvin vähän, lähinnä kirkkokäsikirjan viikottaisia tekstiperikooppeja. Toisinaan väsyn myös ajankohtaisiin tapahtumiin: sanomalehti jää kesken ja uutiset ovat auki, mutta kaikuvat kuuroille korville. Joskus ei jaksa kuunnella puheita eikä ihmisten seurakaan oikein maistu. 

Henkisyys ja hengellisyyskin voi olla myös sitä, ettei täytä elämää sanoilla. Tulee taas aika, jolloin sanat ruokkivat ja luovat uusia merkityksiä. Traktorimies kantaa kahvia luku- ja kirjoituspaikalleni. Eli minä juon nyt kahvia.

Värejä

Kevään puhtaat ja raikkaat värit piirretään herkillä siveltimenvedoilla. Päivän kylmä viimakaan ei lannista sitä mikä on jo täydessä kasvussa.

Olemme käyneet kaksi kuukautta matkaa surupiirin kanssa. Tänään oli viimeinen kokoontumiskerta. Jonkin kokoontumiskerran jälkeen mietin, nauroinko liikaa tällä kertaa, olinko turhan iloinen siihen nähden, että nämä lähimmäiseni ovat vastikään menettäneet kalleintaan. Mutta on sittenkin hyvä, kun surusta voi puhua sekä vakavana että iloisena. Näin kyynelten läpi voivat päästä loistamaan myös onnellisten päivien muistot.

Elämässä on vain harvoja yksivärisiä asioita. Närkästykseeni sisältyy usein tietoisuus siitä, että olen itsekin tehnyt virheitä. Vihanpitooni sisältyy halu antaa anteeksi ja unohtaa. Rakkauteeni sisältyy keskeneräisyyden kipua. Uskooni sisältyy epäilystä. Ilooni sisältyy aavistus tulevaisuuden pelosta. Kun kylmäkiskoinen lähimmäinen pahoittaa mieleni, huomaan sääliväni häntä. Kun tuota oikein ajattelen, niin elämä taitaa olla värjätty kasviväreillä. Ne eivät ole räikeitä, vaan sointuvat kaikki yhteen.

Kuitenkin värit on hyvä oppia näkemään ja nauttia niistä myös erillisinä. Ravintolan ruokalautasella on usein myös silmänruokaa. On erilaisia värejä kauniisti aseteltuna. Siitä on mukava maistella erilaisia makuja. Elämänmaku tulee erilaisista tunteista, joita myös saa rohkeasti lähestyä sallien ja koettamatta peittää toisilla. 

Medaljonki

Eräs työtoverini tapasi sanoa: Ei me vielä taivaassa olla! Se on niin totta. Arjen tuoksinassa tulee vastaan monia asioita, joissa lähimmäisteni ja ennen kaikkea oma rajallisuuteni tulee esiin. Syntyy väärinkäsityksiä, epäluottamusta ja kitkaa. Tulee tehtyä virheitä. Ei jaksa kaikkea. On täytynyt opetella hyväksymään tämä puuttellisuus. 

Eilen vaalivalvojaisia katsoessa oli mielessä syvä huoli: Mitenkähän nämä isänmaamme asiat saataisiin kääntymään paremmalle tolalle? Vastavalitut edustajamme tarvitsevat viisautta ja siunausta työlleen, että osaisivat tehdä oikeita ratkaisuja. He tarvitsevat myös paljon voimia, sillä vastuu painaa. Ja yhtä kaikki he tulevat tekemään myös virheitä.

Mietimme kerran ystävän kuolemaa. Jos lääkärit olisivat antaneet vähemmän solusalpaajaa, jos sairaalassa oisi ollut antaa verihiutaleita ajoissa... Mieheni sanoi, että kun lääkäri tekee virhearvioinnin, potilas voi kuolla, mutta kun minä teen virhearvioinnin, vilja voi mennä lakoon. - Jotkut työt ovat vastuullisempia kuin toiset. Mietin mitähän tämä muutettavat muuttaen merkitsee papin työssä?

Sisareni Saara ja Suvi-Päivikki kuolivat auto-onnettomuudessa vajaat 28 vuotta sitten, kun hirvi tuli tielle. Suvi-Päivikki jarrutti, auto lähti heittelehtimään ja paiskautui päin vastaan tulevaa rekkaa. Olen saanut Suvi-Päivikin hopeisen medaljongin. Pääsiäispyhien jälkeen minulle tuli kaipauksen aika ja olen halunnut kantaa kaulassani tuota korua ja heidän kuviaan.

Minulle on ollut erityisen tärkeä apostoli Paavalin sanoma lause: Niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota (2.Kor.5.6). Tunnen että vaikka ruumiini muistuttaa kuolevaisuudestaan joka päivä, se on minulle rakas koti. Mutta ne joiden ruumis on laskettu tyhjinä hautaan, ovat Herran luona. He ovat jo taivaassa. Riemuitseva kirkko ylistää siellä, missä Jumalan kasvojen häikäisevä kirkkaus kätkee kaiken sen, mikä on vajavaista.

Terveysmunkki

Kuulin vuosia sitten kastejuhlassa eräältä Arvo Ylpön vaasalaiselta ystävältä, että yli 104-vuotiaaksi elänyt arkkiatri Ylppö arvosti sokeria hyvin puhtaana ja arvokkaana elintarvikkeena. Hänellä oli aina valkoista palasokeria jemmassa. Sokeri ei ole viime aikoina ollut oikein muodissa, mutta on ilmeistä että kaikki elintarvikkeet kohtuudella käytettyinä ovat terveellisiä.

Kun pääsin Yhteiskouluun 1970, ruokailusta olisi peritty erillinen maksu. Kiinnitin äidin huomion siihen, että veljeni oli moittinut koulun ruokaa huonoksi - siitä ei varmasti kannattaisi maksaa. En ymmärrä miten se meni niin täydestä. Päätettiin, että käyn ruokavälitunnilla ostamassa itselleni jotain läheisestä kaupasta, vaikkapa Eero Torkosta. 

Kerroin kotona, että vanhassa Osuuskassan talossa (joka on vieläkin olemassa) on pienen pieni kauppa (se oli siinä varmaan vain vähän aikaa) ja siellä on herkullisia munkkeja, jotka maksavat 33 penniä kappaleelta. Ne olivat vähän kuin berliininmunkkeja, mutta rinkulaisia, niissä oli donitsimainen taikina ja päällä valkoista räkää. Äiti lupasi minulle siis joka päivälle taskurahaa noin 30-40 penniä, että voin käydä hakemassa tuollaisen munkin evääkseni. 

Äiti oli raha-asioiden kanssa sen verran jämpti, ettei merirosvorahoihin jäänyt pennosia. Niitä myytiin tien toisella puolen kirkonaidan vieressä olevassa Invalidikioskissa. Joskus kun rahaa jäi säästöön, saatoin hakea iltapäivällä Osuuskaupasta Herajoen jogurtin, joita myytiin neliskulmaisissa pakkauksissa. En ole koskaan sen jälkeen saanut yhtä hyvää munkkia tai yhtä herkullista mansikkajogurttia.

Veli rupesi kyselemään, että mikset sä syö kunnon ruokaa. Vastasin että sähän olet moittinut koulun ruokaa. Hän sanoi nolona, että ei se ole ollenkaan niin huonoa, on vain joskus tullut sanottua, kun äidin tekemä ruoka on niin paljon parempaa. Elin kuitenkin ainakin yhteiskoulun ensimmäisen luokan munkeilla ennen kuin siirryin kouluruokailun piiriin. Ja sinä vuonna lukuaineideni keskiarvo oli 9,63.

Tänään haravoin pihaa ja sehän on raskasta työtä. Jo tunnin haravointi kulutti 400 kcal ja niinpä sain palkita itseni nallemunkilla. Ehkä sokerissa on jotain terveellistä, kun ihminen sitä mielii. Vai liittyneekö tuo makeanhimo äidinmaidon makeuteen?

Näissä munkkimuistoissa on haikeutta. Muistan äidin, joka jostain syystä ei halveksinut munkin ravintoarvoa. Muistan ujon ja yksinäisen tytön, joka oli pettynyt, kun ei kaupassa jonain päivänä ollutkaan juuri sellaista munkkia. Tyttö ihmetteli mielessään, miten vanhemmat saattoivat antaa jopa 50 penniä karkkirahaa niille lapsille, jotka osallistuivat myös maksulliseen kouluruokailuun. Sillähän olisi saanut jo kaksi salmiakkiaskia ja kaksi tikkaria!

Valkoinen sokeri lienee kovin raffinoitu tuote, mutta Sanassakin sanotaan että Syö hunajaa, poikani, sillä se on hyvää, ja mesi on makeaa suussasi (Snl.24:13). En ole seissyt ehdottomien  ja tuomitsevien joukossa, olipa kyse uskonasioista tai ruoka-aineista. Kuolleisuus on joka tapauksessa 100 % ja puhdasoppisinkin tarvitsee armoa.

Unelma

Tänään mietimme lounaalla, missä voisimme kuvitella asuvamme. Muistin että olen monessa kauniissa paikassa ajatellut, että voisin asua täälläkin. Kreikan kylissä olen joskus ajatellut, että jos heittäydyn kirjailijaksi, niin täällä olisi viehättävää asua ja kirjoittaa. Viimeksi kun kävimme Kreikassa, tuli kyllä sellainen olo, että yhteiskunta on siellä mennyt ihan sekaisin eikä siellä olisi turvallista asua. Ehkä unelmani voisi siis olla residenssi Italiassa, sikäli mikäli saan joskus yllätysvoiton rahapeleissä. Arpaonnea minulla ei ole enkä juurikaan pelaa, joten yllätys tulee olemaan hyvin suuri.

On mukava huomata, että vielä löytyy mielikuvitusta ja unelmia. On kauhean tylsää, jos unelmat ja tavoitteet loppuvat. Tiistaina olin hyvin turhautunut, kun oli kurja keli. Katselin kirjahyllyjäni, että mitähän lukisin toiseen kertaan. Päätin lukea Axel Munthen Huvila meren rannalla noin kolmanteen kertaan. Viehättävä kirja, jossa on kepeä kieli, mutta paljon suuriakin asioita.

Axel oli ruotsalainen lääkäri, psykiatri ja kirjailija, joka nuorena ihastui matkallaan erääseen paikkaan ja maisemaan Caprilla ja unelmoi rakentavansa sinne huvilan. Hän toimi aluksi hienostolääkärinä Pariisissa. Välillä hän kävi hoitamassa slummien lapsia eikä perännyt palkkioitaan. Tämä tapahtui 1800-luvun lopulla. Siihen aikaan oli muotia sairastaa Appenditistä. Mutta kun Amerikassa alettiin leikata umpilisäkkeitä, tauti meni pois muodista. Eräs rouva oli selvästikin hyvin elämäänsä kyllästynyt ja käpertynyt itsensä ympärille. Hän piristyi huomattavasti, kun Axel sanoi, että hänellä ei ole Appenditistä, vaan Colitis. Lääkäri ei oikein itsekään tiennyt mikä se on ja miten sitä hoidetaan, mutta potilas hyötyi siitä, että sai kiinnittää huomionsa tähän uuteen muotisairauteen.

Kerran Munthe otti tämän rouvan mukaansa slummeihin ja pyysi häntä jakamaan lapsille nukkeja. Rouvan mieliala parani tästäkin, ja hän halusi jopa lähteä kreivinsä kanssa maaseudulle, missä hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja voi pian erinomaisesti. 

Nämä Munthen kertomukset panivat minut ajattelemaan, että ihminen ei tosiaankaan ole muuttunut, vaikka tekniikka on reilussa sadassa vuodessa mennyt paljon eteenpäin. Tässäkin ajassa on paljon turhautumista. Erityisesti nuoret miehet saattavat olla turhautuneita, eivätkä näe elämässä mieltä. Olisi tärkeää saattaa ihmiset näkemään, mikä elämässä tuottaa suurimman ilon: Toisen auttaminen ja yhteinen ponnistelu. Kunpa rakkaani osaisivat löytää oman kutsumuksensa ja seurata sitä. 

Tämän illan jättiläismäinen Eurojackpot tuskin tuo onnea.

Taistelu

Sotaveteraani muisteli ja jäin miettimään, miten voitto voi jonkin aikaa näyttäytyä tappiona. Äyräpäässä oli vaikeat hetket kesä-heinäkuussa 1944. Venäläisten suurhyökkäys oli alkanut. Vuoksen etelärannalla JR 7:n II pataljoonan jäännöksistä koostuva joukko puolusti asemiaan. Tulitus oli niin kova, että joku jo sekosi ja ampui pyssyllään umpimähkään niin että olisi voinut osua omiin. Kertoja-veteraani käski hänen heti lähteä pakoon, kun ei hänestä enää ollut hyötyä. Hän piti veljensä kanssa asemat niin kauan kuin saattoi. He juoksivat viimeisinä Vuoksen rantaan.

- Rannassa eräs taistelutoveri huusi voitko sitoa haavani? Sanoin että aikaa on ehkä 15-20 sekuntia ennen kuin vihollinen on tässä. Siinä oli potero ja ajattelimme mennä sinne katsomaan voiko mitään tehdä. Poterossa oli suomalainen upseeri joka ampui sillä hetkellä itseään kaulaan. Lähdimme uimaan Vuoksen yli. Haavoittunut yritti uida, mutta sai osuman alkumatkasta ja hajosi siihen.

- Meitä ammuttiin tykeillä. Pääsimme Vasikkasaareen, mutta olin haavoittunut. Säärestä oli mennyt läpi pitkä raudan kappale. En pystynyt jatkamaan matkaa. Kaksosveli sanoi, ettei lähde ilman minua. Hän huomasi sitten paatin vastarannalla ja lähti uiden hakemaan sitä. Kolme miestä uitti sitten Vuoksen yli paatin jossa makasin. Kun minua kannettiin turvaan, yksi kantajistani sai osuman ja menetti kätensä.

Arabian 1979 seinälautasesta

Ajattelin satojen metrien levyistä vuolasta virtaa, pakokauhua, menetyksiä, haavoittumista. Eikö se tuntunut kauhelta tappiolta? Adolf Ehrnrooth, tuon rykmentin komentaja, jaksoi aina painottaa, että me voitimme Suomelle itsenäisyyden. Vielä nuoruudessani ei oikein uskallettu puhua voitetusta sodasta, kaikki oli liian lähellä. Mutta tänä päivänä tiedämme, miten paljon tuossakin ratkaisevassa taistelussa voitettiin.

Meillä on sunnuntaina vapaat vaalit. On syytä äänestää ja rukoilla Isänmaan puolesta. Rauhan puolesta on syytä taistella, sillä sota on armotonta ja kauheaa. Elämässä on myös muita taisteluita. Uskon taistelutkin ovat tuttuja. Kunpa jaksaisin aina muistaa, että voitto voi näyttäytyä joskus tappiona. 

Se mitä Golgatalla tapahtui, näytti hyvän häviöltä. Kesti aikaa ennen kuin pääsiäisen ilo voitti pelon ja ihmetyksen. Kunpa en sekoaisi ampumaan omia. Kunpa en joutuisi epätoivoon. Kunpa rohkenisin ja jaksaisin sitoa haavoittuneita ja kantaa uupuneita yli virran - Kotiin.

Makuja

Öinen räntä-lumikuuro piti huolen siitä, ettei tarvinnut vielä tänäänkään ryhtyä haravoimaan markkia. Niinpä olen nuokkunut eri paikoissa lukemassa kirjahyllystä nappaamaani klassikkoa Axel Munthen Huvila meren rannalla. Axel kirjoittaa niin vauhdikkaan viihdyttävästi! Siitä huolimatta lukujen väliin mahtui myös parit päivänokoset. Menossa lienee vähintään kirjan kolmas lukukerta - se kuului myös lapsuudenkotini kirjastoon.

Vetämättömänä vapaapäivänä ajatukset ovat risteilleet hieman alakuloisesti lähinnä kehää hyvä ruoka - lomamatka - vuorotteluvapaa. Toisin sanoen huomaan kaipaavani vaihtelua elämään. Hyvä ruoka ei kylläkään ole edes vaihtelua. Kuulun siihen ikäpolveen, joka on koko elämänsä ajan saanut nauttia hyvästä ruuasta ja se näkyy lievänä pyylevyytenä erityisesti vartalon keskeisimmissä osissa.

Emme yleensä snobbaile gourmet-annoksilla, mutta kun isäntä paistoi päivälliselle pihvejä, mieleeni muistuivat esikoisen apen kasvattamat komeat vöyriläiset valkosipulit. Sieppasin letistä pari kynttä ja tein maukkaan maustevoin. Sen jälkihuuruissa tunnen itseni onnelliseksi ja virkistyneeksi.

Elämä tarjoaa monenlaista. Kaikista mauista ei tarvitse pitää, mutta kaikki pitää syödä. Joistakin jää karvas jälkimaku, joka kuitenkin ajan kanssa laimenee. Joku miltä et osannut odottaa mitään, osoittautuu herkkuruokien juhla-ateriaksi (Jes.25:6).

Herätys

Uskovat ovat toivoneet kauan herätystä. Ymmärtääkseni tuollainen herätys tarkoittaa sitä, että seurakuntiin tulee uusia ihmisiä, jotka kokevat että sanoma koskettaa, iloitsevat Jumalan armosta ja hyvyydestä ja haluavat osoittaa lähimmäisenrakkautta. Tämä tuli mieleeni, kun ajelin tänään kotiin päin ja huomasin, että Laihian helluntaiseurakunnan piha oli täynnä autoja. Joitakin vuosia sitten Vaasan yhteiskristillisessä tapahtumassa nimittäin profetoitiin, että Vaasaan tulee herätys ja se alkaa luterilaisesta kirkosta.

Vaasan kirkoissa onkin ollut tänä vuonna paljon ihmisiä, mutta en tiedä voiko sitä vielä sanoa suuren luokan herätykseksi. Itse koin jonkinlaista herätystä tänään, kun olin Huutoniemen kirkossa rippikouluryhmäni kanssa. Oli vain jotenkin niin hyvä istua siinä kirkon penkissä ja huomata, että nuoretkin jaksoivat kuunnella. Olin unohtanut kertoa messua toimittavalle papille, että mukaan tulee rippikoululaisia, mutta sanat ja musiikit olivat mielestäni sopivan nuorekkaita. Iloitsin myös kollegani Eva Thölixin mutkattomasta tyylistä. 

Myös kirkkokahviherätys on mielestäni aivan ilmeinen tosiasia. Havaintojeni mukaan seurakuntalaiset viihtyvät entistä paremmin yhdessä ja iloinen porina täyttää tilan. Sellaistahan uskon tulisikin olla, että se tuo ihmisiä yhteen ja synnyttää kiinnostusta vaihtaa kuulumisia. Sehän on jo lähimmäisenrakkautta.

Päivi Räsänen oli kuulemma sanonut jollekin agnostikolle, että usko on Jumalan suuri ihme. Kun kuulin tästä, sanoin, että nyt olen kerrankin Päivin kanssa samaa mieltä. Kertoja sanoi, että tämä teki häneen vaikutuksen. Jos Suomen eturivin kristitty Räsänen sanoo noin, hän nyt odottaa tätä ihmettä. 

Minä puolestani uskon, että ihmeiden aika ei ole ohi. Ajattelen myös, että ei sen uskon tarvitse olla niin suuren suuri, jo uskon kaipaaminen on uskoa. Joskus kun on aikansa maannut, sitä tosiaan odottaa, että herätyskello jo soisi. Ja on oikeastaan jo herännyt.

Persoonallisuus

Ihana auringonpaiste tänään. Etsin vanhat aurinkolasit nenälle ja ehdin iltasella pienelle hikilenkille Nishikillä. Täytyy aloitella treeniä, että voi osallistua kilometrikisaan ja pyöräillä joskus töihin. Liikunta sai olon nuorekkaaksi, ohessa on kuva minusta lenkin jälkeen ennen saunaa.

Työssäni on yksi asia, mihin tuskin koskaan kyllästyn: erilaisten persoonallisten ihmisten kohtaaminen. On ihmeellistä, että jo pieni vauva on selvästikin persoonallisuus, erilainen kuin muut tuntemani tai kastamani vauvat. Myös elämän toisessa päässä muistellaan usein persoonallisuutta, oman tiensä kulkijaa. 

Myös minun persoonalliset luonteenpiirteeni ovat arvokkaita. Tällaiseksi minut on luotu, ei tarvitse yrittää muuttua toiseksi.

Usko

Taistelu väsyttää! Olen miettinyt miksi olen toisinaan työpäivien jälkeen aivan puhkinainen, vaikka vuosi vuodelta jännitän esiintymisiä vähemmän ja  toimin rennommalla työotteella. Osa väsymyksestä selittyy terveydellä ja peruskunnolla. Jos olisin nuori ja kepeä! Mutta on siinä muutakin. 

Tänään törmäsin töistä lähtiessä erääseen nuorisotyönohjaajaan ja kun vaihdoimme muutaman sanan niin ehkä siinä hetkessä oivalsin mistä saattaa olla kysymys. MIksi väsyn hienoista ja ilahduttavista kohtaamisista? Syy voi olla siinä, että monet työtilanteet ovat sellaisia että ihmisten sisällä oikeasti käy uskon ja epäuskon kamppailu. 

Arkun äärellä pohditaan oliko elämä tässä? Onko sitä tulevaa elämää ja jälleennäkemistä? Onko armoa? Kastejuhlassa mietitään varjelevatko enkelit, jos sitä rukoilemme? Rippikoulun tapaamisissa nuoret ja vanhemmat saattavat tarkkailla uskooko pappi oikeasti tuohon mitä hän sanoo?  Ja joskus joku miettii että uskaltaako sille puhua niin kuin asia on? - Kun tällainen taistelu käy koko ajan ympärillä ja omassakin sydämessä niin eihän se ole ihme, että tunneherkkä ihminen sen aistii ja väsyy.

Jeesuksen omille pääsiäisen jälkeinen viikko oli myös melkoista henkien taistelua. Pääsiäisenä he saivat kuulla naisilta, että hauta on tyhjä ja siellä on enkeli. Melkoinen pääsiäisyllätys! Joku sanoi että minä näin siellä peräti kaksi enkeliä! Jeesus ilmestyi oppilailleen sitten monia kertoja ja aina he ihmettelivät oliko tämä unta vai totta. Joku puuttui joukosta ja kun hänelle yritti kertoa ilmestymisistä niin hän saattoi nauraa hämillään ja pitää höpsähtäneenä. 

Ylösnoussut Jeesus ei myöskään ollut hahmoltaan helposti tunnistettavissa, vaan hänen kanssaan saattoi keskustella tuntikaupalla tajuamatta että se on Jeesus - vasta leivän murtamisen tuttu ele avasi silmät näkemään että se on Herra. En ihmettele ollenkaan, että miehet olivat niin väsyneitä ja hämmentyneitä, että päättivät lähteä Tiberiaanjärvelle kalaan kokoamaan voimiaan. Kalastaminen, marjastus ja sienestys ovat myös minulle rakkaita luontoharrastuksia. Siellä voi selvitellä ajatuksiaan ja uskoaan.

Jeesuksen oppilaat saivat lopulta niin vahvan uskon, että sanoma rististä alkoi vaikuttaa ja jo miljardeja ihmisiä on kastettu Kristuksen omiksi. Onneksi uskoa ei tarvitse pusertaa itsestään eikä sitä voi toisellekaan antaa. Usko tulee siitä, että puhutaan siitä mitä on tapahtunut ja minkä Herra meille on ilmoittanut. Epäusko ja epäluottamus pyrkivät olemaan elämän peruskauraa, mutta usko ja luottamus ovat taivaan lahjaa!

Varpaat

Huomasin tänään kotiin päin ajellessa, että olen pitkästä aikaa oikein alakuloinen ja näen monet asiat kielteisesti. Kaikki alkoi jo varhain aamulla. Pitkin päivää harmittelin ääneen ja itsekseni monia asioita. Koin myös että joku talloo varpaille. Sitten huomasin ajatella, miten helposti itsekin menen toisen tontille ja alkoi harmittamaan tällainen herkkävarpaisuus ja herkkävarpaisuuden pelko. Sehän vie voimia, jos pitää asian sijasta ajatella varpaita.

Tasa-arvoiset varpaat

Herkkävarpaisuuteen on kyllä mielestäni yksi hyvä vastamyrkky: puhuminen. Puhutaan riittävästi, ystävällisesti mutta selkeästi. Arvostan selkeyttä, silloin ei mene aikaa eikä voimia sen miettimiseen mitä toinen tarkoitti. Ehkä tämä johtuu siitäkin että puoliso on joskus antanut huvittuneena kiitosta siitä että ajatukseni eivät jää pimentoon. On myös puhuttava ajoissa ennen kuin varpaat tulehtuvat ja paisuvat. Siksi kohtaamisille pitää olla aikaa ja voimia. 

Näin koko pääsiäisvapaan ajan tietynlaisia työunia. Meillä on ollut koko talven vajausta työntekijöissä, jokunen virka täyttämättä ja paljon virkavapaita. Huhtikuulla on myös monella vielä pitämättömiä vuosilomia. Työtä riittää, mutta toisaalta totesimme tänään, että on se siunattu asia kun meitä vielä tarvitaan. Se kertoo siitä, että seurakuntalaiset arvostavat kirkkoa.

Silloin kun hoidin karjaa, saatoin joskus käydä monta kertaa yössä katsomassa jotain poikivaa tai sairasta lehmää. Se oli raskasta, mutta siihen oli myös vahva motivaatio: rakkaus eläimiin ja oma toimeentulo. Motivaatiota täytyy joskus haeskella muualtakin kuin Raamatusta ja sähköisestä kalenterista. Silti kenkinä jaloissa voi olla alttius rauhan evankeliumille. 

Euro

Lähdin tänään kokeilemaan uutta sykemittaria polkupyörällä. Tarkoitus oli pyöräillä noin kymmenen kilometriä, mutta lähdin katsomaan tuulimyllyjä vähän lähempää. Tapasin tiellä miehen, joka oli vanha koulutoverini - joskaan ei samalta luokalta. Juttelimme kaikenlaista mukavaa ja kysyin, pääseekö tästä Kyrööntielle. Hän sanoi että pääsee kun vain jatkat eteenpäin. 

Mietin, mahtaako tie muuttua märemmäksi, mutta en arvannut kuinka märäksi. Paikoin oli lunta ja jäätä, paikoin upottavaa liejua. Se oli raskas kuusikilometrinen ennen kuin Vähänkyrön kirkontorni alkoi näkyä. Tuli hiki ja jano ja alkoi vapisuttaa. Yleensä varaan aina mukaan vettä ja jotain pientä makeaa, mutta nyt en ollut aikonut lähteä niin pitkälle lenkille. Kaivelin taskujani ja löysin nyssäkän jossa oli toistakymmentä rusinaa. Sain niistä paljon lisää voimia ja matka jatkui sitkeästi. Välillä piti tosin huilata. 

Kaivelin taas taskujani ja löysin euron. Se lohdutti vähän, vaikka ei ollutkaan kauppaa matkan varrella. Voimat olivat kuitenkin aivan lopussa pari kilometriä ennen kotia Paukun kioskilla. Istuin penkillä hetken ja horjuin sisään katsomaan mitä eurolla saa. Trippimehu maksoi 1,20 - melkoinen pettymys. Mutta 2 dl maitoa oli tismalleen euron! Tyytyväisenä vaihdoin euroni maitopurkkiin ja kulautin ulkona kurkkuuni hyvällä halulla. 31 kilometrin pyörälenkin loppusuora taittui sitten ihan mukavasti. 

Ajatelkaa ihmiset, joku pakkaa sokerilientä parin desin purkkiin ja sitä myydään 1,20 eurolla. Joku taas kasvattaa lehmävasikkaa, ja kun sitä on pari vuotta hoidellut ja ruokkinut, se saattaa alkaa tuottaa maitoa, jos kaikki menee hyvin. Maitoa lypsetään aamuin illoin pienen pienistä nänninrei´istä. Se jäähdytetään tilatankissa, kuljetetaan meijeriin, pastoroidaan ja pakataan kahden desin purkkeihin - ja se on totta vieköön halpaa ja hyvää janojuomaa vapisevalle pyöräilijälle.

Oikean ravitsevan ruuan suhteetonta halpuutta ei edes mehulitkujen makeisvero selitä. Ruoka on törkeän halpaa siihen nähden, mitä sen tuottaminen maksaa. Ruuan tuottajan saama palkka erilaisten tukienkin jälkeen on myös suhteettoman pieni vaivannäköön ja riskeihin nähden. Mutta tiedän että tämän sanominen taitaa olla tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Oikeat ja välttämättömät asiat eivät saisi maksaa mitään, mutta euro poikineen menee aivan huomaamatta turhuuteen.

Haikeus

Pääsiäisviikko on alkanut eli tulevalla viikolla saadaan lauleskella, että Pääsiäinen jatkua saa. Monet kyllä sanovat jo hiljaista viikkoa pääsiäisviikoksi, mutta uskokaa pois. Luterilaisen kirkon vuoden suurin juhla jatkuu helatorstaihin asti. Ei siis anneta pääsiäisen iloa esimerkiksi ortodoksien yksinomaisuudeksi, vaikka tiedotusvälineet mieluusti niin tekisivätkin.

Toisaalta, ei ilo tule väkisin. Oloni on nyt varsin haikea, kun koko jälkikasvu lähti miltei samalla ovenavauksella. Vain tiskikone hyrrää. Vanha kissakin makoilee kehräämättä. Jos ulkona olisi houkuttelevampi ilma, voisin yrittää piristää itseäni pyörälenkillä. Eilen kävimme silmiä häikäisevän kirkkaassa auringonpaisteessa lykkimässä vaunuja Käyppälänmäellä asti, mutta tänään on ollut aika koleaa.

Ehkä haikeus ja ilo mahtuvat samaan sydämeen. Voi olla ikävä ja kaipaus ja samalla ilo siitä, että on mitä ikävöidä ja kaivata. Voi olla iloa siitä että saa uskoa, ja samalla haikeus kun ei voi nähdä ja elää todeksi Jumalan säteilevää kirkkautta. Omistan jotain, joka ei ole vielä tullut täydeksi.

Aurinko

Ihana pääsiäisaamun valo herätti aamulla seitsemältä. Ylös nouseminen oli helppoa. Nyppäsin uunin päälle ja laitoin sinne muutaman kilon yrteillä maustettua Keminmaan karitsaa. Aloin kuoria appelsiineja aurinkorahkahyytelöä varten.

Mistään ruokkimisihmeestä ei voi puhua, mutta kyllä 9+1 hengen ruokkiminen vuoden parhaalla aterialla on kohtuullisen vaativa suoritus, vaikka sorttimenttejä ei olekaan kovin montaa. Lampaan suosion salaisuus lienee erityisesti kyntelissä ja salviassa, joita nuoruuden aikainen työtoverini kotitalouskonsulentti Annikki Piirainen neuvoi käyttämään lampaanlihan maustamiseen. Vai onko se kiitosrukous joka saa ruuan maistumaan paremmalta? Yli kolmen kilon viulu hupeni nopeasti, mutta lapapaistista on vielä rippeet jäljellä. 

Nyt on menossa pääsiäismunien etsintä. Piilotin ne eilen kun tulin pääsiäisvalkialta katsomaan vieläkö vauva nukkuu.Suklaamunien piilottaminen oli lapsille niin tärkeää pieninä, että Martta tuli joskus pääsiäislauantain iltana silmät ristissä kysymään joko on pääsiäinen. Ja näyttää tuo traditio olevan vieläkin tärkeä. Parina viime vuonna olen delegoinut muna-asiat, mutta eilen kun olin kauppaan lähdössä, esikoinen kysyi kainosti, piilotathan sä äiti tänä pääsiäisenä suklaamunia.

Aurinko, kukat, pääsiäismunat, tiput ja uusi käsinkosketeltava elämä julistaa: Elämä ja rakkaus voittaa. Kristus on ylösnoussut! 

Trullit

Lankalauantaina trullit ovat liikkeellä. Se liittyy kristinuskon vuodenkulkuun niin kuin Pohjanmaan pääsiäisvalkiatkin. Muistelemme sitä, miten murheellisia Jeesuksen läheiset ja opetuslapset olivat pitkäperjantai-iltana ja lauantaina. He ajattelivat, että vääryys tapahtui ja paha voitti hyvän. Trulliperinne kertoo siitä, että Jeesus on haudassa ja pahat voimat ovat liikkeellä. Niitä sitten koetetaan karkottaa pääsiäivalkiallakin.

Siksi saimme lapsena naapurista mehua, kun pukeuduimme noidiksi. Noidille oli parasta antaa jotain hyvää, etteivät nämä ilkeyksissään taio lehmiä mahoiksi. Ei meillä mitään virpovitsoja ollut, vaan luudat ja kahvipannut mukana ja joskus musta kissakin. Mutta kuten kuvasta näkyy, seuraava trullisukupolvi oli aivan kiltin näköisiä - ja niinhän mekin olimme, vaikka joskus piti vähän mielikuvitella tuhmuuksiakin.

Saa nähdä, koska jumalankieltäjät haluaisivat kieltää trulliittelun ja itäsuomalaisen virpomisperinteen? Niistähän voidaan puhua jopa päiväkodissa ja koulussa.

Hiljainen lauantai oli itkun päivä silloin, kun Jeesus todella oli haudassa. Toisaalta, silloinkin kun on elämän kauhein päivä, mieleen tulvii myös toivon ja lohdutuksen kuvia. Eräs tämän hiljaisen lauantain raamatunkohta on Jobin kirjan kauneimpia kohtia. Job oli menettänyt kaikkensa, oli vakavasti sairaana ja ystävät syyttivät häntä. Siihen aikaan, joitakin satoja vuosia ennen Jeesusta, ylösnousemus ei yleensä ollut se ensimmäinen lohdutuksen ajatus. Kuitenkin kaikkensa menettänyt Job ajatteli kuolemaansa ja sanoi suuressa tuskassaan näin (Job 19:25-27):

Minä tiedän, että lunastajani elää.

Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä

ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina

ja lihani on riistetty irti,

minä saan nähdä Jumalan,

saan katsella häntä omin silmin,

ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!

Tätä minun sydämeni kaipaa.

Krusifiksi

Papiksi vihittävien päälle puetaan erivärisiä palvelusvaatteita. Minulle puettiin aikanaan Lapuan tuomiokirkossa valkoinen kasukka ja stoola. Ajattelin, että se kutsuu minua juhlailon ja ylösnousemuksen pääsiäisen papiksi. Sitäkin tahdon olla.

Jostain syystä olen kuitenkin saanut palvella jumalanpalveluksessa lähes jokaisena pitkänäperjantaina. Huomaan rakastavani ristin pääsiäisen surullisia virsiä ja korutonta menoa. Tänään emme käyttäneet papinalbaa, vaan olimme mustissa juhlavaatteissa. Lauloimme ilman säestystä Vaasan ja Palosaaren kirkoissa. 

Myös hautajaisissa olen pitäytynyt mustaan, vaikka kyseessä on syvimmältään ylösnousemuksen juhla. En tahdo kieltää sitä surua joka kuolemaan liittyy. Monille symbolit ja väriasiat ovat tärkeitä. Niinpä papit ovat toisinaan väitelleet stolan (kaulassa olevan liinan) väristä. Se kertoo siitä, että  työtä tehdään ajatuksella.

Symbolit avaavat kirkkovuotta. Mutta pääsenkö päivän syvään sanomaan? Tuleeko kaikkeen astian makua? Saako Kristus olla silmieni edessä ristiinnaulittuna? Siitä ei tarvitse itse huolehtia. Kärsimys koskettaa ja elämä johdattaa ristin luokse saamaan lohdutusta. 

Kun äitini ei enää löytänyt aina oikeita sanoja, hän sanoi kaulassani olevaa krusifiksia timantiksi. Hyvin ymmärsin: Kalliista aarteesta on kysymys.

Väsymys

Joskus kymmeniä vuosia sitten yritin kertoa, että ei tarvitse tuntea syyllisyyttä omista tunteistaan. Olen monta kertaa mielessäni palannut tuohon keskusteluun ja iloinnut siitä, että olin oikeassa, vaikka olin niin nuori. Jatkoin varmaan, että jos tunteet saavat sinut tekemään jotain väärää, tai jos annat katkeruuden tehdä pesän sydämeesi, niin asia voi olla eri, mutta tunteet sinänsä ovat oikein.

Joudun silti koko ajan myös itse opettelemaan sitä, että en röykkyytä itseäni erilaisista asioista. Saan tuntea tuntehin ja olla sellainen persoona kuin olen. Ei tarvitse yrittää olla joku toinen ja toisenlainen. On myös hyväksyttävä se, etten ole aina parhaimmillani, en aina onnistu, en aina löydä oikeita sanoja tai oikeaa äänensävyä. Joskus joudun tekemään työtä, vaikka sydän ei ehdi mukaan. Saan väsyä eri asioista, kuten paljosta työstä, monista sanoista, erilaisten tunteiden läpikäymisestä, epätietoisuudesta, ihmisten kohtaamisista. 

Tänään olen väsynyt. On hyvä, että sain tulla kotiin eikä tarvitse jaksaa puhua Jumalasta ennen huomisaamua. Ei tarvitse jaksaa edes puhua hänelle. Hän puhuu kun hänellä on asiaa. Hän ei puhu koskaan pitkiä epäselviä jaarituksia, vaan osoittaa, mistä sydän löytää rauhan ja väsynyt voimia. Ja mihin saa laskea ne taakat, jotka oikeasti painavat.