Unelma

Tänään mietimme lounaalla, missä voisimme kuvitella asuvamme. Muistin että olen monessa kauniissa paikassa ajatellut, että voisin asua täälläkin. Kreikan kylissä olen joskus ajatellut, että jos heittäydyn kirjailijaksi, niin täällä olisi viehättävää asua ja kirjoittaa. Viimeksi kun kävimme Kreikassa, tuli kyllä sellainen olo, että yhteiskunta on siellä mennyt ihan sekaisin eikä siellä olisi turvallista asua. Ehkä unelmani voisi siis olla residenssi Italiassa, sikäli mikäli saan joskus yllätysvoiton rahapeleissä. Arpaonnea minulla ei ole enkä juurikaan pelaa, joten yllätys tulee olemaan hyvin suuri.

On mukava huomata, että vielä löytyy mielikuvitusta ja unelmia. On kauhean tylsää, jos unelmat ja tavoitteet loppuvat. Tiistaina olin hyvin turhautunut, kun oli kurja keli. Katselin kirjahyllyjäni, että mitähän lukisin toiseen kertaan. Päätin lukea Axel Munthen Huvila meren rannalla noin kolmanteen kertaan. Viehättävä kirja, jossa on kepeä kieli, mutta paljon suuriakin asioita.

Axel oli ruotsalainen lääkäri, psykiatri ja kirjailija, joka nuorena ihastui matkallaan erääseen paikkaan ja maisemaan Caprilla ja unelmoi rakentavansa sinne huvilan. Hän toimi aluksi hienostolääkärinä Pariisissa. Välillä hän kävi hoitamassa slummien lapsia eikä perännyt palkkioitaan. Tämä tapahtui 1800-luvun lopulla. Siihen aikaan oli muotia sairastaa Appenditistä. Mutta kun Amerikassa alettiin leikata umpilisäkkeitä, tauti meni pois muodista. Eräs rouva oli selvästikin hyvin elämäänsä kyllästynyt ja käpertynyt itsensä ympärille. Hän piristyi huomattavasti, kun Axel sanoi, että hänellä ei ole Appenditistä, vaan Colitis. Lääkäri ei oikein itsekään tiennyt mikä se on ja miten sitä hoidetaan, mutta potilas hyötyi siitä, että sai kiinnittää huomionsa tähän uuteen muotisairauteen.

Kerran Munthe otti tämän rouvan mukaansa slummeihin ja pyysi häntä jakamaan lapsille nukkeja. Rouvan mieliala parani tästäkin, ja hän halusi jopa lähteä kreivinsä kanssa maaseudulle, missä hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja voi pian erinomaisesti. 

Nämä Munthen kertomukset panivat minut ajattelemaan, että ihminen ei tosiaankaan ole muuttunut, vaikka tekniikka on reilussa sadassa vuodessa mennyt paljon eteenpäin. Tässäkin ajassa on paljon turhautumista. Erityisesti nuoret miehet saattavat olla turhautuneita, eivätkä näe elämässä mieltä. Olisi tärkeää saattaa ihmiset näkemään, mikä elämässä tuottaa suurimman ilon: Toisen auttaminen ja yhteinen ponnistelu. Kunpa rakkaani osaisivat löytää oman kutsumuksensa ja seurata sitä. 

Tämän illan jättiläismäinen Eurojackpot tuskin tuo onnea.