Pyhä Kolminaisuus luo uutta

On ollut ja on suuri ilo vahvistaa kirkkoa näin keväällä helluntain ja Pyhän Kolminaisuuden päivän aikaan. Olen nimittäin saanut liittää lapsia seurakuntaan pyhän kasteen kautta. Helluntai on erinomainen kastepäivä, sillä kasteessa ihminen saa erityisen Pyhän Hengen lahjan. Ja mikä sen parempi kuin tämä sunnuntai, Pyhän Kolminaisuuden päivä, kun kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Joidenkin mielestä kolminaisuusoppi on käsittämätön. Niin minustakin, mutta se ei haittaa, sillä Jumala on joka tapauksessa käsittämätön. Onko se nyt ihme, että ihmisen sanat ja käsitteet jäävät kovin vajavaisiksi kun yritämme kuvata häntä, joka on meidät ja kaiken olevaisen luonut. 

Kristinuskossa Jumala näyttäytyy isähahmoisena kaiken Luojana, joka luo jatkuvasti uutta. Tässä keväässä on ollut erityisen ihanaa tarkkailla tuota luomisen juhlaa, kun viileyden takia kaikki ei ole tapahtunut ihan yhdessä päivässä. Mutta ei ainoastaan Isä ole luomisen takana, vaan myös Poika. Hän, Jumalan Viisaus ja luova Sana, on ollut olemassa jo ennen aikojen alkua ja osallistunut kaiken luomiseen.

Sananlaskuissa on ihana kohta, missä Poika on läsnä ja leikkii kun Isä asettaa kaiken paikoilleen. Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät, kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään. Maan kiekko oli leikkikalunani, ilonani olivat ihmislapset. (Sananl. 8:27-31.)  On siinä ollut Isällä ja Pojalla hauskaa,  kun kaikkea tätä kaunista ja ihmeellistä on suunniteltu ja ensimmäiset ihmiset ovat alkaneet nimetä eläimiä. On ollut myös surua, kun ihminen alkoi pyrkiä maailman valtiaaksi ja piileskellä Jumalaa.

Pyhä Henki myös oli mukana luomisessa, hän oli kaiken eläväksi tekevä rakkauden Henki. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan Hän on näkymätön rakkauden side Isän ja Pojan välillä, ja Jumalan ja ihmisen välillä. Hän tahtoo liittää yhteen sen, mikä on hajallaan, myös ihmiset ja kristityt keskenään. Hän puolustaa meitä osoittamalla, että Poika on sovittanut syntimme ja saamme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Hän tahtoo antaa meille voiman tehdä rakkauden tekoja tässä maailmassa, joka on joskus niin karu ja kylmä.

Kun eilen illalla pyöräilin kotiin saunalta, ihmettelin, että mikä tämä uusi kukka on tien penkassa. Sitten tajusin, että jostain vanhasta voi joskus tulla uutta ja kaunista. Kun Jumala ruokkii niitettyä ja tallottua kuusta valolla ja kosteudella, se voi kukkia ihmeen ihanasti.

Loistan ihan itsestään

Joissakin uskonsuunnissa on vallalla uskonnolliset vaatimukset. Täytyy tehdä koko ajan jotain oman liikkeen ja Jumalan hyväksi: uhrata aikaa ja rahaa, profetoida ja parantaa sairaita, julistaa, puhua kielillä, rukoilla, hoitaa sieluja, lukea Raamattua ja kehittää toimintaa.

Minun ei tarvitse suorittaa tällaista hengellistä bodausta ollakseni uskova. Haluaisin vapauttaa toisetkin sellaisesta taakasta. Uskominen on armoa ja on armoa saada uskoa. Saa lepäillä kirkasvetisen virran partaalla ja koota lämpimiä säteitä jotka taittuvat veden pinnasta. Kun tulee jano niin saa ammentaa virkistävää vettä ihan omiksi tarpeikseen. Saa katsella Jumalan ihania luomistekoja. Voi myös lueskella pyhiä kirjoituksia ja osallistua messuun. 

Sen sijaan toivoisin, että uskoni painopiste olisi arkielämässä. Siinä toivoisin voivani heijastaa hyvyyttä. Tiedän että parantamisen varaa on. Työni olen tehnyt hyvin ja ollut siitä innostunut olinpa lehmien tai sielujen paimen. Mutta jos olisin ollut parempi kristitty, olisin varmasti kuunnellut enemmän lapsiani tai tehnyt useammin ruokaa laihalle miehelleni. Työtoverien kehuminenkin olisi tärkeää. Näissä asioissa voisin vieläkin tehdä parannusta.

Minulla on sellainen käsitys, että Luther olisi kanssani samaa mieltä. Hänen mielestään parasta Jumalan palvelemista oli tehdä ihan tavallista arkista työtä. Sillä voi palvella lähimmäistä, yhteiskuntaa ja Jumalaa paremmin kuin heittäytymällä joksikin superuskovaiseksi.  

Jeesus kehottaa meitä olemaan maailman valo ja suola. Mutta ei se mitään uskon hehkuttamista tarkoita. Se voi tarkoittaa pikemminkin aurinkoista ilmettä, ystävällisyyttä ja auttamisen halua. Jeesus nimittäin sanoi, että meidän valomme loistaa silloin, kun ihmiset näkevät meidän hyvät tekomme ja ylistävät niistä Jumalaa (Matt.5:16). 

Tarkoitan siis sitä, että usko on annettu meille iloksi ja voimaksi. Jos siitä nousee spontaani halu palvella lahjoillaan seurakuntaa, niin se on tietysti erinomainen asia. Seurakunnallinen vapaaehtoistoiminta saa olla hauskaa ja antaa elämälle merkitystä. 

Mutta evankeliumia julistetaan oikeastaan vain elämällä. Jos joku sitten sattuu kysymään, miten olet noin valoisa, saa tietenkin vastata mihin toivo perustuu (1. Piet. 3:15).

Täytyy uskaltaa luottaa

Hallitusta muodostettaessa luottamus nousi avainsanaksi. Se on mielestäni hyvä tavoite. Politiikan rintamalla nähdään valitettavasti usein pisteiden keruuta toisten kustannuksella, kieroilua ja selkään puukotusta. Niin myös tavallisessa elämässä.

Suurimmat elämäni pettymykset ovat koituneet siitä, että joku arvostamani henkilö ei ole ollut sanansa mittainen. Sitten on niitä, joita ei erityisesti arvosta, ja heidän kaksinaamaisuuteensa on suorastaan tottunut. Ei voi koskaan aivan luottaa, toinen tuntuu käyttäytyvän sen mukaan mistä tuulee tai puhuu eri tavoin eri ihmisille. Epävakaalta henkilöltä voi ottaa niin kehut kuin moitteet vastaan niin että mikään ei sydämessä liikahda. 

Silti täytyisi uskaltaa luottaa. Koirakin vaikuttaa onnelliselta silloin, kun se voi luottaa isäntäänsä. Epäröivä ja epäilevä elämä on ankeaa, yksin ei saa paljon aikaan ja yhteistyö edellyttää luottamusta. Luulen, että ensin täytyy luottaa itseensä ennen kuin voi opetella luottamaan muihin. Eli ensin on oltava rehellinen itsensä kanssa, niin ei haaskaa voimiaan sisäisten ristiriitojen selvittelyyn. On myös hyvä jos voi luottaa siihen, että saa tärkeimmät asiat ajallaan hoidettua. Silloin ei energiaa haaskaannu turhaan huolehtimiseen.

Itseluottamus on vähän eri asia kuin itseensä luottaminen, mutta sekin on tärkeää. Itseluottamuksen kehittämisessä auttaa harjoitus. Kun tekee paljon matematiikan tehtäviä, alkaa luottaa siihen että osaa laskea laskun kuin laskun, kun vain tarpeeksi yrittää. Sama on mäenlaskun kanssa: alkusyksystä se on epävarmaa, mutta taito ja tasapaino kehittyy talven aikana.

Pystyin Syötteellä uimaan -7 asteisessa vedessä, vaikken olekaan mikään avantouimari. En nimittäin ajatellut veden kylmyyttä, vaan ainoastaan sitä miten menen laiturin päästä ja onkohan tässä nyt tavallista syvempää. Isäntä oli vaivootellut laiturin paikoilleen, joten pitihän sitä koestaa.

Aloin virkata Aavalle mekkoa. Jossain vaiheessa täytyi vain virkata helman pitsiä, vaikka ohje oli epäselvä enkä meinannut ymmärtää mihin pyritään. Täytyi vain jatkaa rohkeasti, purkaakin välillä, ja luottaa siihen, että soveltamalla saa aikaiseksi jotain käyttökelpoista. Ja ellei saa, niin voi kokeilla ohuemmalla langalla. Tässäkin harjoituksesta oli apua - olenhan ennenkin onnistunut. 

Joskus kun olen ollut hyvin pettynyt ihmisiin ja huomannut miten epäluotettavia sanat ovat, olen saanut hiukan enemmän kärsivällisyyttä ajatellessani Jeesusta. Hän nimittäin puhui perättömiä Jerusalemiin menostaan. Johanneksen mukaan hän sanoi veljilleen, ettei lähde lehtimajajulille, mutta kun veljet olivat menneet, hän kuitenkin lähti salaa (Joh. 7:3-10). Se oli mitä ilmeisimmin takinkääntö tai tahallinen harhautus. Voiko siis joskus olla viisasta valehdella tai olla kertomatta kaikkea? 

Silloin kun perusluottamus elämään on tuntunut särkyvän, ja olen nähnyt itseni surkeana, säälittävänä ja osaamattomana, olen saanut lohdutusta myös siitä ajatuksesta, että jos Jumala on minut luonut, olen saanut tarpeeksi lahjoja tätä elämää varten. Täytyy vain miettiä, miten osaisin käyttää niitä paremmin. Ja kun Jumala johdattaa elämää, hän voi johdattaa eteenpäin myös epäonnistumisista ja epätoivosta. Kun menettää luottamuksen johonkin ihmiseen, kohtaa pian kaksi jotka osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi.

Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia

Nunnaystäväni sanoi taannoin jotenkin niin, että kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia, ja Jumala tietää sen. Varmaan pohdimme silloin ortodoksista käsitystä ihmisen pyhittymisestä tai jumalallistumisesta. Lähtökohdat kilvoitukseen ovat niin erilaiset. 

Joku saa elää perheessä, jossa lasta rakastetaan ja kannustetaan ja kannetaan Jumalankin käsivarsille, annetaan vahva turva. Joku taas kokee jäävänsä vaille tätä tunnehyvää, mutta perushoito kuten vaatteet ja ruoka ovat kunnossa.  Ja joku onneton jää vaille lähes kaikkea hyvää, joutuu jo lapsena huolehtimaan itsestään ja muistakin sisaruksista, kun vanhemmat ovat esim. päihteiden käyttönsä takia niin solmussa, ettei heiltä riitä sen paremmin rakkautta kuin rahaa. Jollakin on joku turvallinen aikuinen, toisella ei ketään.

Kerran koulussa yksi poika kiusas mua tunnilla ja sai muut mukanaan nauramaan. Hän pökki ja sanoi: Paa nyt se Jeesuksen Kristuksen pää siitä sivuun notta mä näen. Käännyin rauhallisesti katsomaan takanani pulpetissa istuvaa poikaa ja kysyin huolestuneella äänellä: Kuule, onko sulla ollu vaikea lapsuus? Se taisi sattua, sillä muut rämähtivät nyt nauramaan ja tuo poika jäi sanattomaksi. 

Entä jos on ollut vaikea lapsuus? Ehkä minullakin oli, omalla tavallaan. Ei ihan auvoinen lapsuus ja nuoruus, sillä omat kipunsa siinäkin kasvutarinassa on ollut. Jokainen on sittenkin vastuussa omasta elämästään. Elämässä on yhä aikuisenakin kysymys kasvusta, ja siihen on aina mahdollisuus. Ei tarvitse koskaan jäädä menneisyytensä vangiksi, vaan voi etsiä lähimmäistä, itseään ja Jumalaa. 

Sanon nämä kolme, sillä en oikeastaan kuulu niihin ihmisiin, joiden mukaan Jumala yksin muuttaa kaiken. Kerran kauan sitten sanoin seurakunnan piirissä jollekin murhettaan kantavalle, että mekin olemme tässä sinun ystävinäsi. Siihen joku tiukka uskovainen jo ehätti sanomaan, että ei tässä meitä tarvita vaan kysymys on sinun ja Jumalan suhteesta. Mielestäni hölynpölyä! Kyllä joskus on pantava omakin pää likoon, eikä vain se "Jeesuksen Kristuksen pää".

Me kaikki tarvitsemme ihmisiä, jotka heijastavat Jumalan rakkautta ja auttavat meitä uuteen luottamukseen ja iloon. Jos on kipeitä haavoja, tarvitaan korjaavia kokemuksia ja lämmintä hyväksyntää. Kun oppii ymmärtämään itseään, oppii ymmärtämään myös lähimmäistä ja voi opetella toimimaan molempien parhaaksi. Voimaa kasvuun saa, kun etsiytyy Jumalan valoon, sillä hänen luonaan saa kokea armoa ja arvoa.

Ilman puolesta kannattaa ponnistella

Eilen kun lähdimme saunalta, silmissä vilahti joulupukinparta. Jossain puussa oli kaunista naavaa tai luppoa - en oikein osaa niitä erottaa, kun en ole koskaan niitä riipinyt. Muistan kyllä että lapsena suunnittelin joskus kerätä näitä puiden jäkäliä itselleni parraksi. Mutta ei aikaakaan, kun ne hävisivät kotimetsästä kokonaan. 

Mistä mahtoivat ne ilmansaasteet tänne tulla? Ainakaan syypäitä eivät olleet navetassa metaania päästelevät märehtijät, vaikka maataloutta usein saastutuksesta moititaan. Teollisuuden päästöjä rajoittamalla ja muulla luonnonsuojelulla on saatu jotain hyvää aikaan, sillä luppo ja naava ovat palanneet metsiin. 

Muistelen myös, että joskus 60-luvun lopulla Laihianjoki muuttui kirkkaaksi ja sitten kaikki kalat kuolivat. Niitä kellui joen pinnalla. Luulen että kyseessä oli metsäojitusten seurauksena tapahtunut veden happamoituminen. Nyt voi kuitenkin joen partaalla taas nähdä tyytyväisen näköisiä onkimiehiä, jotka saavat muutakin saalista kuin särkiä. Joki ei ole puhdas, mutta ei kuollutkaan. Suorapäästöt ainakin lienevät vähentyneet, eikä siitä haittaa ole, että pelloilla on suojavyöhykkeet estämässä ravinteiden joutumista vesistöön.

Luumupuu oli puhjennut tänään kukkaan ja puussa kävi melkoinen pörinä. Oli siinä mötiäinen poikineen. Joskus pelättiin, että kimalaiset kuolevat sukupuuttoon, ja siksi olen iloinnut jokaisesta mötkystä, joka ilmestyy talvikolostaan, vaikka vähän pelkäänkin niitä. Hellästi olen vuosien varrella kuljetellut kymmeniä mötiäisiä froteepyyhkeellä ulos. 

Jumala on kauniisti suunnitellut tämän maailman, missä jokainen eliö tarvitsee toistaan. Ihmisen hän asetti varjelemaan työnsä tulosta ja saamaan siitä myös elantonsa. On hyvä nähdä, että myös varjelutyö on tuottanut tulosta. Ilmaston muuttumisesta päätellen tilanne on huono, mutta se voisi olla vielä huonompi, ellei mitään olisi tehty. Kannattaa edelleen ponnistella ja miettiä, mitä itse kukin voisi tehdä jäkälien, kalojen ja mötiäisten pelastamiseksi. Se mitä teemme luonnon parhaaksi koituu myös ihmisen hyväksi. 

Ilo vaatii usein vaivannäköä

Nyt tulee kesä. Mustikka kukkii ja talviturkki on heitetty. Pipo piti vielä olla päässä tänään ja vesi tuntui olevan hätinä kymmenasteista, mutta metsäsaunan lämmöstä oli aivan helppoa pulahtaa.

Luonnon vehreys ja lintujen kevätpuuhat saivat sydämen lämpiämään. Linnunpesiä näytti olevan metsässä päällekkäin, kerrostaloasumista kerrakseen. Makkarat lämmitettiin grillikodassa. Päivän varsin märkä sade taukosi, aurinko pilkahti ja tuli laulun aika. 

Tämä metsäsauna on ollut meille kesäinen virkistyspaikka siitä saakka, kun palstalta hakattiin papintukkeja opiskelujani varten, ja isäntä huomasi, että sen poikki kulkee harjanne, johon saisi helposti metsätien. Kaivinkone kävi siellä tekemässä tietä ja isäntä alkoi puhua että sinne voisi laittaa saunan. Panin ensin vastaan, mutta kun kävin katsomassa, innostuin. Miksei metsätuloilla joskus voisi ostaa myös jotain mukavaa, muuten kaikki hupenee maatalouden investointeihin? Seuraavana päivänä ostettiin siirtosauna. Se tuli perjantaina ja lauantaina otettiin ensimmäiset löylyt. Myöhempinä vuosina alueelle on laitettu vielä grillikota, varasto ja puusee. Avioliittomme vahvuus on ollut siinä, että meidän on usein ollut helppo päättää asioita. Ihailin tänään sitä, että isännällä oli myös taitoa ja innostusta koota rakennukset paikoilleen. Lapset olivat silloin vielä pieniä, ja tekoaltaan turpeinen vesi sekoittui kun uimarit molskivat rantevedessä. Puhuimme apinakarvasta, kun ihokarvoihin tarttui tummaa turvetta. 

Koiramme Fiona oli tänään heti korvat höröllään, kun vaatehuoneessa kahahti. Se tajusi, että tartuin ulkoiluhousuihini. Retkikohde taisi varmistua sille viimeistään siinä vaiheessa, kun isäntä otti jääkaapista makkarapaketin. Koiralle metsäsauna tarjoaa aina mukavia kepinheittohetkiä.

Ihmisen luontaisen laiskuuden tähden joskus tihkaisee ajaa tuo reilun 20 kilometrin matka saunalle, mutta koskaan ei ole jälkikäteen kaduttanut. Eräs kasteperheen isä sanoikin kerran, että elämässä ei saa mitään mukavaa ilman vaivaa. Lapsista on vaivaa, mutta myös suunnattomasti iloa. Samoin on työlästä pakata perhe autoon ja lähteä  mökille saunomaan, mutta noiden hetkien varassa sitten kuitenkin jaksaa. 

Hyvät asiat ovat yksinkertaisia

Sortimentit tässä talossa ovat vähäisiä ja herkut yksinkertaisia. Päivällä syötiin siansiivua. Näytti tuossa ennen saunaa siltä, että olen laihtumaan päin ja keksin kohta, että voisi keittää mansikkakiisselin, mutta ei taida olla kermaa. Kermaa kuitenkin löytyi ja saadaan vahtua päälle.

Muistamme miten kummitätini Aili tarjosi meidän perheväelle usein sunnuntaisin lounaan, silloin 80-luvulla kun melkein kaikki vielä elivät. Pääruokalajeja oli kaksi: porsaankyljykset tai lihapullat. Kastike oli aina todella maukasta, vaikka oli aika vaaleaksi ruskistettua. Ilmeisesti siinä oli hyväinen loraus kermaa. Jälkiruuaksi oli marjoja ja kermavaahtoa tai kiisseliä ja kermavaahtoa. Kun olimme täyttäneet vatsamme, jääkaapista tapasi löytyä aina vielä vähän vahtua, jota Aili-täti tarjosi miehelleni kun hän on niin laiha: Täällä olisi vielä vahtua, syö Jouko tämä pois ettei mene pilalle!

Joskus reissusta tullessa on kaivannut yksinkertaisuutta. Olin kirkolliskokousedustajana parikymmentä vuotta sitten, ja kokoustimme viikkokunnassa Turun kristillisellä opistolla. Siellä oli aivan mahtavat ruuat. Oli herkulliset salaattipöydät, hienot pääruuat ja moninaiset jälkiruuat. Jos illalla hiukoi, saattoi kioskista ostaa vielä teetä ja maukkaita muna-anjovisvoileipiä. Siellä opin, että aamupalalla voi syödä muutakin kun itsehapatettua viiliä ja ruisleipää: Aina oli tarjolla raikkaita salaatinlehtiä ja monenlaisia terveellisiä vihanneksia.

Mutta kun tulin kotiin, keitin perunat, leikkasin jauhelihapaketista kokolihapihvejä ja paistoin ne suolalla ja sipulilla höystettynä pannulla. Palan painikkeeksi pelkkää puolukkahilloa. Oli merkillistä, että se maistui aina paljon paremmalta kuin menneen viikon gourmet-herkut. 

Aina toisinaan lankean kuvittelemaan, että tulisin vielä tämän onnellisemmaksi jostain luxuksesta. Kuitenkin niin monta kertaa on saanut todeta, että parasta on kaikkein yksinkertaisin. Raaka-aineet ja rakkaus ratkaisevat.

Tarvitsen lämpöä

Vähän viileää on ollut. Olen iloinnut siitä, sillä kevään viivästyminen voi edesauttaa marjojen kukinnan onnistumista. Jos valokit kukkivat kovin aikaisin, on usein vielä yöpakkasia. Täytyy kuitenkin myöntää, että kaipaan jo kesän lämpöä. 

Löysin vanhan lasten valokuva-albumin, jonka nimenä oli Grillimakkarat. Oletan että otsikko viittasi ihmisiin. Valtaosassa kuvia esiintyi nimittäin joku neljästä lapsestamme vähissä pukeissa auringonpaisteessa ja ilmeet kertoivat hellepäivästä. Silti oli jaksettu pitää hauskaa pelaten mölkkyä, leikkien koiran kanssa ja grillaten. Kuvasta ei voi aivan varmasti päätellä, paistettiinko makkarat auringonlämmöllä vai hiilillä. Mutta lämpöä nekin saivat.

Jokainen tarvitsee lämpöä. Kotien haasteena on tarjota lämmintä ilmapiiriä kasvualustaksi. Jos lääkäriltä, papilta tai terapeutilta puuttuu lämpö, niin puuttuu jotain aivan oleellista ja parantavaa. Onneksi lämpö ei ole ilmoista kiinni, vaan sitä on saanut lapsesta asti varastoida niin että on mistä säteillä.

Mitä vielä haluaisin tehdä

Havahdun toisinaan miettimästä, mitä haluaisin vielä kokea. Onko joku paikka johon haluaisin matkustaa tai joku muu haave? Ehkä se on jonkinlainen vanhuuden oire. Tiedän ja tunnen, että aikaa ja terveyttä ei riitä loputtomasti. Sydän otti taas keskiviikkona poikkeuksellisen paljon lisälyöntejä ja pikku pyrähdyksiä, tuli huono olo ja sain sairauslomaa. Tänään olen makoillut ja lukenut Mark Twainia. 

Ajatus on siis ollut Amerikan mantereella. Haluaisinko joskus käydä siellä ja nähdä oikean Mississipin? Jossain vaiheessa elämää ajattelin, että ei kiinnosta. Niinpä en ollut yhtään harmissani, kun mies kävi kaverinsa kanssa pienellä visiitillä Nykissä. He matkustivat uudelle mantereelle miehekkäästi mukanaan pelkät käsimatkatavarat - ja ehtivät nähdä World Trade Centerin tornit ennen niiden sortumista.

Tänään olen kuvitellut tekeväni vielä matkan Amerikkaan. Paappani on kuitenkin tehnyt sinne monta matkaa ja paljon hitaammilla kulkupeleillä. Hän oli raskaissa töissä Michiganin kuparikaivoksilla ja tienasi siellä äitini lapsuudenkodin talorahat. Joskus meillä on käynyt myös amerikansukulaisia. Vieläköhän heitä löytyisi? Viehättäisi ajatus, että perinteisten nähtävyyksien sijasta saisi tunnustella elämänmenoa. Jossain vaiheessa luulin, että sillä mantereella asuu ainoastaan pinnallista väkeä, joka sanoo aina wonderfull ja fine thanks - mutta sitten sain muuttaa käsitystäni.

Nuorena haaveilin, että tekisin elämäntyöni kehitysmaissa. Osasin silloin miltei ulkoa mm. Afrikan kartan. Sielläkin maiden nimet ja rajat ovat kovasti muuttuneet, enkä ole päässyt käymään kuin Pohjois-Afrikassa, Egyptissä. Minulla oli lapsena pieni karttapallo ja arvuuttelin tulevaa asuinpaikkaani pyörittämällä palloa ja tökkäämällä umpimähkään sormeni johonkin. 

Lopulta olen ottanut elämässäni aika vähän riskejä. Olen elänyt turvallista perhe-elämää ja nukun yhä samassa alkovissa, missä olen syntynyt. Toisaalta, ei elämä koskaan ole niin turvallista - ja olen saanut olla monessa mukana, panna lahjojani käyttöön sekä fyysisellä, henkisellä että hengellisellä saralla. Siltikään en saata olla ihailematta heitä, joilla oli uskallusta lähteä etsimään leipää esimerkiksi amerikansiirtolaisina. Voisiko vaikkapa Välimeren pakolaisiin suhtautua samanlaisella kunnioituksella? Ihmiset ovat ennenkin lähteneet etsimään uutta elämää ja toimeentuloa. Missähän päin maapalloa olisi uusia mahdollisuuksia, vai onko missään?

Parhaat huvit ovat ilmaisia

Aava ja hänen viehättävä äitinsä olivat ilonamme parin päivän visiitillä. En ole vielä ostanut lapsenlapselle yhtään lelua. Pehmoleluja on talossa riittävästi ja jostain voi löytyä myös kirjoja seuraavaa tapaamista varten. Vaavihan näyttää kasvavan niin nopeasti, että oppii tuota pikaa lukemaan.

Tähän kuuluisi nyt varmaan kirjoittaa, että leluja on nykyään niin paljon ja mehän aikanamme leikimme käpylehmillä ja ne kasvattivat mielikuvitustamme. Totta toinen puoli. Minulla oli muistaakseni jokunen kaupan nukke ja värityskirja, isoilla veljilläni oli joitain rakennussarjoja ja leikkipyssyjä. Leikimme myös käpylehmillä. Serkun kanssa teimme leikkitupaan voileipiä laittamalla piharatamoiden lehtien päälle keltaista voikukkaa. Oli siis sekä leluja että mielikuvitusta. 

Mutta itse asiassa minulla on nyt aika monta lelua. On yksityiskännykkä ja työkännykkä, on kannettava ja pöytäkone. Toosa on useimmiten auki ja nojatuoli vetää puoleensa. Ne ovat aikamoista aijjankulua. Miesväellä taas on tänäänkin ajatus pyörinyt minun näkökulmastani katsottuna hyvin kalliissa ja vaarallisissa leluissa: moottoripyörissä.

Elämän hauskimmat hetket ovat kuitenkin tulleet muista asioista kuin näistä leluista. Toki netissä on runsaasti hauskoja kissavideoita, mutta viime vuosina parhaat naurut olen saanut työpaikkaruokalassamme, kun olemme kertoneet toisillemme joitain sattumuksia. On ihana syödä yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on silmää huumorille ja jotka osaavat kertoa asioita hauskasti. 

Sama todettiin myös lapsenlapsen kanssa. Lelut jäivät toiseksi ja monet mukavat ilmeet tulivat tavallisesta hömpötyksestä. Momman afrikkalaiset helmet päihittivät purulelun. Pusuttelu, aattiminen ja nenän piippaus auttoivat haikeissa hetkissä. 

Rakkautta ei tulva vie

Kerran kun piispat olivat keskustelleet jostain teologisesta kysymyksestä viitaten kilvan korkeasti oppineisiin auktoriteetteihin, piispa Rimpiläinen oli lopulta ottanut puheenvuoron. Hän oli sanonut: Jo poikakirjoista olen oppinut... Hänen puheenvuoronsa oli kuulemma keskustelun paras, jokainen tunnisti että siinä on oikea arvopohja.

Lapsena minäkin luin hyvien tyttökirjojen lisäksi isojen veljien poikakirjoja, kuten Mark Twainin Tom Sawyeriä ja Huckleberry Finnin seikkailuja. Twainin sankareilla oli hyvä sydän, ja kirjoista tarttui sydämeen myös ajatus ystävyydestä eri väristen ihmisten välillä. Kirjoja leimasi myös minulle tuttu elementti: joki. Kun Missisippi tulvi, pojat saattoivat löytää rannoilta jotain mukavaa ja käyttökelpoista. Se oli niin tuttua. Joskus tulva toi meillekin Laihianjoen yläjuoksulta lautan, jota käytimme kesän, kunnes se syystulvissa karkasi ja jatkoi matkaansa alajuoksulle. Joskus on tullut käyttökelpoiset kottikärryt. Kevätsateet ovat nytkin nostaneet joen pintaa, ja talon päätyikkunasta avautuva maisema on vallan kaunis.

Mississippiä en ole nähnyt, mutta kuvittelin sen lapsena Kyrönjoen kokoiseksi. Jouduin muuttamaan käsitystäni, kun kirjassa kerrottiin miten Huckleberry pystyi piilottelemaan lautallaan kaislikossa niin ettei vastarantaa kulkevalta laivalta havaittu häntä. Ajattelin, että Kyrönjoella laivat ja lautat helposti törmäisivät toisiinsa. Ehkä vielä joskus saan nähdä Mississipin.

Vuosituhannen alkupuolella näin unta, että Laihianjoen tulva toi meille pihaan ihan käyttökelpoisen traktorin. Se oli kuin enneuni, sillä sen vuoden uutiskuvat näyttivät, miten tsunami ja monet tulvat ympäri maapalloa kelluttivat autoja ja traktoreita, surmasivat ihmisiä ja hajottivat perheitä.

Naskalin rakennusvuosi kolmannen
kerroksen päätyklasissa

Tulvia on ollut Nooan päivistä asti, mutta kyllähän sitä joskus huolissaan miettii, muuttuuko ilmasto niin paljon, että tämä 161 vuotta vanha talo vielä joskus sortuu. Toisaalta, on jotain paljon tärkeämpää kuin talo ja tavarat, ja siitä tänäänkin olen saanut iloita. Laulujen laulussa sanotaan, että rakkautta eivät suuret vedet voi sammuttaa eikä virran tulva vie sitä mukanaan (Laul.8:7). Ja rakkaus on antamista, ei niinkään saamista.

Liian kylmät tuulet

Olin aamuyöstä huojentunut kun ei tarvinnut mennä polkupyörällä töihin, vaikka olen harjoitellut sitä varten. Satoi ja oli kova tuuli. Tänään oli pyöräilyviikon Pyörällä töihin -päivä. Ajelin autolla kuudeksi Vaasaan pystyttämään katosta ja keittelemään kahvia. Tarjoilimme työmatkapyöräilijöille brunssia Kirkkopuistossa. - Siitäkin oli iloinen mieli, kun isäntä sai eilen illalla tehtyä viimeiset kylvöt ja tuli onnellisesti kotiin nokiottien maasta. Ei sadekaan siis harmittanut.

Pyöräilybrunssin  ensimmäiset kahvikupilliset

Useimmat kahvittelijat olivat kokeneita työmatkapyöräilijöitä, jotka pyöräilevät kesät talvet. Tuuli oli niin kylmä, että muutaman tunnin seisoskelussa kohmetuin läpikotaisin, vaikka päällä oli viisi vaatekerrosta. Näin siitä huolimatta, että keittiömme tekemät sämpylät olivat erinomaisia ja kohtaamiset lämpimiä.

Tuo oli meille viidelle työntekijälle mieluisa jalkautuminen ulos. Kiittelimme toisiamme ja Koulukadun keittiötä iloisesti ja olemme valmiit osallistumaan pyöräilyviikon tempaukseen myös ensi vuonna. 

Harry Potter -kirjoissa on eräs pimeyden voimien hahmo, joka on tehnyt minuun suuren vaikutuksen: Ankeuttaja. Jos Ankeuttaja on lähettyvillä, käy kolea ilmavirtaus. Mielestä pakenevat kaikki hyvät muistot. Jos Ankeuttaja pääsee suutelemaan minua, en pysty enää toimimaan. Menehdyn.

Ankeuttaja on satuhahmo, joka on hyvin lähellä todellista elämää. Pahimmillaan olen työpaikan tai jonkun toisen elämän ankeuttaja. Silloin olen katkera, en osaa sanoa mitään ystävällistä, en osaa kiittää, en osaa rakastaa. Huomaan kaikki negatiiviset asiat ja tuon ne esiin koko olemuksellani. -  Parhaimmillaan olen se Suojelius, joka varjelee Ankeuttajien vaikutukselta, olento, joka auttaa näkemään ja muistamaan hyvän. 

Jos sydän on kohmeessa, on mahdotonta rakastaa. Aina on kuitenkin toivoa. Jumala voi  särkeä ja lämmittää kylmän sydämeni, antaa uuden ilon ja rohkeuden.

Otsikko on Lasse Heikkilän säveltämästä Suomalaisesta messusta. Joskus tarvitsen Jumalaa ja ihmisiä siksi, että on Liian kylmät tuulet: 
Rakas Isä taivahan,
katso puoleen surevan,
ilahduta ihmislapsen masennettu mieli.
Suothan soiton suloisen luokse alakuloisen,
jostakin nyt lennätä jo sinne satakieli. 
Kun ulvoo sieluissamme liian kylmät tuulet,
kun hiipuu huulillemme virsi voimaton,
tiedämme että sinä kuiskaukset kuulet,
pois pyyhit synkät pilvet tieltä auringon. 

Muistin manipulointia

Kalatiskillä oli saatavilla tuoreita silakoita, ja koska isäntä ei ole kotona, ostin niitä reilun kilon. Muutoin kaikkiruokainen puolisoni ei pysty syömään paistettuja silakoita. Hän on luultavasti saanut lapsena huonoja silakoita, kun asui silloin sisämaassa, ja vatsa muistaa sen.

Mikähän kala tämä mahtaa olla?

Minulle taas ruisjauhoissa leivitetyt ja voissa paistetut silakat olivat lapsena suurta herkkua, ja kyllä ne nytkin maistuivat sekä itselleni että Pomille. Kissat myös nauttivat kalanperkeistä. Ajattelin, että koska söin silakat ruotoineen, sain paljon fosforia ja muisti parani kertaheitolla. Pidin itseäni siis terveellisen kala-aterian jälkeen vielä entistäkin fiksumpana.

Totuus näyttäytyi toisenlaisena. Kalarasvat saivat minut innostumaan outoon siivoustouhuun. Rupesin katselemaan ulkoiselta kovalevyltä vanhoja valokuvia ja tulin siirtäneeksi roskikseen yhden kansion, joka mielestäni vaikutti tyhjältä. Kuinka ollakkaan, kun tyhjensin tietokoneen roskakoria, sain ilmoituksen että tuossa kansiossa lähti parituhatta tiedostoa. 

Siinä taisi käydä niin, että kaikki edellisen tietokoneeni valokuvat menivät sen siliän tien. Yritin palauttaa kuvia jollain ohjelmalla, mutta huonolla menestyksellä. Ainut konsti on viedä tuo rikkinäinen vanha minikannettava nyt johonkin huoltoon ja kysyä josko saisivat sieltä muistista ongittua vielä kaikki valokuvat. 

Toisaalta, en ole aivan varma mitä kaipaan noista valokuvista. Olenko sen onnellisempi, jos näen ne?  Oliko siellä oikeastaan mitään arvokasta? Haittaako se, jos muutamasta vuodesta ei ole kuvan kuvaa? Muistan kuitenkin pääpiirteissään mitä on tapahtunut.

Totesimme viime viikolla suunnittelupäivässä, että jos seurakuntayhtymän varastot tyhjennettäisiin ja jätettäisiin jäljelle vain aivan arvokkain ja välttämättömin tavara, voisimme vuokrata pienemmän varastotilan ja myös löytää varastosta jotain kun tarvitsemme. Sama tilanne on meillä kotona. Jos säilytän jotain mitä arvelen tarvitsevani, en sitä kuitenkaan löydä, kun tarvitsisin. Tai oikeastaan en edes osaa etsiä, koska en muista että sellainen on jossain. Yleensä kaipaan jotain pois heittämistäni kohta, kun olen siivonnut ja heittänyt pois kaikenlaista.  Mutta en tietäisi kaivata, ellen olisi juuri siivonnut. 

Harmittelen sitä, että minulla joissakin asioissa on kovin pitkä muisti. On vaikea unohtaa joitakin vääryyksiä ja asioita joista tuntee häpeää. Jotkut ihmeenkin vanhat asiat löytyvät muistin sopukoista, kun tulee kohdalle joku asia joka muistuttaa. Siltä osin toivoisin voivani formatoida omaa kovalevyä. 

Toisaalta toivoisin, että voisin muistaa ilman valokuviakin elämän tärkeimmät ja ihanimmat hetket. Joskus kun kamera on jäänyt kotiin, olemmekin sanoneet, että annetaan tunnelman painua nyt sydämeen. Tätä voisin opetella joka päivä: tallettaa mieleen hyviä tuoksuja, rakkauden ilmapiiriä, innostuksen ja ilon hetkiä. 

Silta on valmis

Kerran varmistelin osaanko taloon, johon olin menossa tilakäynnille. Kysyin, kummallako puolen jokea teidän talo oikeastaan on. Emäntä vastasi äreästi: Tällä puolen jokea tietysti!

Oli aurinkoinen ja tyven aamu ja kiertelin sielunmaisemassani polkupyörällä. Olin onnellinen. Mietin miten paljon rakastan omaa pientä Laihianjokea ja tasaisia viljelylakeuksia sen kahta puolta. Samalla tunnen vierautta. Minulla ei ole koskaan ollut täällä sydänystäviä. 

Lapsena olin yksinäinen tyttö, ja vieläkin tavoitan usein muukalaisuuden tunteen. Nuorena perheenäitinä en jaksanut harrastaa, kun oli karjaa ja neljä pientä lasta. Papin urani lämpimät kohtaamiset ovat olleet Jurvassa ja Vaasassa. Koska työ sisältää paljon ihmisiä, olen vapaa-ajallani jokseenkin epäsosiaalinen.  Pyöräilen, marjastan, hiihdän. Ehkä siksi minua ei täällä kotipitäjässäni myöskään tunneta ja arvosteta inhimillisenä ihmisenä. Mutta maisema ja luonto merkitsevät minulle paljon. 

Lohdutti, kun luin erään ystävän blogista, että jossain saarnassa tai kirjassa oli ollut, että on luonnollista tuntea vierautta maailmassa, koska meidän kotimme on Jumalan luona. Vain hänen luonaan sydän saa levon ja rauhan. Se kosketti yksinäistä sydäntäni. 

Saara Kinnunen taas oli kuvannut ja julkaissut blogissaan paljon kauniita siltoja kävellessään pyhiinvaellustiellä Espanjassa. Niinpä minäkin pysähdyin kuvaamaan Kylänpään vanhaa kivisiltaa. Mietin, että usko kuitenkin yhdistää Jumalaan ja toisiin ihmisiin - silloinkin kun ihmiset tuntuvat olevan kaukana. 

Siitä on Raamatussa kaunis kohta: 
Kristus on meidän rauhamme. - Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. (Ef. 2: 14, 17-19.)

Sauna virkistää, toinen ihminen voimistaa

Sauna virkisti. Ihmisten kohtaaminen on yhtä aikaa voimaannuttavaa ja väsyttävää. Voimistuminen näkyy ajan kanssa, väsyminen tuntuu heti. Molemmat ovat hyviä asioita. Työ saakin väsyttää eikä terve väsymys ei ole pahasta. 

Kirkon ja seurakuntamme strategiassa on viime vuosina nostettu esiin seurakuntalaisten laadukkaiden kohtaamisten lisäämistä. Olen kokenut tuon asian korostamisen tärkeänä ja motivoivana. Usein tuntisuunnitelmia tehdessäni mietin, onko jokaisena päivänä mahdollisuus seurakuntalaisten kohtaamiseen. 

Aamulla osallistuimme kanttorin kanssa päihdekuntoutujien leirille ja toimitimme siellä jumalanpalveluksen yhdessä leiriläisten kanssa. Leiri oli kestänyt jo lähes viikon ja oli kallistumassa loppua kohden. Olipas mukava retki ja hetki. Tuntui olevan koolla mukava ja osallistuva porukka. Rakensimme myös saarnan yhdessä leiriläisten kanssa miettien elämän onnen avaimia. Luimme luomakunnan sunnuntain tekstejä ja veisasimme täysin palkein. Uskon, että siinä hetkessä tapahtui myös kohtaamisia Luojan ja hänen luotujensa välillä.

Iloitsen kun minulla on niin mukavia työkavereita. Esimerkiksi kanttori Valtteri Tuomiston kanssa on todella miellyttävää tehdä yhteistyötä. Hän on iloinen ja myönteinen persoona, vaikka auton kanssa on viime aikoina ollut hankaluuksia. Vein hänet siunauskappelille, koska Skoda tietenkin pelitti, mutta Mersu oli levinnyt. Itse kävin syntymäpäivätervehdyksellä, torilla ostamassa orvokkeja ja lopuksi vielä saimme osallistua diakonissa Johanna Båtmanin kanssa hienoille 100-vuotissyntymäpäiville. Kohtasimme ryhdikkään ja nopeaälyisen päivänsankarin, jonka käsitöistä oli koottu kaunis näyttely. Monet villakäsityöt oli kuulemma tikuttu vastikään. Pitkässä elämässä oli ollut paljon työtä, mutta se oli sisältänyt paljon myös rakkautta, ystävyyttä ja kauneutta.

Kohtaamisten laadukkuutta on tietenkin vaikea mitata, enkä tänäänkään osannut eri tilanteissa huomioida kaikkia niitä ihmisiä, joita olisin voinut. Mutta luotan siihen, että kun tuo esille toivon sanomaa ja on oma itsensä, ennakkoluuloton, avoin ja läsnäoleva niin siinä toteutuu jotain siitä mitä seurakunnan tulee olla. Se ei ole aina kevyttä työtä, mutta jokaisesta päivästä jää mukavaa muisteltavaa ja pohdittavaa. Se on kohtaamisten suola. Ei ole erikseen auttajia ja autettavia, vaan kaikki saavat toisiltaan.

Tärkeää olisi myös kotona olla läsnä eikä piilottautua läppärin taakse. Saunailta onkin monissa suomalaisissa kodeissa perinteinen hyvien kohtaamisten ilta.

Uutta luodaan jatkuvasti

Ensimmäiset kevätviljojen oraat vihertävät tien varrella. Monet puut ovat jo lehdessä, koivutkin viheriöivät, kirsikan, luumun ja omenan kukkasilmut paisuvat. Samalla kylvötöitä vielä jatketaan piskojen välissä. On saatu kosteutta, maa on lämmin. On kasvun ja toivon aika.

Kristinuskon mukaan luominen jatkuu joka hetki. Jumala luo uutta ja ylläpitää sitä voimallaan. Ei ole niin, että hän olisi joskus miljardeja vuosia sitten sanallaan luonut maan ja elämän ja jättänyt sitten kaiken oman onnensa nojaan, vaan hän johdatti ja johdattaa yhä elämän syntyä ja kehitystä.

Ainut prosessi, joka tuottaa jotain uutta maapallolla, on se prosessi mikä tapahtuu lehtivihreähiukkasessa. Siellä hiukkasen hieno koneisto yhteyttää auringonvaloa kemialliseksi energiaksi. Hiilidioksidista ja vedestä syntyy sokeria ja happea. Kaikki muu tuotanto maapallolla on vain tämän reaktion hyödyntämistä eri tavoin.

Viljelijä kylvää maahan siemenen, mutta uskomme, että Jumala antaa kasvun. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisen viljeltäviksi, että hän saisi leipänsä maasta. Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaunistamaan ja leivän hänen ruumiinsa voimaksi. (Ps. 104:14-15.)

Eikö elämä ole suurempi ihme kuin kuolleista herääminen? Kun sisareni kuolivat, äiti oli nähnyt televisio-ohjelman yksilönkehityksestä. Munasolu hedelmöittyy ja solut alkavat jakaantua. Miten ne osaavatkin erilaistua niin että toisista soluista tulee ihoa ja toisista luuta, jäsenet alkavat muotoutua, syntyy aivot, sydän ja verenkierto... Äiti riemuitsi: Eihän ylösnousemus tuon rinnalla ole mikään ihme!

Luomisessa ja ruokkimisessa ihminen saa olla Jumalan työtoveri.

Kipua pitää olla että näkisi kauneuden

Tämä lenkki kuvassa on tarkoitettu hevosen kiinnittämiseen. Kuvittelen, miten vieras ajoi pihaan, kiepautti riimun lenkkiin ja jätti hevosen levähtämään tuohon solan seinustalle. Lenkkiä ei ole käytetty pitkään aikaan ja se on päässyt jäkälöitymään. Joskus tunnen itsenikin jo jäkälöityneeksi lenkiksi sukupolvien ketjussa tai jäkälöityneeksi hevoslenkiksi kirkon aidassa. Mutta tässä päivässä on ollut ihan uutta ravia. Syynä on selkäkipuni.


Sain eilen kipuuni helpotuksen. Siunattu ammattitaito tuli avukseni. Oli jo miltei mahdotonta liikkua, ja tilasin ajan tutulle naprapaatille. Hän käsitteli minua tunnin ja ensin tuntui että tokko se auttoikaan. Mutta illan mittaan kipu helpotti ja yön aikana selkä oli kokonaan vetreytynyt. Voi miten rennolta tämä päivä sitten tuntuikaan! Iloitsin koko kropasta, koko olemisesta, koko elämästä. Näin kaiken kauniin. Vapaudentunteeni nousi liitoon kilpaa kauniin kevätpäivän kanssa. Illan pyörälenkillä näin varsan juoksevan ja tunsin itsessäni samaa iloa. 

Tämän kukkapenkin kanssa täytynee nostaa kädet pystyyn. Ainakaan tänään en uskalla ruveta sitä kääntämään, etten telo selkää uudestaan. Siellä nokkonen kasvaa sulassa sovussa helmihyasintin kanssa muistuttaen siitä, että elämään kuuluu myös tuskaa. Kivuttomasta päivästä ei osaa iloita, jos ei koskaan tunne kipua. Voin kapinoida monia elämäni varjoja vastaan, mutta tappiot ja vastoinkäymiset ovat aina avanneet myös jotain hyvää. 

Pinnallisesti ajateltuna on käsittämätöntä, että Jumala loi maailmaan sääskiä ja mäkäräisiä. Mutta kun perehtyy asiaan tarkemmin, huomaa että monet linnut tarvitsevat niitä ravinnokseen ja - myös minä, sillä ne pölyttävät lempimarjaani valokkia. Äkkiä ajatellen on julmaa ja tarkoituksetonta että myrsky upottaa laivan, tulivuori purkautuu kyliin, maanjäristys tuhoaa koteja ja syntyy yhä uusia vaarallisia tauteja sitä mukaa kun vanhoja opitaan hoitamaan. Miksi Jumala loi tällaisen maailman, miksi Jumala sallii tämän? Mutta eikö ole niin, että elleivät nämä kaikki luonnon rajoitukset tulisi vastaan, ihmiset olisivat jo tuhonneet tämän pallon tapellessaan toistensa kanssa elintilasta. Ehkä epäoikeudenmukaisesti riehuvat luonnonmullistukset ja onnettomuudet myös synnyttävät myötätuntoa, huolenpitoa ja rakkautta ihmisten välille, ja näin kaikessa kauheudessaan tuovat elämään jotain hyvää. 

Uskon että kaikella on tarkoituksensa, vaikka en aina saata sitä nähdä enkä ymmärtää. Sen olen huomannut, että tarvitsen vastoinkäymisiä huomatakseni myötäkäymiset. Vastoinkäymiset auttavat myös tajuamaan, että en selviä yksin. Tarvitsen Jumalaa ja lähimmäistä.

Hyvien tekojen pitkäjänteisyys

Tänään tuli postissa SPR:n arpoja. Maksoin ja revin, vaikka tiesin, että kaikki elämäni arpavoitot ovat tasoa viitsisinkö lunastaa. Minulla on sen sijaan muita voittoja. Ajattelin Nepalin maanjäristystä ja sitä miten hyvä on, että on monia avustavia tahoja kun hätä on suuri. Nyt voitin jotain niin mielenkiintoista, että oli pakko lunastaa nähdäkseni mitä sieltä tulee: karabiinihaka. Selvitin asiaa myös netistä ja arvelen, että saatan tarvita viiden euron karabiinihakaa, kun teen nipsukäsitöitä.

Kirsti Kirjavaisen kuvaama ompelijatyttö Nepalista 2011

Reilu vuosi sitten Vaasan seurakuntayhtymällä ja Vaasan lähetysjuhlilla oli hieno Nepalin osasto Pohjanmaan Suurmessuilla. Paikalla oli pitkäaikainen Suomen Lähetysseuran lähetti Kirsti Kirjavainen ja hänen kuvistaan koottu pieni valokuvanäyttely Nepalin lapsista: Maili ja Kaili. Kirstin Nepalin kuvia oli esillä myös Maakuntakirjaston aulassa ja kesällä Lähetysjuhlilla. Asia on nyt ajankohtainen, ja herättäisi varmaan suurempaa mielenkiintoa.

Kuva Pohjanmaan suurmessuilta 2014

Nepal2007 @Kirsti Kirjavainen

Kirsti on kuvannut myös Nepalin vammaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet Suomen Lähetysseuran ja yhteistyökumppanien avulla mahdollisuuden koulunkäyntiin ja ammattiin. Hänen kuvansa ovat kauniita ja inhimillisiä. Hän sanoi, että hän haluaa kuvata miten paljon hyvää voidaan saada aikaan ja mitä kaikkea kaunista Nepalissa on. Sillä tavalla hän rohkaisee toimimaan lähimmäisen puolesta. Kirsti on viehättävä ihminen, lähetystyön konkari, joka omistaa myös eläkepäivänsä Nepalin hyväksi. Olisipa ihana saada hänet taas vieraaksi seurakuntaamme.

Näitä ajattelin tehdessäni kevään toista herkullista raparperipiirakkaa. Minulla on kaikkea hyvää. Myös raparperinpalaset muistuttivat siitä, että elämäni mommana ja Jumalan lapsena on eheä. Mutta joittenkin toisten elämä on palasina. 

Olen huomannut että meillä suomalaisilla on paljon hyvää tahtoa, mutta joskus muistimme on lyhyt. Suuret katastrofit ovat hetken otsikoissa ja uutiskuvissa. Avustusjärjestöt saavat hetkellisen kannatuspiikin. Sitten asia unohtuu, vaikka onnettomuuden kohteeksi joutuneet ihmiset taistelevat elämästä ja korjaavat monenlaisia jälkiä vielä vuosikymmeniä. 

Onhan se luonnollistakin, emme voi kaiken aikaa olla syytämässä rahaa kaikkeen eikä mielemmekään kestä huonojen uutisten kumulatiivista tulvaa. Itse olen ratkaissut asian niin, että yritän tinkiä laihialaisuudestani kolehtihaavin kohdalla. Ja kun kerätään johonkin kohteeseen, jossa arvelen voivani auttaa isosti, laitan isomman setelin. On hienoa, että meillä on myös kirkon omia asiantuntijaorganisaatioita kuten Suomen Lähetysseura ja Kirkon Ulkomaanapu, joilla on maailman monissa maissa hyvät kanavat saattaa apu perille. Meillä on toivoa ja saamme jakaa sitä muillekin! 

Nepal2012 @Kirsti Kirjavainen

Varoitusmerkkivalo: Omasta terveydestä huolehtiminen saa maksaa

Täysikuu valaisi yötä ja aurinko helli aamupäivällä. Kevät rynnistää täydellä voimalla. Isäntä on viime päivät kylvänyt. Minä taas olen koettanut kääntää kukkapenkkiä ja hoitaa kompostia. Se on raskasta työtä ja selkäkin vähän kipeytyi eilen illalla. Ehkä se johtui siitä, että pyhätyö ei tuo siunausta. Kuu ei kuitenkaan häirinnyt yöuniani ja heräsin aamulla täynnä energiaa. Mietin mitä kaikkea pitäisi ehtiä tehdä näinä vapaapäivinä ja tartuin tomerasti toimeen.

Pyöräilin kauppaan hakemaan jauhelihaa ja tein päivänsankarin herkkuruokaa: lihapullia. Myös eilistä raparperipiirakkaa on vielä jäljellä hänelle joka täyttää tänään 23. Taitaa vain kotiintulo viipyä myöhälle yöhön.

Iltapäivällä oli esitäytettyjen veroilmoitusten vuoro ja olihan niissä jotain lisättävää ja korjattavaa. Mutta sitten en jaksanutkaan muuta, totesin, että sydän vaatii lepopäivää ja päätin sen antaa. Ranteessani nimittäin alkoi palaa sellainen varoitusmerkkivalo, kun sykemittari näytti istualtaankin 136 satunnaiseen tahtiin tulevaa lyöntiä minuutissa. Kuukauden päästä pääsen ablaatiohoitoon. Nyt täytyy vain elää voinnin mukaan.

Kysymme toisiltamme nykyään lähes päivittäin, miten sinun sydämesi pomppii. On hupaisaa miten samalla tavalla vanhenemme rakkaani kanssa. Toisaalta olen ajatellut, että meillä on ollut niin paljon suruja, kun olemme menettäneet jo nuorina neljä rakkaista sisaruksistamme. Ehkä juuri surut ovat ottaneet sydämeen, onhan sydän jonkinlainen tunteiden keskus. 

Joudun viemään Skodani huoltoon vähän tiheämmin kuin kerran vuodessa. Huoltovalo tapaa syttyä noin 27 000 kilometrin ajon jälkeen. Vaihdetaan öljyt ja tehdään muutkin huollot ohjelman mukaan. Satasten huoltolaskua maksaessa olen monta kertaa ajatellut, että miksi oikeastaan pihtaan omasta hyvinvoinnista, kun hoidatan autoani näin säntillisesti. Voisin joskus vaikka käydä hierojalla liestyttämässä niskaa tai hankkia toisenkin polkupyörän kaupunkiajoon. 

Meillä ihmisillä pitäisi oikeasti olla varoitusmerkkivaloja, että huomaisimme ajoissa mikä osa alkaa kulua liikaa ja miten kone yskii ja koska tarvitaan latausta. Millainen huolto olisi pitänyt tehdä 50-vuotiaana ja entä nyt?

Kilometrikisa

Vapulta alkaa leikkimielinen kilometrikisa. Työpaikkamme Vaasan seurakuntayhtymä on jo parina vuonna osallistunut siihen omalla joukkueella. Tarkoituksena on pyöräillä mahdollisimman monta kilometriä, kohentaa kuntoa ja säästää fossiilisia polttoaineita. Minäkin olen tässä parina päivänä pyöräillyt munkkien voimalla. 

Kilometrikisa on oikeastaan tarkoitettu kannustamaan erityisesti työmatkapyöräilyyn. Valitettavasti työmatkani on sen verran pitkä, että tulee mentyä pyörällä töihin vain pari kertaa vuodessa. Siinä onkin tavoitetta että kunto nousisi sen verran että jaksaa pyöräillä Vaasaan ja takaisin. Pyöräilen nyt siis sekä huvikseni että kauppareissuja. Jälkimmäisistä saan erityisen laihialaiskiksin, sillä silloin autoilu vähenee ja saan säästettyä sekä luontoa että rahaa.

Tänään personaltrainerini Polarpersonaltrainer varoittaa minua harjoittelemasta enää korkealla intensiteetillä ja sitä lienee syytä uskoa ainakin jossain määrin. Polarpersonaltrainer on sivusto, johon saan tallennettua sykemittarista urheilusuoritukseni. Minulle sekä kilometrikisa että sykemittari ovat toimineet kannustimina liikkumiseen. 

Liikunta taas tuo iloa ja hyvää oloa. Lenkillä ajatukset liikkuvat jotenkin vapaammin ja luovemmin. Valitettavasti talvella liikkuminen jäi vähiin, kun lempiliikuntalajini murtomaahiihto tuntui olevan sydämelle liian raskasta työtä. Olen iloinen siitä, että jollain konstilla saan nyt narrattua itseni ylös tästä nojatuolista, sillä on helpompi löhötä, mutta liikunta voimistaa ja tuo paremman mielen. 

Lapsena näin jollain serkulla polkupyörän, missä oli kilometri- ja nopeusmittari. Olipa se upean näköinen värkki! Pääsisipä kokeilemaan meneekö yli 50 km tunnissa! Opiskeluaikana sain etupyörään kiinnitettävän matkamittarin, pienen rattaan, joka tikutteli eteenpäin pyörän tahdissa. Sekin oli jo hieno. Nyt kaikki urheiluvälineet ovat niin hyviä, polkupyörä kulkee keveästi, mittari näyttää nopeutta ja matkaa. Kyllä meidän kelpaa!

Jäljellä olevaa matkaa en tiedä, mutta pitkästi on jo takana ja sehän se on arvokasta.