Mitä vielä haluaisin tehdä

Havahdun toisinaan miettimästä, mitä haluaisin vielä kokea. Onko joku paikka johon haluaisin matkustaa tai joku muu haave? Ehkä se on jonkinlainen vanhuuden oire. Tiedän ja tunnen, että aikaa ja terveyttä ei riitä loputtomasti. Sydän otti taas keskiviikkona poikkeuksellisen paljon lisälyöntejä ja pikku pyrähdyksiä, tuli huono olo ja sain sairauslomaa. Tänään olen makoillut ja lukenut Mark Twainia. 

Ajatus on siis ollut Amerikan mantereella. Haluaisinko joskus käydä siellä ja nähdä oikean Mississipin? Jossain vaiheessa elämää ajattelin, että ei kiinnosta. Niinpä en ollut yhtään harmissani, kun mies kävi kaverinsa kanssa pienellä visiitillä Nykissä. He matkustivat uudelle mantereelle miehekkäästi mukanaan pelkät käsimatkatavarat - ja ehtivät nähdä World Trade Centerin tornit ennen niiden sortumista.

Tänään olen kuvitellut tekeväni vielä matkan Amerikkaan. Paappani on kuitenkin tehnyt sinne monta matkaa ja paljon hitaammilla kulkupeleillä. Hän oli raskaissa töissä Michiganin kuparikaivoksilla ja tienasi siellä äitini lapsuudenkodin talorahat. Joskus meillä on käynyt myös amerikansukulaisia. Vieläköhän heitä löytyisi? Viehättäisi ajatus, että perinteisten nähtävyyksien sijasta saisi tunnustella elämänmenoa. Jossain vaiheessa luulin, että sillä mantereella asuu ainoastaan pinnallista väkeä, joka sanoo aina wonderfull ja fine thanks - mutta sitten sain muuttaa käsitystäni.

Nuorena haaveilin, että tekisin elämäntyöni kehitysmaissa. Osasin silloin miltei ulkoa mm. Afrikan kartan. Sielläkin maiden nimet ja rajat ovat kovasti muuttuneet, enkä ole päässyt käymään kuin Pohjois-Afrikassa, Egyptissä. Minulla oli lapsena pieni karttapallo ja arvuuttelin tulevaa asuinpaikkaani pyörittämällä palloa ja tökkäämällä umpimähkään sormeni johonkin. 

Lopulta olen ottanut elämässäni aika vähän riskejä. Olen elänyt turvallista perhe-elämää ja nukun yhä samassa alkovissa, missä olen syntynyt. Toisaalta, ei elämä koskaan ole niin turvallista - ja olen saanut olla monessa mukana, panna lahjojani käyttöön sekä fyysisellä, henkisellä että hengellisellä saralla. Siltikään en saata olla ihailematta heitä, joilla oli uskallusta lähteä etsimään leipää esimerkiksi amerikansiirtolaisina. Voisiko vaikkapa Välimeren pakolaisiin suhtautua samanlaisella kunnioituksella? Ihmiset ovat ennenkin lähteneet etsimään uutta elämää ja toimeentuloa. Missähän päin maapalloa olisi uusia mahdollisuuksia, vai onko missään?