Silta on valmis

Kerran varmistelin osaanko taloon, johon olin menossa tilakäynnille. Kysyin, kummallako puolen jokea teidän talo oikeastaan on. Emäntä vastasi äreästi: Tällä puolen jokea tietysti!

Oli aurinkoinen ja tyven aamu ja kiertelin sielunmaisemassani polkupyörällä. Olin onnellinen. Mietin miten paljon rakastan omaa pientä Laihianjokea ja tasaisia viljelylakeuksia sen kahta puolta. Samalla tunnen vierautta. Minulla ei ole koskaan ollut täällä sydänystäviä. 

Lapsena olin yksinäinen tyttö, ja vieläkin tavoitan usein muukalaisuuden tunteen. Nuorena perheenäitinä en jaksanut harrastaa, kun oli karjaa ja neljä pientä lasta. Papin urani lämpimät kohtaamiset ovat olleet Jurvassa ja Vaasassa. Koska työ sisältää paljon ihmisiä, olen vapaa-ajallani jokseenkin epäsosiaalinen.  Pyöräilen, marjastan, hiihdän. Ehkä siksi minua ei täällä kotipitäjässäni myöskään tunneta ja arvosteta inhimillisenä ihmisenä. Mutta maisema ja luonto merkitsevät minulle paljon. 

Lohdutti, kun luin erään ystävän blogista, että jossain saarnassa tai kirjassa oli ollut, että on luonnollista tuntea vierautta maailmassa, koska meidän kotimme on Jumalan luona. Vain hänen luonaan sydän saa levon ja rauhan. Se kosketti yksinäistä sydäntäni. 

Saara Kinnunen taas oli kuvannut ja julkaissut blogissaan paljon kauniita siltoja kävellessään pyhiinvaellustiellä Espanjassa. Niinpä minäkin pysähdyin kuvaamaan Kylänpään vanhaa kivisiltaa. Mietin, että usko kuitenkin yhdistää Jumalaan ja toisiin ihmisiin - silloinkin kun ihmiset tuntuvat olevan kaukana. 

Siitä on Raamatussa kaunis kohta: 
Kristus on meidän rauhamme. - Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä. Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. (Ef. 2: 14, 17-19.)