lauantai 28. helmikuuta 2015

Vertaisryhmä

Myöhästelin ja kämmäilin tänään. Lopulta tein aivan uuden aluevaltauksen työssäni. Illan kastejuhlan kahvipöydässä löysin yksinkertaisten mommien vertaisryhmän ja nauroin, nauroin pitkästä aikaa niin että vesi tuli silmistä. Ja olinpa sen tarpeessa totisesti.

En ollutkaan ymmärtänyt, että tästä lähtien kastejuhlat saavat aivan uuden erityisen sisällön. Jouduin jopa pyyhkimään silmäkulmaa kasteen aikana, ja niin pyyhkivät muutkin isoäidit, joten jo siinä kohdassa tunsimme yhteenkuuluvaisuutta.

Muuten olen tänään matkoillani pohtinut, että on se kumma että ei edes yhteinen vihollinen tunnu luovan yhteishenkeä seurakuntaan. Ateistit valloittavat mediaa ja kampanjoivat oman uskonsa puolesta. Mutta me kristityt nälvimme toisiamme. Mitähän pitäisi tehdä? Ilmeisesti katsoa peiliin. 

Se joka saa paljon anteeksi, rakastaa paljon. Niin sanotaan huomisen päivän evankeliumissa. Kun pääsin kotiin, sytytin nopeasti takkatulen, sillä tupa oli jäähtynyt. Kirjoitin saarnan, joka on muhinut pari päivää mielessä. Nyt odotan lapsenlapsemme paappaa kotiin, hän on ollut muuttamassa kuopusta ja katsomassa Puputtia. Hänkin kuuluu vertaisryhmääni.

Nuorisotyönohjaajat tapaavat tehdä rippikoululaisille ryhmäytystehtäviä usein jo ennen rippikoululeiriä. Miten ryhmäytetään kristityt ja kootaan lampaat yhteen niin että on vain yksi lauma ja yksi paimen? Sitä ei pysty tekemään kuin Jumala. 

perjantai 27. helmikuuta 2015

Pahis

Heikki Räisäsen elämänkerta on mielenkiintoinen, niin kuin elämänkerrat usein ovat. Tapasin hänet Raamattuteologisella kurssilla jokunen vuosi sitten, ja hänen surullinen hahmonsa jäi jotenkin vaivaamaan. Hän sanoi yhden lauseen, joka kävi sydämeen asti: En minä olisi tätä tahtonut. Ymmärsin, että hän koki tinkimättömän totuuden etsinnän johtaneen siihen, että hän kuuluu kirkkoon lähinnä siksi että arvostaa kirkon kulttuuriperintöä. Teki mieli sanoa jotain lohduttavaa.

Räisänen kertoo kirjassaan esittäneensä ensimmäistä kertaa radikaaleja raamattukäsityksiään Laihialla pidetyssä pappien veljespiirin kokouksessa 1970. Kohu nousi kuitenkin vasta seuraavan vuoden lopulla Eksegeettisen seuran kokouksessa pidetystä pääosin samansisältöisestä esitelmästä. Siitä asti hän on saanut kantaa Pahiksen viittaa. 

Uskon että monet papit, minä muiden mukana, saamme kuitenkin kiittää häntä ja muita eksegeettejä siitä, että olemme oppineet lukemaan Raamattua tehden tarkkoja havaintoja tekstistä ja miettien, mikä on kirjoittajan alkuperäinen ajatus. Vanhan tekstin ja lukijan välissä kun joka tapauksessa on vuosituhansien mukanaan tuomaa tulkintaan vaikuttavaa esiymmärrystä. Ja se nyt vain on niin, että Raamatun lukeminen on aina tulkintaa. Matematiikkaa rakastavana ihmisenä olen ihaillut Räisäsen kirjoja lukiessani myös niiden logiikkaa. Ei hän ole kuitenkaan koskaan pakottanut ajattelemaan samoin, vaan kutsunut ylipäätään ajattelemaan ja onhan se Jumalan lahjaa että saa pohtia. 

Luther ei ollut sitä mieltä että Raamattu olisi taivaasta saneltu. Hän jopa luokitteli tekstejä puhuen väharvoisemmista olkikirjeistä ja kyseenalaistaen osia. Olen ymmärtänyt luterilaisen raamattukäsityksen eräänlaisena asiainspiraationa - kirjoittajat kirjoittivat tärkeistä asioista, historian tapahtumista, joissa he kokivat Jumalan toimivan ja puhuvan. Ja uskonpa kyllä, että he pistivät siihen sekaan myös "astian makua" aina vähän tilanteen mukaan. Kuinkapa mikään jumalallinen voisi tulla aivan sekoittamatta ihmisen aivojen ja kynän kautta?

Pari viikkoa sitten mietin muuttiko Jumala välillä mieltään epäloogisesti? Jossain vaiheessa hän vaati uhraamaan säntillisesti säädetyt uhrit. Juhla-ajat ja uhriluettelot vyöryvät lukijan yli. Toisessa historian tilanteessa hän pauhasi että uhrejako minä sinulta haluan, minä en ota niitä vastaan, vie pois, enhän minä autiomaassakaan uhreja halunnut.... Ehkäpä tähänkin on joku inhimillinen selitys? Jospa Aamos julisti ettei uhreja tarvita, kun valtakunta oli jakautunut kahtia eikä Pohjoisvaltakunnalla ollut uhritemppeliä?

Ei tällainen pohdiskelu ole minulta uskoa vienyt, vaan olen oppinut lukemaan Raamattua paitsi kunnioittaen sitä pyhien tekstien kokoelmana myös ihmetellen sen inhimillisyyttä. Olen kirkon uskosta kovasti innoissani, uskon siihen että saan Kristuksen tähden kohdata armollisen Jumalan. Mutta toivon että lähelläni uskaltaa kysyä ja hengittää, että olisin paremmin kutsuva kuin Exit-tyyppi. Lopullista totuutta emme nimittäin voi omia tällä puolen rajaa, vaan sen kohtaamme kun näemme Jumalan kasvoista kasvoihin.

Ymmärtääkseni Räisänen ei ole myöskään tahtonut hajottaa kirkkoa. Sen sijaan ajattelen, että ne, jotka luulevat tietävänsä ainoan oikean totuuden, ovat hajottaneet kirkkoa paljon enemmän ja hajottavat koko ajan. Pahimmat arvostelut ja kirkon työn mollaajat tulevat kirkon sisältä, aivan läheltä, sisäpiiristä. Siksi se niin paljon sattuu, siksi voimattomuus meinaa joskus vallata. Jos Raamatun äärellä osattaisiin olla ihmisiksi, vaikka olemme joistain tulkinnoista eri mieltä, voisimme antaa elävän todistuksen Kristuksesta tässä maailmassa. Silloin Jeesuksen jäähyväisrukous olisi kuultu, mutta se taisi mennä kuuroille korville sekä ylhäällä että alhaalla.

Kun tänään avasin kovin iltapäivälehteä muistuttavan aamulehden, löysin kuvan ja haastattelun eräästä Veljestä, joka ei tuntunut näkevän työssäni eikä uskossani mitään hyvää. Juttu oli täynnä hybristä. Mielenkiintoista nähdä kuinka suuren laskun saan hyväksyttäväkseni hänen keikastaan. Maallisen musiikin markkinoilla tuskin tapahtuisi niin että festareille kutsuttu artisti haukkuisi jo ennen keikkaa julkisesti tilaisuuden järjestäjät. 

Okei, sovitaan niin että minä olen se Pahis, jolla ei ole sanomaa, mutta saarnaan ylihuomenna kahdessa tylsässä jumalanpalveluksessa ilman särmää ja selkeää suuntaa pitkäveteisesti, ja välillä kanttorit soittavat pienen eliitin musiikkia. Tervetuloa kuulemaan jos tällainen kiinnostaa. Uskon ja rukoilen, että Jumala voi kuitenkin toimia niin gospelkonsertissa kuin jumalanpalveluksessakin ja vieläpä Räisäsenkin kautta. Loppuviimeksi Jumala taitaa käyttää sanomansa välittäjinä vain Pahiksia. 

torstai 26. helmikuuta 2015

Ilo

Miten totta se onkaan, että paistaa se päivä risukasaankin. Ja se, että paremmasta päivästä ei osaa iloita ilman huonompia. Eilen oli surkea päivä, kun kuume nousi ja jouduin varsin sairaana käymään työterveydessä pyytämässä sairauslomaa. Olin aamusella niin huonovointinen että yritin saada jotain huojennusta käyttäen kaikki valitttamisen taitoni, jotka eivät suinkaan ole vähäiset. Onneksi sain siitä huolimatta Vaasan reissulle oman henkilökohtaisen autonkuljettajani mukaan. 

Nukuin koko päivän, mutta tänään jo aamulla tuntui, että tauti on taittunut ja jaksanpa varmaan hyvinkin hoitaa joitain lauantain ja sunnuntain työtehtäviä. Veli opettikin nuorena, että pitää antaa kuumeen nousta, niin elimistö pääsee taudista niskan päälle. Niin siinä nyt saattoi käydä - toivotaan ainakin. Sydänkin on tuntunut jo vähän rauhoittuvan uudesta salpaajasta.

Päivän ilo: Opimme äsken jotain uutta! Uuden oppiminen on aivan riemastuttavaa, varsinkin jos oppiminen ei tapahdu aivan automaattisesti. Voittajafiilis, kerta kaikkiaan.
Viime vuonna jo yritin lähettää maatalouden veroilmoituksen sähköisesti, mutta onnistuin siinä vain osittain eli täytin netissä arvonlisäilmoituksen ja energiatuotteiden valmisteveron palautushakemuksen. Sähköisten tiedostojen luominen kirjanpito-ohjelmalla ei kuitenkaan ottanut sujuakseen, joten lähetin maatalouden ja metsätalouden lomakkeet paperiversioina. Pahaksi onneksi tulostin oli tulostanut 2A-lomakkeen nelossivulle tyhjät ruudut, minkä verokarhu kertoi kun syksyllä kyselin mielestäni vähän oudosta verotuspäätöksestä. Luottamukseni myös manuaaliversioon kärsi takapakkia. 

Niinpä nyt päätin ottaa härkää sarvista. Isännän kanssa yhdessä istuttiin iltapäivällä alas ja vaikka välillä meinasi usko loppua, niin kaikesta päättäen kilotavut liikkuivat verottajalle mallikkaasti.

Hankauskohdat selvitettiin kun lyötiin kaksi varsin viisasta päätä yhteen niin että kolahti. Kun tunnistautuminen tapahtui henkilönä, niin myös ilmoitus piti jättää henkilötunnuksella eikä ly-tunnuksella varustettuna. Tarkastuspainikkeen takaa tuli myös huomautus, että hankintatyön tekijän hetu oli väärä, sillä olin kirjoittanut isännän hetuun vahingossa oman loppuosani, joka on lähes sama. Ja kausiveroilmoituksen muuntaminen vaadittavaan muotoon vaati meiltä aika paljon mielikuvitusta, sillä kirjanpito-ohjelma oli tuossa kohtaa varsin epähavainnollinen.  

Tämä ei nyt varmaan kaikkia lukijoita kiinnostanut. Mutta Naskalissa palaa takkatuli iloisesti ja isäntä on pistänyt itselleen saunan lämpiämään ja hakenut rinsessalleen prinsessakaakkua ja salaattiannokset. On nimittäin vanha perinne, että kun veroilmoitus on jätetty niin sitä juhlistetaan syömällä jotain hyvää.

Tässä iässä joskus niin tökkii, kun kaikki muuttuu ja pitää koko ajan oppia uutta. Mutta tuo pakko taitaakin olla suuri kiitoksen aihe, sillä oivaltamisesta ja onnistumisesta syntyy niin suuri ilo.




tiistai 24. helmikuuta 2015

Tilinpäätös

Tänään on varmistunut, että veroilmoituksen 2-lomake ja kausiveroilmoitus saadaan jätettyä ajoissa. Edelliseen voi saada lykkäystä jos on hyvä syy, jälkimmäisen viivästymisestä seuraisi mätkyjä, ja siksi olen ahkeroinut. Ilonani on ollut uusi työtuoli! Sain iskettyä kirjanpito-ohjelmaan 251 kuittia ja noin 350 vientiä. Pientä laskemista ja hiontaa vielä tarvitaan. Juuri äsken huomasin kirjanpito-ohjelmassa olevan bugin. Erään tilin asetukset eivät olleet oikein ja korjasin ne. Kuitin summa meni taseeseen oikein ja arvonlisävero meni oikealle tilille, mutta nettosumma ei päätynyt verolomaketilille. 

Naskalin tilan Maa- ja metsätalouden tilinpäätöstä voi katsoa monelta kantilta. Jos katsoo optimistisesti, voi todeta, että tulos on sama kuin vuosi sitten. Jos katsoo realistisesti, voi nähdä, että viime vuonna myytiin puolentoista vuoden viljat ja tehtiin vähemmän hankintoja. Ja jos katsoo negatiivisesti, voi helposti huomata, että kustannustaso on noussut ja sen myötä ns. juoksevat menot. Sillä menot juoksevat aina vaikka emäntä ei enää juokse.

Tämä kohta vuodesta on usein ollut tukala. Joskus huomasin olevani surullinen, kun tulos oli tosi huono. En osannut iloita veronpalautuksista. Joskus huomasin olevani surullinen, kun tulos oli hyvä, ja jouduimme maksamaan lisäveroja. On siis täytynyt opetella ottamaan tulokset vastaan mahdollisimman tyynesti. Täytyy olla tyytyväinen niin kauan kuin pärjätään. Mutta se on todettava että viljan hinnan pudotus viime vuosina on ollut melkoinen ja kun viime vuoden satokaan ei ollut tavanomaisen hyvä, niin monella jyväjemmarilla on nyt tiukkaa. 

Entä oman elämän tilinpäätös? Luulen, että se on ensinnäkin sitä parempi, mitä positiivisemmin osaa elämää katsella. Toiseksi Jumalan armosta velat voivat muuttua saataviksi. Ja hän toivoo, että kuittaisin kanssakulkijoille jotkut saatavani samaan tapaan.

Tapasin kerran erään seurakunnan vapaaehtoistyöntekijän, joka sanoi, että minä tulen niin iloiseksi, kun voin auttaa jotakuta. Vaimoni kyllä sanoo, että minua käytetään hyväksi, mutta minä sanoin hänelle että entä sitten, kyllä se minulle sopii. Jäin kovasti miettimään tuota.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Valoa

Aamulla kävin keskussairaalassa ja sain uudet sydänlääkkeet. Toivotaan että niistä on apua. Huomenna saan aloittaa. Nukuin sitten pitkälle iltapäivään kuumeisena ja oli mielessä kova paine, kun maatalousverokirjanpito on pahasti kesken. Jaksoin kuitenkin sitä jatkaa illansuussa.

On aivan ihanaa, että kun on väsynyt ja huolissaan, saa rohkaisevia viestejä. Tänään on tullut mukavaa sähköpostia ja yksi ihana tekstari. Sain Helena Autiolta kaksi hänen kaunista runoaan, jotka haluan jakaa:

Ristin valo (Helena Autio)

Avoimin sydämin
                  näkee kauaksi,
Golgatan keskimmäiselle

                  ristille saakka.


Hän, joka kulki läpi
kärsimyksen kauhujen,
tietää tiemme,
lähettää enkelinsä avuksemme.
Pimeän keskelle
hän sytyttää valonsa

                  auttaa tuntemaan
hyvyyden voiman.

Hyvyys voitti
                 Golgatalla.
Ristin valo
läpäisi pimeän kahleet,
nousi elämäämme pelastavana
                 ihmeenä
ja säteilevänä toivona.

Lasimaalaus (Helena Autio)

Auringon säteilevä kirkkaus
tulvii opetuslapsia kuvaavien
lasimaalausten lävitse,
levittäytyy elvyttävänä lämpönä
kirkkokansan suojaksi.

Pieni kirkkovieras
ihailee kimaltavia maalauksia
ja kysyy äidiltään..
-Mitä nuo kuvat ovat..
-Kristittyjä
vastaa äiti ja syventyy saarnan
kuunteluun.

Päiväkodin arkinen hyörintä
aloittaa viikon.
Monenlaista ohjausta ja asiaa
sisältyy päivään.
Hoitotäti kysyy..
-Tietääkö kukaan millaisia ovat
kristityt..
Kirkossa vieraillut lapsi vastaa..
-Niiden läpi loistaa valo.

Herra, armahda meitä,
anna valosi loistaa lävitsemme,
                 itsesi tähden.




sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Hyvän voimat

Vaasan kirkossa oli tänäänkin paljon väkeä ja kirkkokahveilla oli mukavasti kuhinaa. Saarnani käsitteli sitä mikä tahtoo viedä toivon ja niitä hyvän voimia, mitkä auttavat jaksamaan ja antavat rohkeutta elää kristittynä. Laitoin saarnan tuonne puheiden sivulle, vaikka paremmin se on puhuttavaksi ja kuultavaksi tarkoitettu. 

Enkelit pitivät huolta Jeesuksesta kun hänen toivonsa meinasi huveta autiomaassa. Myös minä olen saanut kohdata enkeleitä ja muita hyvän voimia tänäkin päivänä.

Viime yönä alkoi yskittää eli aluillaan on kolmas flunssa tänä talvena. Olen yrittänyt etsiä lääkelaukkua jossa olisi flunssatroppeja, mutta taisi jäädä Syötteelle. Niinpä söimme äsken valkosipulia pizzan kanssa. Täytyisi jaksaa tehdä maatalouskirjanpitoa, mutta tänään on veto pois. Jo työviikko oli vaativa ja siihen flunssa ja sydänvaivat päälle. Messusta tultua en jaksanut edes ottaa Aavaa syliin, vaan annoin paapan hoidella häntä siihen asti kun perhe lähti kohti Espoota. 

Osa huonovointisuudesta johtuu sydämen rytmihäiriöistä, jotka ovat uusiutuneet ja haittaavat eloa. Pääsen onneksi huomenna kardiologille. On erinomainen asia, että tunnen tänään itseni sairaaksi, sillä yleensähän käy niin, että kun näkee lääkärin, tuntee itsensä niin terveeksi että alkaa selittää että ei mua oikeastaan mikään vaivaa. Lääkäri saakin usein olon tuntumaan paremmalta ilman mitään lääkelaukkua. Lääkärit ovat myös niitä hyvän voimia, jotka taistelevat kärsimystä ja kuolemaa vastaan. 

lauantai 21. helmikuuta 2015

Perusturvallisuus

On tärkeää, että vauvan hoitajalla on itseluottamusta. Siksi olen usein kastekodeissa kertonut, mitä naapurin viidettä lastaan odottava rouva sanoi, kun kävi rotinoilla kurkkaamassa esikoistamme: Muistakaa, että te olette tämän lapsen parhaita asiantuntijoita. Upea rohkaisu!

Vauva vaistoaa rauhan ja turvallisuuden. Vävyni hoitaa hienosti Aavaa, ja lapsi nukahtaa usein hänen syliinsä. Momman hoitomenetelmät ovat arkisempia. Lapsi laitetaan omaan rauhaan, Meidän sänkyyn tai turvalliseen pakettiin vanhoihin vaunuihin. Tuo nimitys Meidän sänky on ehkä perheemme erityinen. Puhuimme lapsillemme Joukon kanssa meidän sängystä, ja lapsemme ymmärsivät, että Meidän sänky on meidän kaikkien. Ja niinhän se sitten olikin, lapset pomppivat Meidän sängyssä ja tulivat Meidän sänkyyn jos näkivät painajaisia tai jos tieteisohjelman mustat aukot alkoivat huolestuttaa yöllä.  

Vauvan perusturvallisuus ei järky, vaikka sen vatsaa joskus kivistää ja tulee vähän itkua, kunhan siinä on lähellä rakastava aikuinen. Ei kristitynkään perusturvallisuus järky, vaikka elämässä on joskus vastoinkäymisiä. Saa luottaa siihen, että lähellä on hyvän voimia silloinkin, kun ei saa olla Jeesuksen sylissä, vaan joutuu olemaan ikään kuin omissa oloissaan.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Perintö

Kohtasin tänään ihmisiä, jotka olivat saaneet arvokkaan perinnön: Itseluottamusta, lämmintä vahvuutta, hyviä elämänarvoja, silmää toiselle ihmiselle, kyvyn eläytyä toisen asemaan, kuunnella ja kannustaa sitä mikä toisessa on hyvää. Tulin heidän kanssaan keskustellessa tosi iloiseksi elämästä kokonaisuudessaan.

Joskus nuorempana olin hyvin kriittinen omaa perintöäni kohtaan, mutta tämä työ on opettanut näkemään, miten paljon hyvää on itsekin saanut periä. Vanhempani ovat osanneet katsoa asioita monelta kannalta, he ovat nähneet arvonsa ja antaneet sen toisillekin. Muistan, miten esimerkiksi äitini puhui joskus hyvin ymmärtäväisesti heistä, joiden katsantokanta politiikassa tai uskonnossa oli erilainen.

Isä taas on sietänyt epäonnistumisia, ei tarvinnut pelätä, jos jotain meni vahingossa rikki, tai jos hiihtokilpailuissa ei onnistunut. Olen jo lapsena saanut nähdä myös sen, että hän on ollut suora ja reilu. Hän on puhunut edessä päin, ottanut esimerkiksi kokouksissa kantaa silloin kun on ollut mahdollisuus vaikuttaa, sanoa julkisesti ja avoimesti mitä mieltä on. Hän ei halunnut pelata, kampanjoida tai olla jälkiviisas. Hän on aina halunnut luottaa ihmisten kykyyn tehdä itse arvionsa järkiperusteilla pakottamatta. Uskallan sanoa tämän, vaikka hän elää. Yleensä vasta kuolleita kiitetään.

Tästä perinnöstä tahdon pitää iloisena kiinni ja välittää sitä eteenpäin.  

torstai 19. helmikuuta 2015

Lihapiirakka

Olin nuorena Englannissa farmilla töissä. Lauleskelin Paljon on kärsitty vilua ja nälkää - kun ajelin peltotöissä jollain tilan viidestä traktorista tai selvittelin hukkakaurapesäkkeitä syysohrasta ja vehnästä. Työtä riitti, sillä peltoa oli satoja hehtaareita. Syysohran hukkikset olivat syyslajiketta nekin, kasvoivat vahvoina ryppäinä.

Se oli Englannin kolein ja sateisin kesä sataan vuoteen, ja tuli kyynel silmään, kun pikkusisko kirjoitti kirjeessä että Suomessa oli vuosisadan kuumin kesä. Ruokapuolikin siellä oli sen verran heikkoa, että laihduin monta kiloa ja painoin silloin 25 kg vähemmän kuin nyt. 

Tänään kohtasin seurakuntalaisia mm. Vuorikodin ehtoollishartaudessa ja illan rippikoulukonsertissa. Vanhukset olivat ystävällisiä ja pari heistä tarttui kirkkokahveilla käteeni kiinni hyvin lujasti. Heillä oli asiaa, lämpimiä sanoja. Sanoin yhdessä kahvipöydässä, että vaikka tuli tuosta paastonajasta puhuttua, niin kyllä te saatte käyttää voita ja punaista maitoa, kun vanhempana ruoka imeytyy huonommin. Asiasta vallitsi syvä konsensus.

Illan konsertissa Vaasan kirkko oli täynnä nuoria ja he saivat musiikillisia maistiaisia urkumusiikista, oman seurakunnan housebandin soitosta ja kokeneemman gospelmuusikon esiintymisestä. Katselin riparilaisia kiinnostuneena ja yritin vähän rajoittaa supinaa. He olivat juuri sellaisia kuin nuoret ovat, ei ollut niin helppo keskittyä siihen mitä puhuttiin tai laulettiin, ja kännykkää piti vähän räplätä. Minulle syntyi kuitenkin sellainen vaikutelma, että heidän asenteensa oli ihan myönteinen.

Viivyin Vaasan reissulla lähes kellonympäryksen, jos lasken kotipihasta kotipihaan. Nälkähän siinä tulee! Tupa oli tyhjä kun tulin, mutta jääkaapista löytyi lihapiirakoita. Kuumensin pöytägrillillä yhden, vaikka paastonaika alkoi eilen, ja ruoka imeytyy tällä ikää liiankin hyvin. Pistin väliin sinappia, ketsuppia, juustoa ja salaatinlehtiä. Kyllä maistui!  

Nyt ei ole vilu eikä nälkä, kun on villatakki päällä ja lihapiirakka masussa. Sydämessä kulkee vieläkin lämmin ailahdus, kun on saanut osakseen ystävällisyyttä. Omakin sielu on ravittu, kun on saanut olla Jumalan armon ja rakkauden kohteena. 

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Lepo

Työkin voi olla lepoa, kun on oikea asenne. Tänään oli pitkä päivä, ja jouduin ajelemaan edestakaisin. Mutta nyt kun istun kotona suosikkinojatuolissani, ihmettelen, etten koe itseäni uupuneeksi. Päin vastoin, olen miltei innostunut. 

Illan viimeinen työtehtävä oli osallistua seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden ideointi-iltaan. Siellä oli aika vähän luottamushenkilöitä, eivätkä ideat sen paremmin uuvuttaneet kuin innostaneetkaan. Mutta jotenkin oli hyvä kannustava henki. Siltä pohjalta on hyvä lähteä ajattelemaan työn kehittämistä, kun voidaan todeta, että on jo paljon tehty hyvää työtä. Ei ainakaan toivottomuus valtaa.

Aamupäivällä sain sytykkeitä ensi sunnuntain messuun kanttoreilta, ja pitkin päivää on tullut mieleen ajatuksia pyhän teksteistä. Levännyt mieli antaa tilaa myös luovuudelle. Kerran pappeinkokouksessa oli pitkähkö esitelmä heti lounaan jälkeen. Puheenjohtaja sanoi esitelmän jälkeen, että kun olen teitä tässä katsellut, niin olen ajatellut, että mikään ei ole niin suloisen näköinen kuin nukkuva pappi. 

tiistai 17. helmikuuta 2015

Högforssi

Enpä muista, koska on tullut viimeksi tehtyä tulet vanhaan kunnon Högforssin puuhellaan. Nyt kovalla etelätuulella ei tuvan lämmittämiseen riittänyt kakluunikaan, vaan tarvittiin talon paras lämmönlähde. Eilen ei Aavaa arvannut laittaa vetoisalle tuvanlattialle, mutta nyt tupa on lämmennyt yhdellä kopallisella puita 19 asteesta lähes 22 asteeseen, ja koko muuri on lämmin. Muistelen, että kun lapset olivat pieniä, saatoin koota heidät kylmänä talvipäivänä aamulypsyn jälkeen potalle puuhellan lämpöön.

Muurari on muurannut hellalle mahdottoman hyvän kierron. Ammattimies on ammattimies!  Aamulla mulla oli vain miettimistä, kumpi on kesäpelli ja kumpi talvipelli. Sytytin tulet molemmat pellit auki ja kyllä sen sitten kokeilemalla kohinasta kuuli, kumpi hormi veti suoraan ulos ja kumpi vei kiertoon. Se on niin, että seinän vieressä oleva pelli on talvipelli, vaikka sitä voisi helposti kuvitella kesäpelliksi. Välissä on leivinuuni, sitten on hellan kesäpelli ja kakluunin pelli. Tunsin itseni taas emännäksi, kun sain nämä pelliasiat päässäni järjestykseen. 

Leivinuunilla tai tulikuumalla hellanuunilla saa myös paistettua mehevimmät ja kuohkeimmat pullat!  Laskiaispulliin ei löytynyt vadelmahilloa, mutta valokkihillo oli jos mahdollista vielä parempaa. Vuoden parhaat pullat, ehdottomasti. 

Huomisesta alkaa paastonaika. Tosin papiston paasto alkoi jo kuun alussa, mutta täytyisi tästä lähtien syvennellä paastoa, sillä kiloja on kertynyt viime viikkoinakin lisää. Tavoitteeksi voisin asettaa, että pääsiäisenä olisin kaksi kiloa kevyempi ja kolme kiloa iloisempi kuin nyt. Uskoisin, että ilo tulee siitä, jos voisin toimia muiden hyväksi niin kuin Jesajan kirjan 58 luvussa kehotetaan. Jos voisin olla kuin vanha kunnon Högforssi tässä kylmässä maailmassa!

Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi.

Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.” Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet, jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta, niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. (Jes. 58:5-10.)


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Oikeus

Tänään messussa pastori Jukka Niemi saarnasi muun muassa, että rakkaus auttaa antamaan anteeksi. Kun toinen rakastaa niin paljon, että pyytää aidosti anteeksi, niin on helpompi antaa. Tai kun rakastaa, niin ehkä ajan kanssa voi antaa vaikeatkin asiat sydämestään anteeksi. 

Olen tässä päätellyt sukkia ja sain valmiiksi kauniin sukkaläjän. Päätellessä muistelin, että taidan vieläkin olla vihainen tokaluokan opettajalleni. Joku tuli välitunnilla sanomaan, että voi kun kurjaa kun isot pojat hakkaavat pienempiä. Juoksin kukkulalle ja näin miten Pitkä kolmosluokkalainen löi pientä ekaluokkalaista poikaa. Minulla oli kaksi isoaveljeä, joiden kanssa olin otellut. Pelotta ryntäsin puolustamaan pientä ja löin Pitkää kämmenellä. Hän vastasi lyömällä nyrkillä kovan koukun vatsaani. Aloin itkeä.

Opettajamme, joka oli välituntivalvojana, tuli paikalle. Yritin nyyhkyttäen kertoa mitä tapahtui, Pitkä puolestaan kertoi että olin tullut lyömään häntä ekana.
Olin niitä tokaluokkalaisia, jotka opiskelivat kolmosluokkalaisten kanssa samalla luokalla. Seuraavan tunnin alussa asia ratkaistiin. Opettaja sanoi että se joka roikkuu kauemmin oven päällä, oli oikeassa ja pulinat pois. Pitkä poika roikkui toisella puolella ovea, minä toisella. Oven terävä reuna painoi kämmeniin. Minun oli pakko luovuttaa. Hyppäsin alas. Pitkä oli siis opettajan mielestä oikeassa ja virnisti minulle. 

Mutta eihän tuo ollut oikeudenmukaista. Opettaja ei paljoa kysellyt, vaan ratkaisi asian niin kuin elämässä usein asiat ratkaistaan: Vahvempi voittaa. Jäljestä päin kun mietin asiaa, herää monia kysymyksiä. 
- Miksi kukaan ei kertonut opettajalle, mitä kukkulalla oikeasti tapahtui? 
- Ehkä siksi, että oppilaat eivät siihen aikaan yleensä kertoneet toisista oppilaista opettajalle mitään. Sitä pidettiin "kantelemisena" ja oli halveksittavaa. 
- Entä miksi minä menin vastaamaan lyöntiin lyönnillä toisen puolesta? 
- Olin hätäinen ja äkkinäinen lapsi.
- Ensimmäistä kertaa tuli nyt 47 vuoden jälkeen mieleen kysymys, olikohan pieni ekaluokkalainen ärsyttänyt kolmosia jotenkin. Ehkä Pitkä ei ollut todellinen Pahis, ehkä hän vain reagoi äkkinäisesti kuten minäkin.
Elämän langanpätkiä Raamatun päällä

Hyvä asia on se, että koskaan en suostunut opettajan ajatukseen, että vahvempi on oikeassa. Se kuka puhuu totta tai kuka toimii oikealla motiivilla, ratkaistaan toisin. Oikeudentuntoani ei ole nujerrettu, vaikka olen monta kertaa joutunut huomaamaan, että elämä on täynnä vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Voin luottaa siihen, että Jumala on olemassa ja hän on oikeudenmukainen tuomari. Hän näkee sydämeen. Oikeus voittaa kerran. Sitä odotellessa voin itse tehdä työtä oikeudenmukaisuuden puolesta. Voimavaroja tähän työhön on enemmän, jos en jää vatvomaan vanhoja kaunoja, vaan valitsen tuosta mukavimmat sukat ja kuljen reippaasti eteenpäin avoimin silmin, lämpimin jaloin ja iloisin askelein.




lauantai 14. helmikuuta 2015

Myötätunto

Nautin tänään herkullisen hotelliaamupalan. Olin Jyväskylässä jumalanpalveluspäivillä. Oli mukava reissu täynnä merkittäviä piristäviä kohtaamisia, hyviä alustuksia ja kanavia. Mutta aamupalalla istuin yksin pienessä pöydässä. Kahvi tarjoiltiin hienosti pöytiin, mutta jostain syystä kukaan tarjoilija ei huomannut minua, vaikka kaikille vieressä ja lähettyvillä oleville tarjoiltiin heti. Mietin jo surullisena johtuuko se siitä ettei pöydässä ollut yhtään miestä! Ehdin syödä lautaselliseni ennen kuin  tarjoilija huomasi kysyä otanko kahvia tai teetä, vaaleaa vai tummaa paahtoa jne.

Lähdin hakemaan jotain pientä makeaa kahvin kanssa, mutta kun palasin pöytääni, viereisen pöydän ihmiset sanoivat, että toinen tarjoilija toi minulle kannullisen kahvia ja toinen vei kannun heti pois kun kai luuli että asiakas on jo poistunut. Odottelin josko saisin uuden kontaktin tarjoilijaan, mutta vaikka joku hyöri jälleen viereisessä pöydässä, hän ei kuullut kutsuani. Selkäni kipeytyi eilen ja liikkumiseni oli vaivalloista, joten olin todella pettynyt.

Täytyi lähteä itse etsimään kupin kanssa kahvia. Törmäsin tarjoilijaan. Hän oli todella pahoillaan ja halusi tuoda kahvin minulle. Hän pahoitteli vilpittömästi huomaamattomuutta ja kosketti minua niin ystävällisesti ja myötätuntoisesti että tuli miltei itku. Sitten hän toi vielä minulle ystävänpäivämakeisia anteeksipyynnöksi. Hän oli niin vilpitön! Olin myyty! 

Voi kun meillä olisi aina tällaista. Joskus pahoitamme toistemme mielen. Joskus emme huomaa, joskus emme osaa tehdä oikeita asioita tai sanoa oikeita sanoja oikealla hetkellä. Mutta voi kun osaisimme olla ihmisiä ihmiselle, osoittaa myötätuntoa ja pyytää myös anteeksi silloin kun on anteeksi pyydettävää. 

torstai 12. helmikuuta 2015

Kirje

Kevään aurinko paistoi tänään silmiin. Outo ja kirkas valoilmiö! Oli vaikea ajaa vasten aurinkoa ja vaikea neuloa kun aurinko paistoi kasvoihin. Aurinko on jo sulattanut postilaatikot niin että pääsemme vaivatta käsiksi päivän postiin niin kotona kuin mökillä. 
Sähköpostin lisäksi paperiposti tuntuu yhä tärkeältä. Tänään plarasin ison pinkan ihan tavallista postia: päivän lehdet, aika rytmikardiologille, lasku, ystävänpäiväkortti... 

Luin myös erästä vanhaa kirjettä. Paavali ilmoitti kirjeessään korinttilaisille, ettei hän ala suositella itseään eikä tarvitse suosituskirjettä. Korinttilaiset ovat itse hänen suosituskirjeensä, Kristuksen kirje.  Hän jatkoi jotenkin siihen tapaan, että kun sekin, mikä on katoavaa, säteilee kirkkautta, niin kuinka kirkasta onkaan se mikä on pysyvää ja miten valtava toivo meillä onkaan. Kun me katselemme Herran kirkkautta nyt kuin kuvastimesta, me muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Körtti

Joku Raamatun sana kosketti minua syvästi jo ennen rippikouluikää eräässä koulun keskusradiopäivänavauksessa. Menin uskonnonopettajan puheille ja hän rukoili puolestani. Aloin käydä Laihian seurakuntanuorissa. Nuorisotyönohjaajamme vei meitä paljon Suomen Raamattuopiston gospelkonsertteihin ympäri maata. Saimme toimia monella tavoin seurakunnassa. Se oli ihan hyvä elämänvaihe, mutta jossain vaiheessa minua rupesi stressaamaan se, että teimme niin jyrkkää rajaa. Me nuoret luulimme tietävämme kuka luokkatovereistamme ei ole uskossa. Ehkä 70-luku oli sellaista rajojen aikaa.

Lukioikäisenä menin kerran Herättäjäseuroihin. Niitä pitävät heränneet eli körtit. Siellä veisataan Siionin virsiä ja pidetään välillä lyhyitä alle 10 minuutin puheita. Laihia ei ole mikään körttipitäjä, joten väkeä oli vain jotain 50 henkeä, mutta veisuu kaikui kauniina. Siellä oli minusta hyvä nöyrä henki. Ketään ei moitittu, kaikkia pidettiin kristittyinä. Jäin koukkuun. 


Mieheni oli samanhenkinen, ja niinpä seuroista ja herättäjäjuhlista tuli meille luonteva yhteinen uskonnonharjoituksen paikka. Meidän lapsetkin oppivat pieninä juoksentelemaan herättäjäjuhlilla. Sellaiset järjetettiin myös Laihialla 1994. Olimme mukana juhlien järjestämisessä. Ne olivat Suomen sadannet herättäjäjuhlat. Se oli iso ponnistus, mutta hyvällä yhteistyöllä onnistuttiin, kun kaikki eri herätysliikkeidenkin ihmiset antoivat lahjansa käyttöön.

Herännäisyys on Suomen kirkon herätysliikkeistä ehkä löysin siinä mielessä, että ihmiset eivät sitoudu siihen yhtä vahvasti kuin vaikkapa Kansanlähetykseen, evankelisuuteen tai lestadiolaisuuteen. Liike on lähinnä sielunhoidollinen. Vaikka sitä perinneliikkeeksi moititaan, niin on se monen uskoa vahvistanut ja pitänyt yllä. Körttiläisyys ei ole myöskään lähtenyt mukaan herätysliikkeiden kirkkopoliittiseen rintamaan, kun on otettu kantaa teologisiin asioihin, kuten naispappeuteen tai homoseksuaalisuuteen. Siksi jotkut uskovaiset saattavat pitää sitä vähän mustana lampaana, poispoikenneena, liberaalina.

Se mikä liikkeessä on minun mielestäni hienosti säilynyt, on kutsuva alhaalta päin tuleva armo. Itsekorostus ja oman uskon kehuminen puuttuu seurapuheista. Puhujat ovat pääosin lähiseudun ja oman seurakunnan pappeja tai seurakuntalaisia. Puheet ovat Kristus-keskeisiä! Siksi käyn yhä seuroissa ja ehkä järjestämmekin seurat meillä, vaikka Laihialla onkin jostain käsittämättömästä syystä puhuttu pian yhdeksän vuotta pahaa körteistä. Väärä todistus on uskottu tietämättömyyden tähden. Viihdyn myös ihan tavallisessa jumalanpalveluksessa. Tai messuissa, joissa urkujen sijasta on bändimusiikki, kuten Vaasan Tuomasmessussa tai Vaasan Kotisatamamessussa. Myös näissä messuissa on hyvä henki: jokainen saa olla kristitty Jumalan armosta. 

Tervehdin sinua ystäväni tänään kevätaamuna Siionin virren 183 sanoin:

Suo, Jeesus, hellä mieli
ja ystäväisi kieli
alati ollaksemme
lohduksi toisillemme.

Pois ota mestarointi
ja tuomitseva sointi
minunkin äänestäni,
ylhäinen ystäväni.

On väsynyttä monta,
heikkoa, toivotonta,
ihmisten sanat kovat
kun heitä lyöneet ovat.

Lohduttajamme hyvä,
suo rauha enentyvä.
Sen virrata suo meihin
ja meistä uupuneihin.
(Sanat Jaakko Haavio)

tiistai 10. helmikuuta 2015

Föhn

Kevättä rinnoissa! Vielä on vähän liukasta, mutta pian jo hiihtokausi vaihtuu pyöräilykaudeksi. Föhn-tuuli kiharsi tänään tukankin.

Kun hän käskee, jää sulaa. Hän käskee tuulensa puhaltaa, ja vedet virtaavat. (Ps.147)

Sain maistaa ensin vastatuulta ja sitten myötätuulta. Jos kiertää lenkin, niin yleensä noin on. Joskus tosin tuntuu, että tuuli laantuu juuri silloin kun se puhaltaisi myötäisenä. 

Mietin, että elämässä on ollut paljon vastatuulta ja vastoinkäymisiä. Ehkä vika on havaintokyvyssä. Kun myötätuuli puhaltaa, sitä ei aina huomaa. Luulee olevansa itse vahva, vaikka todellisuudessa Luoja ohjaa ja luonto avittaa. Jos oikein pysähtyy ajattelemaan mitä kaikkea vastatuulta voisi olla, niin tulee pelko sydämeen: ehkäpä sellaista onkin edessä. On kuitenkin turvallista elää Jeesuksen kanssa, sillä häntä tuulet ja aallot tottelevat.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Pöllö

Ei pöllömpi lomapäivä. Ilmassa on kevättä ja niinpä pöllöt huhuilevat jo öisin soidinta metsissä. Muistan kun joskus parikymmentä vuotta sitten pöllö tuli Naskalin pihapiiriin ja nuokkui päivät rantakoivussa. Vanhan kansan uskomusten mukaan se tietäisi kuolemaa, mutta sinä vuonna kaikki pysyivät hengissä. 
Pöllöä pidetään myös viisaana lintuna. Tämä johtuu varmaan sen ulkonäöstä, sillä pöllön silmät näyttävät suurilta, aivan kuin olisi silmälasit päässä. Oletetun viisauden vuoksi pöllöä on käytetty yliopistojen ja filosofian symbolina. Pöllö ei kuitenkaan ole muita lintuja viisaampi eikä välttämättä erityisen tarkkanäköinenkään. Se saalistaa pimeässä paljolti hyvän ja hyvin kohdistetun kuulonsa avulla.

Pöllö liitetään usein myös noituuteen ja pimeän töihin, ehkä siksi että lintu huhuilee yössä ja sen pää muistuttaa naamaa, ja on siksi liitetty velhoihin. Pelonsekainen kunnioitus tulee myös siitä että se saalistaa äänettömästi yöllä. Se mikä tapahtuu salassa, onkin usein jotain sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa. Vaikka lopultahan ei ole mitään salattua mikä ei paljastuisi (Luuk.8:17). 

Raamatussa pöllö mainitaan ainakin "masennuspsalmissa" 102: Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa. Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu. Tuollaistakin on joskus joutunut kokemaan, kun elämässä on ollut murhetta, mutta onneksi en ole vuosiin joutunut valvomaan yksinäisiä pöllön öitä.

Pöllökin on Jumalan luoma lintu, joka tahtoo löytää ruokansa ja ruokkia poikasensa. En pelkää sitä enkä muitakaan lintuja tai eläimiä, kun kuljen metsässä. Myös kaikki eläimet ovat pitäneet minua vaarattomana eikä ole tullut törmäyksiä. Pelkohan voi usuttaa eläimet ja ihmiset toisiaan vastaan, samoin kuin ihmiset keskenään. 

Jeesus kuvataan Raamatussa Viisautena joka oli olemassa jo ennen luomista. Matteus kirjoitti, että Viisaus tunnetaan Viisauden teoista (Matt.11:19)! Jeesus tunnistettiin siitä mitä hän teki. Sama pätee muihinkin. Jos etsin viisautta ihmisten ulkonäöstä tai puheista, voin erehtyä. Parempi katsoa, mitä ovat saaneet aikaan.   

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tyhjä olo

Söimme tänään aamupalaksi lime-juustokakkua á la Anna ja herkkuleipiä, alkuruuaksi lohikeittoa, pääruuaksi palapaistia ja päiväkahvilla oheisen kinuski-valokki-karpalo-täytekaakun. Mutta nyt on siltikin tyhjä olo, kun kuusi henkeä lähti äsken kohti etelää, yksi on kelkkailemassa ja olemme kahdestaan kotona. Onneksi pian on hiihtoloma ja ainakin Aavan perhe tulee takaisin lakeuksille. 

Saimme tänään toteuttaa unelmiamme. Sain nukuttaa lapsen, vaihtaa vaipan ja puettaa. Jouko taas otti vauvan vatsalleen kun tämä rupesi kitisemään, ja lapsi nukkui siinä onnellisena niin kuin äitinsäkin pienenä.

Olen huomannut, että joskus joku luulee tietävänsä unelmani kysymättä niitä minulta - ja ehkä minäkin luulen joskus tietäväni mitä toinen tavoittelee, vaikkei siitä ole koskaan ollut puhetta. 

Minun unelmiani ovat olleet toimeentulo, ystävyys, rakkaus ja hyvät marjapaikat. Ja yllätyksekseni olen saanut ja saan nauttia näistä elämän suurista lahjoista. Muut noista tavoitteista ovat oikeastaan kovin välttämättömiä, mutta hyvät marjapaikat ovat sitä ekstraa, joka on antanut elämälle paljon makua.

Toki täytyy tulla myös näitä ikävän tyhjiä hetkiä, sillä vain kulkemalla hallan satuttamilla soilla voi oppia iloitsemaan mehukkaasta punaisesta korpihillasta. Vain ikävöimällä rakkaitaan voi oppia iloitsemaan siitä kun saa painaa ihon lapsen pehmeää ihoa vasten täynnä rakkautta. Ja on se niinkin, että vain kokemalla mitä on elää synnin ja pahuuden haavoittamassa maailmassa, voi oppia kaipaamaan Jumalaa ja taivasta. 

lauantai 7. helmikuuta 2015

Aava

Vanhemmiten osaan nauttia enemmän juhlista, vaikka myös väsyn enemmän. Ei ole enää suorituspaineita niin kuin nuorena, kun halusi tehdä kaiken viimeisen päälle. Luulen että halusin silloin kunnostautua hyvänä emäntänä. Nyt keskityn enemmän ihmisiin. Esikoistyttöni kanssa meillä on sama näkemys: Ei tehdä niin monenlaista, mutta hyvää. 

On hyvä hetki, on jo päästy rääpiäisiin asti eikä jalkoja enää särje. Aava Isabella Eleonora heräsi juuri kummisetänsä kanssa pikku torkuilta. Hänet ristittiin tänään meillä kotona ja kaikki rakkaamme olivat paikalla. Juhlavalmistelut olivat jännittävimmillään, kun hyvässä yhteistyössä vävyn kanssa puimme "Puputin" suvun vanhaan kastemekkoon. Näin hän sai arvokkaat juhlavaatteet.

a
Sovimme, että nimi paljastetaan meille kaikille yhtä aikaa eli kysyin kastetilaisuuden alkupuolella vanhemmilta minkä nimen he ovat antaneet lapselleen. Ja kyllä minä sen aika hyvin opin heti, kun oli kysymys niin tärkeästä henkilöstä. Kasteessa Aava sitten puettiin Kristuksen pyhyyteen eli taivaan juhlavaatteisiin. Kastepöytä oli eräältä seurakuntalaiselta saamani Kynttilänpäivän ikonin edessä (Kynttilänpäivä on huomenna) ja ikoni muistutti myös kummien tärkeästä tehtävästä iloita lapsesta ja ottaa häntä syliin. Ikonissa oleva Hanna on Raamatun kertomuksen mukaan yli 100-vuotias, mutta kuvassa hän näyttää nuorelta. Ikoneissa pyhät kuvataan aina nuorina. Kristitty, joka iloitsee siitä että on Jumalalle rakas, on pyhä, ja pysyy aina nuorekkaana. Enkä ole koskaan tavannut yhtään katkeraa ja riitelevää yli 100-vuotiasta.

 



Jälkiruokakahvit



torstai 5. helmikuuta 2015

Aikaa

Olen meinootellu järjestellä tyttärentyttären kastejuhlaa tällä viikolla, mutta lomailu on tuntunut tarpeellisemmalta. Kastepuvun olen pessyt ja silittänyt. Maukkaat mallaslimput ja kaakunpohjat on leivottu. Huomenna haen hallista lohta. Onhan tässä vielä kokonainen päivä aikaa. Eiköhän kaikki järjesty. Juhlanjärjestelijälle tulee joka tapauksessa lopuksi vähän kiire, ja kaikkein tärkeintä on säilyttää iloinen mieli. 


Aika ei kulje tasaisesti vaan kulku kiihtyy vuosi vuodelta. Tein mielestäni juuri muutama viikko sitten vuoden 2013 veroilmoituksen ja taas saisi tehdä. Eli vuosi kuluu nykyään muutamassa viikossa. Ymmärrän hyvin että Herran edessä tuhat vuotta on kuin yksi päivä.

Runeberginpäivän kunniaksi julkaisin tänään Facebookissa Runebergin aamuvirren. Se on kaunis ja puhutteleva:
Yö synkkä on jo hälvennyt
ja valo varjot voittaa. 
Suo, Herra, että meille nyt
myös uusi armo koittaa (VK 541:1).

Rakkain aamuvirteni ja usein myös iltaisin hyräilemäni virsi on kuitenkin Isak Ervastin kirjoittama ja Elias Lönnrotin uudistama virsi, jossa on lämmin ja kaunis Armas Maasalon sävel:

Mä kaiken, Jeesus armias
taas suljen armohuomahas
niin ruumiini kuin sieluni
ja kotini ja perheeni
myös lähimmäiset, ystävät
ja päivän työt ja tehtävät.

Mua, Jeesus, auta valvomaan
ja tätä aina muistamaan:
on lyhyt ihmiselämä
ja iäisyys on edessä. 
Jo askel riittää siirtämään
tulevaan, toiseen elämään (VK 538:2,4).

Se on tässä talossa koettu ja opittu, että koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän.  



keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Peli

Kuuluin yhtenä kesänä Laihian pesistyttöihin. Ensimmäinen pelimme pelattiin Jakkulan kentällä. Vastassa oli muistaakseni Alajärven joukkue, ja sen lukkari oli mahdottoman hyvä. Hän syötti todella korkeita, kieroja ja kuitenkin oikeita syöttöjä. Joskus huudettiin väärää ja eiköhän vain pallo kopsahtanut lautaan. Lisäksi hän virnuili siihen tapaan, että meiltä meni itseluottamus. Yritin lyödä tapani mukaan lujaa, mutta tuli huteja. Kerran kun valmentajamme käski lyödä näpin, yritin muka yllättää ja lyödä kunnarin. Ja huti tuli. Hävisimme muistaakseni 21-1.

Nuorena pelattiin myös lentistä puulaakimeiningillä Nuortuvalla, Ruukin koeasemalla ja Puistolassa osakunta-asuntolan pihamaalla. Kerran yritimme yhden tytön kanssa liittyä Viikin tyttöjen lentisporukkaan, mutta he olivat niin tosissaan, että soluttautuminen ei onnistunut harrastuspohjalta.

Joku vuosi sitten innostuin kokeilemaan internetissä lautapelejä. Tammessa saatoin olla voitokas, jos maltoin syventyä. Shakissa en ole koskaan jaksanut ajatella riittävän kauas. Mutta tuntui hyvältä, kun esimies muistutti kerran että sinä pelaat valkoisillaEhkä hän ajatteli, että jokainen joka haluaa edesauttaa uskoa armolliseen Jumalaan ja ihmisten keskinäistä rakkautta ja kunnioitusta reilun pelin hengessä, pelaa valkoisilla. 

Raamatussa ei kylläkään mielestäni puhuta pelistä missään kohdassa, vaikka Efesoksessakin sain nähdä kiveen hakatun jätkänshakin antiikin ajalta. Painista, nyrkkeilystä, juoksusta ja jousiammunnasta on mainintoja.

Onko elämä siis yksilölaji ja usko yksilösuoritus? Olen ymmärtänyt, että Paavalin mukaan harjoituksessa jota elämäksi kutsutaan tärkeintä oli voittaa heikkoja Kristuksen puolelle olemalla heikko, murheellisia olemalla murheellinen ja iloisia olemalla iloinen, ilman lakia oleville taas piti olla kuin olisi ilman lakia, vaikka onhan meillä Kristuksen laki - rakkauden laki. Koko ajan hän siis puhui kohtaamisesta. Eikä pisteitä lasketa.


tiistai 3. helmikuuta 2015

Palkinto

Tänään tuli mukavaa palautetta taannoiseen lumiaura-kirjoitukseen. Sattui niin että tuo muisto oli välähdys erään lukijan lapsuudesta. Rupesin oikein kaivelemaan muistin lokeroita, onko sieltä tunkemassa muita muistoja. Mieleen tuli kamppailu 60-luvulta.

Oli Perälän kansakoulun hiihtokilpailut. Johtajaopettaja Yrjö Porola halusi ensin näyttää kaikille ladun, joka kiersi koulun ympäristössä, niin että jokainen tuntee reitin. Hiihtäjät kiersivät siis hänen perässään kiekan kertaalleen. 

Varsinaisessa kisassa yhdessä kohdassa latua oli poikittain havuja, mutta ylitin ne reippaasti. Silloin kaksi poikaa huusi että Ei siitä! Mutta minä menin latua, jonka opettaja oli näyttänyt. Silloin pojat huusivat perään, että tähän on tehty oikolatu ja tästä pitää mennä. En enää pyörtänyt. Matkalla tajusin tehneeni virheen. Opettaja oli laittanut oppaat paikalle enkä uskonut heitä.

Päätin lisätä vauhtia voittaakseni kuitenkin kisan. Mutta siinä hosuessa loppusuoralla suksikepin sompa takertui toisen suksen kärkeen. Jouduin tulemaan viimeiset sadat metrit konkaten ja kompuroiden. Maalissa puhkesin itkemään. Olisin halunnut voittaa, olin lapsena paitsi innokas hiihtämään, myös kilpailuhenkinen. 

Aika kauan piti odottaa palkintojenjakoa. Sain sitten kaikesta huolimatta ensimmäisen palkinnon, mutta en oikein osannut iloita siitä, kun itku hävetti. Itketti sekin kun sai kuitenkin sen kaivatun palkinnon.

Kun Jumalan armosta saan kerran voittopalkinnon, en aio itkeä, vaikka en palkintoa ansaitsekaan. Ehkä elämä on annettu sitä varten, että oppisi iloitsemaan lahjoista.  

maanantai 2. helmikuuta 2015

Kristus Ystävä

Elämän murheissa ja kivuissa on joskus asetuttava olemaan hiljaa ja kuulosteltava mikä pahimmin satuttaa. Ei pääse eteenpäin, ellei kestä katsoa totuutta. Mutta voi jos silloin on aivan yksin!

Kerran eräs asia satutti sanomattoman paljon. Menetin mielen toivon ja valon. Makasin yksin yössä ja kohdistin kaikki moitteet itseeni. Sitten aloin syyttää Jumalaa: Miksi otat näin minulta pois jotain joka on ollut niin tärkeää? Eikö riitä että niin monet rakkaat ovat kuolleet? 

En ollut yksin, vieressä nukkua tuhisteli rakas ihminen. Mutta se läheisinkään ei osaa aina lohduttaa ja täytyyhän hänen joskus nukkua, vaikka toista masentaa. Mutta muistan, että tuossa pimeässä hetkessä vaistosin että siinä vierellä oli Jeesus ja hän sanoi, että tästä eteenpäin kuljetaan yhdessä. Tartuin tuohon ajatukseen enkä ole hellittänyt tuosta kuvasta. Kristus ei ollut siinä kuin Siunaava Kaikkivaltias ikonissa. Hän oli pikemminkin kuin ystävä, jolla on lenkkarit jalassa ja valmiina kulkemaan vierellä.

Välillä hän on vienyt vuorelle ja näyttänyt maisemia kauempana, sytyttänyt toivoa ja unelmia. Välillä olemme kulkeneet iloiten jokilaaksoissa ja metsäniityillä. Kun polku on ollut kateissa ja yö ympärillä on viilentynyt, hän on ollut turva. Olen kokenut myös, että hän on ollut senkin rakkauden takana, jota olen saanut muilta kanssakulkijoilta.