Palkinto

Tänään tuli mukavaa palautetta taannoiseen lumiaura-kirjoitukseen. Sattui niin että tuo muisto oli välähdys erään lukijan lapsuudesta. Rupesin oikein kaivelemaan muistin lokeroita, onko sieltä tunkemassa muita muistoja. Mieleen tuli kamppailu 60-luvulta.

Oli Perälän kansakoulun hiihtokilpailut. Johtajaopettaja Yrjö Porola halusi ensin näyttää kaikille ladun, joka kiersi koulun ympäristössä, niin että jokainen tuntee reitin. Hiihtäjät kiersivät siis hänen perässään kiekan kertaalleen. 

Varsinaisessa kisassa yhdessä kohdassa latua oli poikittain havuja, mutta ylitin ne reippaasti. Silloin kaksi poikaa huusi että Ei siitä! Mutta minä menin latua, jonka opettaja oli näyttänyt. Silloin pojat huusivat perään, että tähän on tehty oikolatu ja tästä pitää mennä. En enää pyörtänyt. Matkalla tajusin tehneeni virheen. Opettaja oli laittanut oppaat paikalle enkä uskonut heitä.

Päätin lisätä vauhtia voittaakseni kuitenkin kisan. Mutta siinä hosuessa loppusuoralla suksikepin sompa takertui toisen suksen kärkeen. Jouduin tulemaan viimeiset sadat metrit konkaten ja kompuroiden. Maalissa puhkesin itkemään. Olisin halunnut voittaa, olin lapsena paitsi innokas hiihtämään, myös kilpailuhenkinen. 

Aika kauan piti odottaa palkintojenjakoa. Sain sitten kaikesta huolimatta ensimmäisen palkinnon, mutta en oikein osannut iloita siitä, kun itku hävetti. Itketti sekin kun sai kuitenkin sen kaivatun palkinnon.

Kun Jumalan armosta saan kerran voittopalkinnon, en aio itkeä, vaikka en palkintoa ansaitsekaan. Ehkä elämä on annettu sitä varten, että oppisi iloitsemaan lahjoista.