En ollutkaan ymmärtänyt, että tästä lähtien kastejuhlat saavat aivan uuden erityisen sisällön. Jouduin jopa pyyhkimään silmäkulmaa kasteen aikana, ja niin pyyhkivät muutkin isoäidit, joten jo siinä kohdassa tunsimme yhteenkuuluvaisuutta.
Muuten olen tänään matkoillani pohtinut, että on se kumma että ei edes yhteinen vihollinen tunnu luovan yhteishenkeä seurakuntaan. Ateistit valloittavat mediaa ja kampanjoivat oman uskonsa puolesta. Mutta me kristityt nälvimme toisiamme. Mitähän pitäisi tehdä? Ilmeisesti katsoa peiliin. Se joka saa paljon anteeksi, rakastaa paljon. Niin sanotaan huomisen päivän evankeliumissa. Kun pääsin kotiin, sytytin nopeasti takkatulen, sillä tupa oli jäähtynyt. Kirjoitin saarnan, joka on muhinut pari päivää mielessä. Nyt odotan lapsenlapsemme paappaa kotiin, hän on ollut muuttamassa kuopusta ja katsomassa Puputtia. Hänkin kuuluu vertaisryhmääni.
Nuorisotyönohjaajat tapaavat tehdä rippikoululaisille ryhmäytystehtäviä usein jo ennen rippikoululeiriä. Miten ryhmäytetään kristityt ja kootaan lampaat yhteen niin että on vain yksi lauma ja yksi paimen? Sitä ei pysty tekemään kuin Jumala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti