perjantai 27. helmikuuta 2015

Pahis

Heikki Räisäsen elämänkerta on mielenkiintoinen, niin kuin elämänkerrat usein ovat. Tapasin hänet Raamattuteologisella kurssilla jokunen vuosi sitten, ja hänen surullinen hahmonsa jäi jotenkin vaivaamaan. Hän sanoi yhden lauseen, joka kävi sydämeen asti: En minä olisi tätä tahtonut. Ymmärsin, että hän koki tinkimättömän totuuden etsinnän johtaneen siihen, että hän kuuluu kirkkoon lähinnä siksi että arvostaa kirkon kulttuuriperintöä. Teki mieli sanoa jotain lohduttavaa.

Räisänen kertoo kirjassaan esittäneensä ensimmäistä kertaa radikaaleja raamattukäsityksiään Laihialla pidetyssä pappien veljespiirin kokouksessa 1970. Kohu nousi kuitenkin vasta seuraavan vuoden lopulla Eksegeettisen seuran kokouksessa pidetystä pääosin samansisältöisestä esitelmästä. Siitä asti hän on saanut kantaa Pahiksen viittaa. 

Uskon että monet papit, minä muiden mukana, saamme kuitenkin kiittää häntä ja muita eksegeettejä siitä, että olemme oppineet lukemaan Raamattua tehden tarkkoja havaintoja tekstistä ja miettien, mikä on kirjoittajan alkuperäinen ajatus. Vanhan tekstin ja lukijan välissä kun joka tapauksessa on vuosituhansien mukanaan tuomaa tulkintaan vaikuttavaa esiymmärrystä. Ja se nyt vain on niin, että Raamatun lukeminen on aina tulkintaa. Matematiikkaa rakastavana ihmisenä olen ihaillut Räisäsen kirjoja lukiessani myös niiden logiikkaa. Ei hän ole kuitenkaan koskaan pakottanut ajattelemaan samoin, vaan kutsunut ylipäätään ajattelemaan ja onhan se Jumalan lahjaa että saa pohtia. 

Luther ei ollut sitä mieltä että Raamattu olisi taivaasta saneltu. Hän jopa luokitteli tekstejä puhuen väharvoisemmista olkikirjeistä ja kyseenalaistaen osia. Olen ymmärtänyt luterilaisen raamattukäsityksen eräänlaisena asiainspiraationa - kirjoittajat kirjoittivat tärkeistä asioista, historian tapahtumista, joissa he kokivat Jumalan toimivan ja puhuvan. Ja uskonpa kyllä, että he pistivät siihen sekaan myös "astian makua" aina vähän tilanteen mukaan. Kuinkapa mikään jumalallinen voisi tulla aivan sekoittamatta ihmisen aivojen ja kynän kautta?

Pari viikkoa sitten mietin muuttiko Jumala välillä mieltään epäloogisesti? Jossain vaiheessa hän vaati uhraamaan säntillisesti säädetyt uhrit. Juhla-ajat ja uhriluettelot vyöryvät lukijan yli. Toisessa historian tilanteessa hän pauhasi että uhrejako minä sinulta haluan, minä en ota niitä vastaan, vie pois, enhän minä autiomaassakaan uhreja halunnut.... Ehkäpä tähänkin on joku inhimillinen selitys? Jospa Aamos julisti ettei uhreja tarvita, kun valtakunta oli jakautunut kahtia eikä Pohjoisvaltakunnalla ollut uhritemppeliä?

Ei tällainen pohdiskelu ole minulta uskoa vienyt, vaan olen oppinut lukemaan Raamattua paitsi kunnioittaen sitä pyhien tekstien kokoelmana myös ihmetellen sen inhimillisyyttä. Olen kirkon uskosta kovasti innoissani, uskon siihen että saan Kristuksen tähden kohdata armollisen Jumalan. Mutta toivon että lähelläni uskaltaa kysyä ja hengittää, että olisin paremmin kutsuva kuin Exit-tyyppi. Lopullista totuutta emme nimittäin voi omia tällä puolen rajaa, vaan sen kohtaamme kun näemme Jumalan kasvoista kasvoihin.

Ymmärtääkseni Räisänen ei ole myöskään tahtonut hajottaa kirkkoa. Sen sijaan ajattelen, että ne, jotka luulevat tietävänsä ainoan oikean totuuden, ovat hajottaneet kirkkoa paljon enemmän ja hajottavat koko ajan. Pahimmat arvostelut ja kirkon työn mollaajat tulevat kirkon sisältä, aivan läheltä, sisäpiiristä. Siksi se niin paljon sattuu, siksi voimattomuus meinaa joskus vallata. Jos Raamatun äärellä osattaisiin olla ihmisiksi, vaikka olemme joistain tulkinnoista eri mieltä, voisimme antaa elävän todistuksen Kristuksesta tässä maailmassa. Silloin Jeesuksen jäähyväisrukous olisi kuultu, mutta se taisi mennä kuuroille korville sekä ylhäällä että alhaalla.

Kun tänään avasin kovin iltapäivälehteä muistuttavan aamulehden, löysin kuvan ja haastattelun eräästä Veljestä, joka ei tuntunut näkevän työssäni eikä uskossani mitään hyvää. Juttu oli täynnä hybristä. Mielenkiintoista nähdä kuinka suuren laskun saan hyväksyttäväkseni hänen keikastaan. Maallisen musiikin markkinoilla tuskin tapahtuisi niin että festareille kutsuttu artisti haukkuisi jo ennen keikkaa julkisesti tilaisuuden järjestäjät. 

Okei, sovitaan niin että minä olen se Pahis, jolla ei ole sanomaa, mutta saarnaan ylihuomenna kahdessa tylsässä jumalanpalveluksessa ilman särmää ja selkeää suuntaa pitkäveteisesti, ja välillä kanttorit soittavat pienen eliitin musiikkia. Tervetuloa kuulemaan jos tällainen kiinnostaa. Uskon ja rukoilen, että Jumala voi kuitenkin toimia niin gospelkonsertissa kuin jumalanpalveluksessakin ja vieläpä Räisäsenkin kautta. Loppuviimeksi Jumala taitaa käyttää sanomansa välittäjinä vain Pahiksia. 

4 kommenttia:

  1. Huomaan, Maaria, että olet lukenut ja ymmärtänyt "oikein" Räisäsen kirjan! Olipa sattuva kirjoitus. Jaan sinun näkemyksesi lähes kaikessa. Olen kuulunut eksegeetipiiriin, jossa olivat Räisänen, Veijola, Silvola, Sollamo, Nissilä, Aejmelaeukset sun muut. Siis melko sekava porukka näkemyksiltään. Sehän se vasta hienoa onkin. Meitä on monia Herran laumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Henry. Meillä on siis yhteisiä ystäviä. Keijo Nissilä ja Raija Sollamo olivat käsikirjavaliokunnassa yhtä aikaa ja opin arvostamaan molempia kuten myös pj. Olavi Rimpiläistä. Joidenkin kanssa yhteys on jatkunut...

      Poista
  2. Kiitos kirjoituksesta! Jyrkät oikean totuuden tietäjät karkottavat ainakin minut. Eksegetiikka avaa maallikollekin kiinnostavat perspektiivit (Lapuan kro kurssit). Jakaako luonnetyyppi, jäykkyys - joustavuus ihmiset Raamatun äärelläkin?

    VastaaPoista
  3. Mukava kuulla, Annikki! Olen miettinyt, että ehkä seurakunnissamme on liian vähän tilaisuuksia keskustella Raamatusta syvällisesti. Yhtenä päivänä ideoin mielessäni "Suurta Raamattukeskustelua". Kun olemme pitäneet raamattuluentoja, emme ole saaneet monia liikkeelle.

    VastaaPoista