Näen tulevaisuuden synkkänä. Eikä mielestäni korona ole ongelmista suurin. Uskon, että jos ei tänä vuonna niin jonain vuonna siihen löytyy lääke. Mutta on paljon muuta vakavampaa sairautta, joka jäytää yhteiskuntaa ja koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Olemme jo vuosia seuranneet järkyttyneinä, että maailman johtava demokraattinen valtio ja samalla ydinsodan nappi on narsistisen valehtelijan hallussa. Ja hänellä riittää ihailijoita pilvin pimein. Se masentaa ja muistuttaa 30-luvusta. Amerikan kansan republikaanihenkiset ihmiset ovat olleet arvostelukyvyltään aivan ala-arvoisia, kun he ovat jaksaneet katsella ja kannattaa tuollaista ja sotkeneet siihen vielä uskonasiatkin. Valitettavasti eurooppalaisetkaan eivät ole juuri sen immuunimpia typeryksille.
Euroopan ja Amerikan demokratioiden kehitykseen ja lainsäädäntöön on kristinusko vaikuttanut suuresti. On saatu paljon hyvää arvoperustaa kymmenestä käskystä, rakkauden kaksoiskäskystä, kultaisesta säännöstä ja Jeesuksen vuorisaarnasta. Myös tämä arvoperusta on murenemassa. Rahan ahneus ja vallan havittelu johtaa monenlaiseen epärehellisyyteen pienessä ja isossa. Toisesta ihmisestä puhutaan kuorossa perättömiä ja anastetaan hänen kallein omaisuutensa, kunnia ja hyvä maine. Käytetään enemmän aikaa matkalaskun väsäämiseen kuin matkoihin toisen luo. Itsekkyys ja lyhytjänteisyys lyövät kättä.
Kirkko ei ole kokonaan hyljännyt kutsumustaan, ja sillä on yhä kallis aarre hallussaan. Mutta huolestuneena mietin, ettei ole jaksettu tehdä syväkyntöä ja tutustua siihen, mitä ihminen todella tarvitsee, vaan on lähdetty kosiskelun tielle. Kun puhe Jumalasta ja uskon antamasta rauhasta ja toivosta ei ole enää keskiössä, tyhjän aukon voi täyttää vaikkapa harrastustoiminnan pyörittäminen, ammattitaitoinen juhlamenojen ohjaaminen ja myös pinnallinen moralismi. Uusmoralismi nousee hyvin liberaalilta arvoperustalta, missä lähes kaikki on sallittua, kunhan ei ole väärää mieltä tai eri puoluetta. Osoitteleva oikeassa oleminen ei torju ainoastaan toisen ajatuksia vaan myös hänen persoonansa. Olen myös pannut merkille, että edes kirkon työntekijät eivät välttämättä osaa kysyä rukouksessa Jumalalta, miten osaisin lohduttaa tai toimia tässä vaikeassa tilanteessa, vaan täyttävät keskustelupalstat vuodatuksilla, joissa jaetaan pintapuolisia vinkkejä ja hengitysharjoituksia. Eivät nekään tietenkään pahasta ole, kunhan ymmärtää, että parhaat neuvot tulevat Luojalta.
Mieleen tulee joskus ajatus, että kunpa ei tarvitsisi nähdä miten kurjaan jamaan maailma, Eurooppa, Suomi ja kirkko itsensä ajavat, vaan pääsisi ajoissa pois. Sellainen vanhussyndrooma, että kaikki menee huonompaan suuntaan. Kipeimmältä tuntuu kuitenkin katsoa taaksepäin. Juttelimme siitä kotona aamulla. Me olemme käyneet ihanan pyhäkoulun ja seurakunnan kerhot, kuluttaneet jo nuorina ahkeraan kirkonpenkkiä, kulkeneet lastenkin kanssa kristillisillä kesäjuhlilla ja saaneet erilaisissa elämänkohtaloissa voimaa siitä syvästä luottamuksesta, että elämä ei ole omassa varassa, vaan Jumalan johdatuksen ja armon varassa. Kuitenkin olemme onnistuneet pitämään tämän ilon yksin itsellämme niin, ettei se ole juurikaan tarttunut nousevaan polveen. Olemme epäonnistuneet ja olleet laiskoja siinä, mikä kasvatuksessa olisi tullut olla kaikkein tärkeintä.
Tietää nyt ainakin sen, mihin sitä Jumalan armoa ja korjaustyötä tarvitaan.
