Kasvatti-isä

Tänään juttelimme Kansanlähetyksen piirijohtaja Kai Niemelän kanssa saarnassa Joosefista, joka on tämän päivän evankeliumin keskeinen henkilö. Joosef lienee ollut nöyrä ja vaatimaton mies, kovin paljon hänestä emme edes tiedä. Hän sai kuulla, että Maria on yllättäen tullut raskaaksi jo kihlausaikana. Eikä lapsi ollut Joosefin! Kuitenkin hän ajatteli Marian parasta, eikä aikonut tehdä erosta suurta numeroa. Sitten enkeli ilmestyi Joosefille unessa ja sanoi, että älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Ja Joosef taipui Jumalan suunnitelmiin. Syntyi senaikainen uusperhekuvio, kuitenkin niin että Jeesusta pidettiin Joosefin poikana.

Joosefista kerrottiin, että hän kunnioitti lakia. Jeesus oppi kasvatti-isältään pyhien tekstien lukemista ja noudattamista. Niinpä hänellä oli tapana mennä synagogaan ja siellä hän saattoi avata jonkun vanhan kirjakäärön ja ryhtyä lukemaan. Jo lapsena, 12-vuotiaana, hän tunsi Vanhan testamentin kirjoitukset niin hyvin, että jäi Jerusalemin temppeliin keskustelemaan oppineiden kanssa. Silloin hän eksyi vanhemmiltaan, jotka olivat jo lähteneet kotimatkalle. Vanhemmat huolestuivat ja etsivät Jeesusta. Löydettyään hänet Joosef varmaan vähän häkeltyi kun Jeesus sanoi, että mitä te minua etsitte, ettekö tiedä että minun tulee olla isäni luona. Nasaretiin palattuaan Jeesus oli kuitenkin kuuliainen maallisille vanhemmilleen.

Joosefkin oli kuuliainen, kun enkelit toivat sanaa Jumalalta. Ensin hän ei pelännyt ottaa Mariaa vaimokseen, vaikkei lapsi ollut hänen. Myöhemmin hän uskoi enkelin unessa tuomaa varoitusta ja vei äidin ja lapsen turvaan, pakolaiseksi Egyptiin, sillä julma hallitsija Herodes uhkasi lapsen henkeä.

 - Eikö hän ole sen rakennusmiehen poika, kyseltiin Jeesuksesta, kun hän julkisen toimintansa aloitettuaan tuli kotikaupunkiinsa Nasaretiin. Eivätkö Jaakob, Joosef, Simon ja Juudas ole hänen veljiään ja hänen sisarensakin asuvat täällä meidän keskuudessamme? -  Rakentajaksi Jeesusta itseäänkin nimitettiin, joten hän oli varmaan ollut veljiensä kanssa isän opastamana rakennustyömailla. Siihen aikaan Nasaretin lähellä rakennettiin roomalaisten hallintokaupunkia Sepforista. Rakentajat tarvitsivat sekä puusepän että muurarin taitoja. 

Jeesuksen veljistä ainakin Jaakob oli Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen merkittävässä asemassa Jerusalemin kristittyjen seurakunnassa. Paavali kertoo tavanneensa hänet kun kävi Jerusalemissa. Apostolien teoissa kerrotaan, miten opetuslapset Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen pitivät yhtä ja rukoilivat yhdessä Jeesuksen äidin ja veljien kanssa. Vanhat kirkkojen tunnustukset puhuvat Marian ikuisesta neitsyydestä, jolloin Jeesuksen sisarukset olisivat joko Joosefin aikaisemmasta avioliitosta, tai jotain vähän kaukaisempia sukulaisia, serkkuja. Marian ikuinen neitsyys ei kuitenkaan uskon kannalta tunnu kovinkaan välttämättömältä dogmilta, ja Matteuskin antaa ymmärtää, että Joosef pidättäytyi avioelämästä vain esikoispojan syntymään saakka.

Enkelit ohjasivat vahvasti Joosefin elämää. Ohjaavatko enkelit vielä tänäänkin? Lähi-Idästä kantautuu viestejä, että enkelit ovat osoittaneet tietä uskoon, Jeesuksen luokse. Myös me supisuomalaiset kristityt voimme joskus, ehkä vain kerran elämässä, kokea jonkun yliluonnollisen kokemuksen. Vielä useammin saamme tuntea saavamme varmuuden suunnasta, kun rukoilemme ja luemme Raamattua, kyselemme elämäämme Jumalan johdatusta. Ilmestyksistä ei pidä tehdä vallankäytön välinettä, mutta joskus, jos joku asia on jo ollut omassakin mielessämme, toisen antama rohkaisu voi auttaa tekemään oikean valinnan.

Enkeli kertoi Joosefille, että Jeesuksen nimi on Immanuel - meidän kanssamme Jumala. Se merkitsee että Jumalan hyvyys ja armo puhuttelevat meitä hänen elämänsä ja ristinkuolemansa kautta. Ei tarvitse pelätä, apu on lähellä. Myös sinun elämälläsi on tarkoitus. Sinä olet Jumalan ilo, hän riemuitsee sinusta!

Rokotetaistelu ja muut sodat

Kuuntelin viime yönä loppuun Joel Elstelän romaanin Sirkusleijonan mieli, joka oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Jäin jotenkin koukkuun, vaikka kirja kertoo Natsi-Saksan ajasta, mikä käy aina sydämen päälle. Raskaita asioita ei jaksaisi ajatella, mutta ei niitä silti kannata kokonaan torjua. Muutamia vuosia sitten aloin boikotoida erästä kauppaa, jonka johtaja väitti, että ei ollut mitään holokaustia. On vastuutonta vääristellä tunnettua historiaa. Sen sijaan siitä tulisi ottaa oppia. Samainen kauppias kielsi henkilökuntaansa ottamasta koronarokotetta. Sekin on mielestäni vastuutonta ja sitä on vaikea käsittää.

Olen yrittänyt ymmärtää. Huomasin, että joku kritisoi koronarokotteita siitä, että  ne on valmistettu uudella tavalla geeniteknologiaa hyväksi käyttäen. En minäkään ole ollut geeniteknologian ystävä, mikäli teknologiaa käytetään kasvien ja eläinten perimän muunteluun - olen nimittäin ajatellut että mahdollinen perimän liiallinen kapeneminen voi tuoda uusia ongelmia. Ehkä geenimanipuloitu lajike risteytyy muiden lajikkeiden kanssa ja joku perimässä oleva peittävä tekijä osoittautuu ongelmalliseksi. En ole tässä mikään asiantuntija, mutta olen miettinyt onko järkeä puuttua liiaksi luonnon säätelyyn. Mutta jos geeniteknologiaa käytetään hallitusti lääkkeiden ja rokotteiden valmistuksessa, en näe itse menetelmässä ongelmaa. Rokotteethan eivät näytä lisääntyvän hallitsemattomasti, vaan niitä täytyy tuottaa. Ja uusi teknologia mahdollistaa sen, että rokote on puhdas, eli siinä on hyvin vähän aineita toisin kuin aikaisemmissa rokotteissa, jotka ovat perustuneet viruksen kasvattamiseen kasvualustalla, heikentämiseen sekä puhdistamiseen.

Jotkut epäilevät, että rokote on vaarallinen, koska se on tullut markkinoille niin nopeasti. Tämä tietysti johtuu edellä mainitusta uudesta teknologiasta, mikä on jouduttanut rokotteen kehittämistä ja valmistusta.

Jotkut vetoavat siihen, että rokotteella on sivu- ja haittavaikutuksia. Näitä on kaikilla rokotteilla ja lähes kaikilla lääkkeillä. Mielestäni on kumma, että ihmiset ovat viitsineet tehdä FIMEA:lle haittavaikutusilmoituksia joistakin normaaleista ja pienistä haitoista, kuten siitä, että käsi on kipeytynyt joksikin aikaa tai on tullut vähän lämpöä. Tai ehkä on sittenkin hyvä, että tiedetään sekin. Itse en ole tullut tehneeksi hattailmoitusta siitä, että kesäinen jänisruttoantibiootti on aiheuttanut jo kuukausia kestävää verenvuotoa, ripulia yms hankalaa vaivaa. Olin vain tyytyväinen, kun en kuollut lääkeohjeessa mainittuihin mahdollisesti jopa kuolemaan johtaviin sivuvaikutuksiin, kuten luuytimen vaurioitumiseen, vakavaan ihottumaan, itsemurhaan johtavaan psykoosiin tai maksavaurioon. Ao. antibioottia tuskin on käytetty niin laajasti kuin koronarokotteita, joten sitä voitaisiin hyvinkin nimittää kokeelliseksi lääkkeeksi, joksi olen kuullut näitä miljardien annosten (1mrd = 1000 miljoonaa) rokotteitakin jonkun nimittävän. 

Sellaiset, jotka eivät halua käyttää rokotteita tai lääkkeitä tai ottaa elimistöönsä mitään muitakaan vieraita aineita, kuolevat hyvin nopeasti, ihan muutamassa viikossa. Todennäköisin kuolinsyy on silloin nälkäkuolema (mikäli uskaltaa kuitenkin nauttia vettä), mutta joku voi tuona aikana ehtiä saada myös jonkun nopeasti tappavan infektion tai kuolla jossain onnettomuudessa. 

Eräs tuntemani pappi vastusti rokotteita ja koronapassia vedoten yksilön vapauteen. Silloin, kun Suomi joutui sotaan, ei tuollaista yksilön vapautta voitu kansalaisille antaa, vaan toiset lähtivät henkensä uhalla rintamalle ja toiset nääntyivät kotirintamalla. Hyvä niin, vihollinen saatiin torjuttua! Yksilön vapaus on todella itsekäs näkökanta silloin, kun tarvitaan yhteinen panostus, että tilanne saadaan hallintaan. 

Jotkut ovat perustelleet rokotteista kieltäytymistä sillä, että rokotus ei estä etteikö voisi saada tartunnan ja tartuttaa tautia eteenpäin. Juu ei, mutta saa todennäköisesti lievemmän taudin eikä roiski ympärilleen yhtä suurta määrää elinvoimaisia viruksia. Jotkut ihmettelevät, että eihän tässä maskia ja rokotteita tarvita, kun olen terve ihminen ja liikun vain terveenä. He unohtavat, että koronan on todettu olevan tartuttava jo pari päivää ennen oireiden ilmestymistä.

Kinkkinen vihollinen, jota vastaan käytiin ensin yksimielisenä kuin talvisotaan. Sitten tuli mukaan venäläinen disinformaatio, lähdekritiikin puute, salaliittoteoriat ja kuvitelma siitä että minä tiedän nämä asiat paremmin kuin infektiolääkäri. Työtoverini, joka on lukenut historiaa, muistutti, että jo jatkosodan aikana moraali höltyi, musta pörssi alkoi kukoistaa ja taistelutahtokin hiipui. Tiltun radioääni kävi propagandasotaa Neuvostoliiton ja Terijoen hallituksen lukuun. Näin se vain menee.

Huolestuttavinta on se, että kun sisarteni kuoliniltana 8.12.1987 ehdin iloita siitä, että maailma on menossa rauhan suuntaan, nyt on jo kymmenisen vuotta näyttänyt että kehitys on kohti päinvastaista. Kaiken lisäksi ihmiset näyttävät villiintyvän, kun joku puhuu väkevästi, vaikka hän ei tietäisi mistään mitään ja vaikka hänen tavoitteenaan olisi vain kylvää vihaa ja kaaosta.

Kunnioita elämänkokemusta

Eräässä työhöni liittyvässä keskustelussa oli mukana hoiva-alalla työskentelevä aasialainen nainen, joka on asunut jo pitkään Suomessa. Hän sanoi, että hänestä on surullista, että suomalaiset eivät kunnioita vanhuksia - minun kotimaassani on toisin. Tämähän on yleisesti tiedossa oleva tosiasia, ja aasialaisesta kulttuurista tulevien työntekijöiden arvostava suhtautuminen vanhoihin on ollut myös nähtävillä, kun olen vieraillut hoivakodeissa. Mietin usein, mistä se mahtaa johtua, että me länsimaiset saamme tässä kohtaa mennä itseemme. 

Minulle yksi vaikeimmista käskyistä on ollut neljäs käsky. Vanhempani olivat mielestäni usein epäoikeudenmukaisia ja toimivat väärin. Joskus jouduin heidän ja sisarustenikin ankarien ja suorastaan halveksivien moitteiden kohteeksi. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun erään miniäkokelaan käydessä talossa olin jostain syystä istahtanut kesävaatteissani takan reunukselle ja leikannut varpaankynteni kaikkien nähden. Olin ilmeisesti antanut vulgäärin vaikutelman koko perheestä - tai ehkä kaikkia oli vähän jännittänyt, ja jännitys piti purkaa johonkin perheenjäseneen. Taisin olla aika usein se, josta löytyi vikaa.

Ei aina voi kunnioittaa sitä, mitä vanhemmat ihmiset tekevät ja sanovat. Mutta sen olen mielestäni oppinut, että heillä on paljon viisautta. Ehkä oli olemassa ikävaihe, jolloin sitä ei pystynyt näkemään, kun kuvitteli, että viisaus on tietoa ja osaamista, jota ylioppilaalla ja opiskelijalla oli mielestään kosolti. Mutta viisaushan on sitä, että on elämänkokemusten kautta oppinut sellaista, mikä auttaa tekemään hyviä arvioita ja oikeita päätöksiä.

On sääli, että tämän ymmärtää usein vasta sitten, kun omia vanhempia ei enää ole. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" ei etsi motivaatiota ainoastaan siitä millaisia vanhemmat ovat ja miten he toimivat. Ei myöskään siitä, että minua ei olisi ilman heitä. Kunnioitus nousee siitä, että ikä ja elämänkokemus tuovat väistämättä mukanaan jotain, mitä nuoremmalla ei vielä ole.

Väärässä olijat hirteen

Ennen, vielä noin viisi tai kymmenen vuotta sitten vähemmistömielipiteen omaava uskalsi puhua pelotta. Eihän vähemmistössä oleminen silloinkaan ollut helppoa, aina on helpompi olla, jos voi hiljaisesti hyväksyä äänekkään enemmistön ajatukset. Mutta kun olin rohkea, koin että poikkeavan mielipiteen esittäjää  joskus jopa arvostettiin. Sen sijaan nykyään monissa asioissa on vain yksi oikea mielipide, vääriä kantoja ja niiden perusteluja ei tarvitse ollenkaan kuunnella — niistä voi joutua jopa syytteeseen. 

Muistan myös ajan, jolloin jotkut saattoivat päästellä työpaikalla suustaan jopa vitsejä toisten kustannuksella. Kerrankin 80-luvulla nauroin makeasti, kun vanhempi mieskollega sanoi läiskähtäneen kaffikuppini äärellä, että "hommaa plikka kaffinväriset housut." Sellaista ei varmasti enää voi tapahtua, sellaisesta tytöttelystä nousee mekkala ja saadaan asialle työsuojelupäälliköt, työsuojeluvaltuutetut, luottamusmiehet ja aluehallintovirasto. Toki on olemassa myös vähättelevää puhetta, jota ei tarvitsekaan sietää, voi sanoa heti siinä paikassa, että tuo kuulostaa korvissani pahalta. Mutta joskus on syytä tulkita asiat parhain päin. Itse toissa viikolla vahingossa pojittelin mukavia kiinteistöpuolen miehiä, jotka olivat asentamassa tuhkakuppia Ristinummen kappelin nurkalle. Olen kiitollinen siitä, että he ymmärsivät, etten tarkoittanut sillä mitään pahaa. 

Ei lähiyhteisössä saa olla niin herkkänahkainen ja herkkä arvostelemaan, että etsii toisesta heti vikaa, jos hän suunsa avaa tai pyörittelee silmiään. Ei meistä tule koskaan yksi perhe eikä yksi kansa eikä me-henkinen työporukka ellemme siedä erilaisuutta. Eikä mikään mene eteenpäin, jos erilaiset näkökulmat eivät pääse esiin.

Luonnon rikkaus ja kauneus on erilaisuuden yhteydessä

Lynkkausmielialaan liittyen huolettaa esimerkiksi sellainen asia, että isän elämänkerrassa on julkaistu lainauksia hänen vuosikymmenten takaisista kolumneistaan, joissa hän on ottanut kantaa silloin ajankohtaisiin kysymyksiin aika räväkästikin. Hänen mielipiteensä saattoi silloin olla jopa enemmistön mielipide, mutta jos se nyt on vähemmistön mielipide, niin käyköhän siinä niin, että ollaan pian raastuvassa kun olemme perikuntana tällaisen kirjan julkaisseet? Saadaan syyte vaikkapa kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, vaikka olisimme olleet eri mieltä kuin isä, mutta olemme sulattaneet sen, että eri mieltä voi olla. 

Asioihin on tullut käsittämättömän paljon tunnetta mukaan. Jos on väärää mieltä ja sanoo sen, saa varautua värisevä-ääniseen vähättelyyn tai suorastaan reippaaseen ryöpytykseen. Se tuntuu ahdistavalta. Pelkään, että olemme kansakuntana ja maailmankylänä tehneet kymmenessä vuodessa aikamoisen harppauksen kohti suvaitsemattomia aikoja. 

Parannuskeinona on kunnioittava kuuntelu. Jos ei osaa kuunnella kunnioittavasti, kuinka mahdotonta onkaan puhua niin. 

Keskussairaalan takuu

Joskus on vaikea poiketa yleisestä mielipiteestä. Muutama vuosi sitten joku seurakuntalainen kuumeni ja alkoi arvioimaan koko sukuani, kun en suostunut laittamaan nimeäni adressiin Vaasan keskussairaalan puolesta. Mutta kun olin juuri itse saanut kokea, että eivät vanhempani saaneet siellä aina asianmukaista hoitoa ja hyvää kohtelua, ja minulle omaisellekin vastattiin yliolkaisesti, ei ollut innostusta nousta barrikadeille asian puolesta. 

Hyviäkin kokemuksia sairaalasta toki on! Sydänosaston tiimityö oli ihailtavaa, kun sydäntäni hoidettiin katedriablaatiolla. Ortopedisellä polvileikkaus onnistui hyvin, vaikka ei ollutkaan kiva kuunnella, miten kirurgit keskustelivat leikkauksen aikana että vieläkö meillä on näitä tekoniveliä - joko joulun jälkeen saadaan ruveta laittamaan niitä parempia? Ja leikkausjono oli silloin ennätyslyhyt, koska sairaala yritti sinä vuonna saada jonkun leikkauskiintiön täyteen säilyttääkseen tietyn statuksen. Nyt ei ole vastaavanlaista motivaatiota ja lienee koronakin vaikuttanut hoitojonoihin, koska näyttää siltä, että leikkaukseen ei pääse vuoden sisällä lähetteen antamisesta. Yksistään arvioon pääsy kesti yli puoli vuotta. Isä aikanaan kyllästyi näihin jonoihin ja maksoi yksityisellä puolella kymmeniä tuhansia euroja uusista lonkista ja polvista.

Tänä syksynä olen syyttänyt ihan suoraan sairaalan lääkäreitä myös "heitteillejätöstä". Sanahan on aika raflaava, mutta on siihen syynsä. Kävin kurkkupolilla elokuussa, kun kaulassa oli tennispallon kokoinen tosi kipeä patti. Pattia ei tarkemmin ultrattu, kaikki oli kuulemma ok, patti liittyi sairastamaani jänisruttoon ja minulle tultaisiin lähettämään kotiin lokakuulle aika ultraan ja "loppukontrolliin", kun ao. imusolmuke on rauhoittunut. Kerroin,  että antibioottikuurista huolimatta patti on vain suurentunut, ja valitin, että se on niin kipeä, että sen kanssa on tosi vaikea nukkua. Neuvottiin syömään Panadolia ja hautomaan kylmällä. Niin tein ja odottelin patin rauhoittumista kuukauden päivät.

Nukkuminen oli todella pätkittäistä, patti muutti vähitellen väriään, ja kun siinä näytti olevan mätää heti nahan alla, puhkaisin sen lopulta yhtenä yönä kuumennetulla neulalla ja valuttelin pienestä reiästä parissa päivässä desin verran mätää. Työtkin olivat alkamassa ja piti saada papinkaulus kiinni. Tuli mieleen että lieneeköhän tulehdusarvot kuinka korkealla ja päädyin lopulta työterveyslääkärin vastaanotolle. No, Mehiläisessä oltiin tilanteesta huolissaan, otettiin heti ultra ja lähetettiin kurkkupolille seuraavana aamuna verikokeiden ja ultralausunnon kanssa. Sanoivat, että älä ole noin reipas, niiden täytyy puhdistaa tuo paise. 

Jänisruton aiheuttama paiseeni, 
jolla ei ole tekemistä koronan kanssa.

Sairaalan polilla asenne oli se, että kuinka ne sieltä Mehiläisestä vain tänne käskevät tulla, tännehän on puhelinaika! Tänne pitää ensin soittaa. Käskivät sitten kuitenkin odottaa, että lääkäri tulee kierrolta. Kun toinenkin hoitaja tuli samaa asiaa valittamaan, minulta todella reippaus loppui, puhkesin itkemään ja sanoin, että täällä jätettiin mut kuukausi sitten aivan heitteille - lääkäri puhui vain loppukontrollista eikä kukaan sanonut mitä sitten jos kaula ei ala rauhoittua. Mietin, mitä sanoisin, jos lähtisin uudestaan lääkäriin, kun erikoislääkäri on pattia painellut ja antanut lokakuun puoleenväliin ajan. Olisinko sanonut että se on vähän pehmennyt eikä ole enää aivan niin kipeä kuin silloin? Ei kuulostanut omissa ajatuksissa kovin vakuuttavalta. - -  Hoitajat toistelivat että tänne voi aina soittaa - mutta tosiaan, mitä olisin sanonut jos olisin sen tiennyt? Että patti on noin samankokoinen kuin silloin kun siellä kävin, sellainen 5 x 5,5 cm puolison mittausten mukaan...

Vähän siitä sitten sisuunnuin, ja kun kierrolta palannut poliklinikan lääkäri moitiskeli terveyskeskuslääkärin määräämää kuuria liian lyhyeksi, kerroin että kuuri oli lopuillaan kun täällä kävin, ja siitä kerroin. Olisitte voineet halutessanne pidentää. Sitten hän tuntui pitävän minua lääkevastaisena kun sanoin, että se antibiootti ei minulle sopinut enkä haluaisi enää sitä lääkettä. Hän selosti puhelimessa infektiolääkärille, että potilas ei halua syödä lääkkeitä. Niinpä minun piti selventää asiaa suoleni suhteen ja kertoa antibiootin laukaisseen proktiitin, jonka takia papilla voi tulla sopimattomassa tilanteessa kakka housuun. Huomautinpa vielä lääkärille, että hänen maskistaan ei ole mitään hyötyä, jos se roikkuu nenän alla.

Paise puhdistettiin ja sieltä tuli vielä aika tavalla mätää. Kun lääkäri sitten moitiskeli Mehiläisen lääkäreitä, että miksi eivät siellä tätä puhdistaneet, niin sanoin, että ehkä halusivat teidän nyt hoitavan tämän täällä loppuun, kun jätitte minut kuukausi sitten heitteille. Tuntui oikein hyvältä sanoa vastaan, kun yleensä on aivan liian reipas ja nöyrä. Ja tuntuu hassulta, että kun polilla oli asia hoidettu potilaan kannalta huonosti, siellä oli intoa moitiskella terveyskeskusta ja työterveyslääkäriä, vaikka oli hirsi omassa silmässä.

Kerran kun lapsi sairastui tosi kipeään ihottumaan yhtäkkiä, soitin terveydenhoitaja Eeva Lehtimäelle. Kerroin että lapsi huutaa, että ei saa nostaa - ettekö te näe että mä oon sairas! Hän sanoi oireet kuultuaan puhelimessa, että se on varmaan staffari. Terveyskeskuslääkäri lähetti sairaalaan ja siellä kovasti ihmeteltiin. Lasta itketettiin koko viikonloppu valelemalla ihottumaa suihkulla. Ihotautilääkäri tuli maanantaiaamuna töihin ja sanoi ovelta: Se on staffari - ja lähetti lääkkeiden kanssa kotiin. Olisipa Eevalla silloin ollut oikeus kirjoittaa resepti niin oltaisiin säästytty paljolta itkulta.

Hoitotahtoa ja hoitotaitoakin on terveydenhuollossa aivan neuvolasta ja terveyskeskuksesta työterveyteen ja sairaalaan asti. Tällä hetkellä keskussairaalalla ei ole hoitoonpääsyajan eikä hoidon laadun takuuta ja vaikea sitä lienee luvatakaan - varsinkaan jos potilaat ovat liian nöyriä eivätkä osaa vaatia. 

Valkoista savua

Kun Sikstuksen kappelin savupiipusta nousee valkoista savua, paavi on valittu. Meillä ei valita paavia, vaan Lapuan hiippakunta saa pian uuden piispan. Ansiokkaasti hiippakuntaa palvellut, minuakin vaikeina hetkinä rohkaissut, piispa Simo Peura riisuu hiippansa ja uusi piispa astuu virkaansa ensi vuoden helmikuussa. Hän on järjestyksessään nuoren hiippakuntamme viides piispa. Olen jokaiselta heistä saanut jotain evääksi ja uskon vahvistukseksi. Ensimmäisenä muistan sen käsin kosketeltavan tiheän tunnelman kun piispa Eero Lehtinen puhutteli rakastavasti satapäistä nuorisoa yhteiskoulun juhlasalissa. 

Simo Peura riisumassa hiippaansa

Piispan pääsevät valitsemaan seurakunnista valitut maallikkovalitsijat ja hiippakunnan papit. Tulevaa piispaa miettiessäni sain kutsumuksen olla Jukka Jämsénin valitsijayhdistyksessä. Se on minulle ehkä vähän outo valinta, mutta sydämen ääntä on kuunneltava. Sydämeni ääni sanoi, että kirkossa on päästävä eroon alituisesta vastakkainasettelusta ja on keskityttävä vänkäämisen sijasta keskeisiin uskon asioihin. On etsittävä toisten kristittyjen lahjoja ja rohkaistava heitä käyttämään niitä. On luotava merkityksellisiä  uskon yhteisöjä. Tällaisena tunnen Jukan. Hän ei ole kovin korkeasti oppinut eikä pönötä millään tavalla, mutta hän on Jeesuksen tiimissä ja hänellä on rakkauden armolahja. Kirkon ja seurakuntien merkitys ei nouse tempuilla, vaan keskittymällä olennaiseen. 

Minä vähän oudoksun karismaattisuutta, koska nuorena sain sitä vastaan rokotuksen, kun oli huonojakin kokemuksia. Mutta vuosia sitten lähetysseminaarissa Jukka rohkaisi, että kun joku lähimmäinen tarvitsee uskon rohkaisuksi sanaa, on hyvä pysähtyä rukouksessa kuuntelemaan, mitä Jumala meille antaa. Hän jakoi meidät pienryhmiin, joka tietenkin tuntui vähän pelottavalta. Meitä oli kolme naista ja tehtävänä oli ajatella yhtä vuorollaan, katsella mitä ajatuksiin tai kuviin tulee ja antaa joku sana matkaevääksi, siunata. Hiljennyimme ajattelemaan ensimmäistä henkilöä. Änkytin sitten ääni väristen, että en tiedä kehtaanko sanoa tätä, mutta kun minun silmieni editse kulki sinua ajatellessa koko ajan vaatteita. Ei oikein mitään sellaisia fiinejä juhlavaatteita, vaan aivan tavallisia, ehkä käytettyjä vaatteita. Kaksi muuta naista purskahti nauramaan ja kertoivat että tämä rouva on meidän seurakunnan kirpputorivastaava, joka lajittelee paljon vaatteita. Myös joku sopiva rohkaisun sana löytyi. Minua jäi askarruttamaan se, että körttiläisenä olen ehkä torjunut jotain uskon ja rukouksen voimasta. Terveellä tavalla käytettynä armolahjat palvelevat yhteisöjämme. 

Myös piispakunnassa on hyvä olla hyvin erilaisia ja erilaisilla lahjoilla varustettuja ihmisiä. Olen myös aikaisemmassa elämässäni halunnut olla rikkomassa ihmisten rakentamia bunkkereita ja etsimässä erilaisuuden vahvuuksia. Yksi Jukan ihana puoli on se, että hän on lämmin mutkaton ihminen, jonka suuhun sopii niin luontevasti kysymys siitä, saanko rukoilla tuon kipeän polvesi puolesta. Vuosi sitten keskustelimme johtamisen päivien illallisella J. Karjalaisen musiikista ja sanoituksista silmät vesissä.

Toki tällaisen harvinaisen pitkämuistisen ihmisen asenteisiin ja valintoihin vaikuttaa myös se, jos on joku huono kokemus, jos joku on terävällä lohkaisulla vaikkapa vienyt innon pitää kotiseuroja tai ei ole kelpuuttanut alueen seurapuhujien luetteloon. Sehän on vain vanha kulunut sanonta, että heränneet muka aina rakastaisivat joukkoonsa, kyllä he torjuakin osaavat. Ehkä sellaisesta asenteesta voi armon avulla parantua. Helposti ajattelee, että ihminen ei voi muuttua, mutta meillä on se toivo, että jossain määrin voi. Sitä paitsi aivan jokaisella johtajalla on vikansa. Uskon, että tuli valituksi kuka tahansa, hän tulee kasvamaan tehtävänsä mukana. 

Ei varattua aikaa

Olen sairastellut kuukauden päivät ja käynyt paljon verikokeissa oman terveyskeskuksen laboratoriossa. Onneksi on oma terveyskeskus, ja siellä monta hyvää lääkäriä, sillä Mehiläisen työterveys ei pystynyt vastaamaan hätään. Laboratorion edessä on uusi apparaatti, mille näytetään Kela-korttia, ja se sanoo että sinulle ei ole varattu aikaa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin keksin, että olen päivystyspotilas ja kertomalla apparaatille sen, saan numerolapun. Sitten istutaan numerolappu ja Kela-kortti kourassa ja odotetaan että jostain kuuluu oma numero. Ihan ensiksi kovassa kuumeessa kaikki oli kuin huminaa, eikä meinannut millään muistaa mikä numero minulla on.

Laboratoriossa sanottiin, että emme saa enää kutsua asiakkaita nimellä. Se on sitä yksityisyydensuojaa, mietin. Olisi kauheaa, jos me odotustilassa istuvat ihmiset oppisimme tuntemaan toisemme sukunimeltä ja voisimme kertoa naapurille, että Perälä kävi joko verenkuvassa, Marevan-kokeessa, kilpirauhaskokeessa, antamassa pissanäytteen, myyräkuumenäytteen, jänisruttonäytteen tms - jotain hänellä on nyt seurannassa. Kun on ikää yli 60 vuotta ei kylläkään ole mikään ihme, että käy joskus verikokeessa, ja joskus jopa lähes joka päivä, jos lääkäri näkee sen tarpeelliseksi. Helpotus oli, kun lääkärin vastaanotolla kutsuttiin nimeltä, joka on helpompi sairaanakin muistaa, joskin ensimmäisellä kerralla etunimellä Eeva.

Yksityisyydensuoja saa toisinaan naurettavia piirteitä. Pimitämme sairautta kuin se olisi häpeä, oma syymme ja vikamme. Olen jaksanut viime viikon aikana jälleen kuunnella äänikirjoja ja Alexander McCall Smith liittää botswanalaisiin kertomuksiinsa luontevasti uskonnon. Kun Mma Ramotswe istuu anglikaanikirkon messussa, hän kiinnittää huomiota siihen, että messun ohjelmassa olevassa sairaiden ja esirukousta pyytävien luettelossa on yhä samoja nimiä kuin viime kerralla, ja päättää jatkaa rukouksia heidän puolestaan. Kerran merimessussa rukoilimme kaikkien niiden nimien puolesta, jotka meille annettiin. Ei mitään muuta, vain nimet. Jumala tietää kyllä mitä kukin tarvitsee. Se tuntui hyvältä. Joku oli kirjoittanut lappuun minunkin nimeni. Se tuntui todella hyvältä.

Olen yrittänyt käydä muutamia kertoja metsässä hengittämässä luonnon parantavaa voimaa. Huomasin surukseni, että vaelluskenkien pohjat ovat tulleet tiensä päähän. Olen niitä hyvin hoitanut ja rasvannut 14 vuotta, mutta kumiosa on perstonnut ajan saatossa. Ajattelin, että näinkö on, että myös vaeltajan kilometrit alkavat tulla täyteen - ehkei kannata enää ostaa uusia kenkiä. Vielä ei tiedä, mikä minulla oikein on. Kannattaisi ehkä odotella nuo lisätutkimukset ja diagnoosi ennen kuin lähtee retkeilykauppaan.

Mies laski katseensa. "Olen pahoillani isänne vuoksi. Nykyään niin kovin moni on edesmennyt." Hän vaikeni hetkeksi. "Mutta toisaalta, kaikista meistä tulee edesmenneitä, kun on meidän aikamme lähteä." (Alexander McCall Smith kirjassa Kahvia komeille miehille.)

Tänään huomasin, että hyvät ja jalkaan muotoutuneet, rakkaudella rasvatut vaelluskengät voi lähettää uudelleen pohjattaviksi ja se maksaa vain jonkin verran yli 100 euroa. Se kannattaa ilman muuta tehdä. Ehkä minutkin uudelleen pohjustetaan elämään. Sulkeudun listoillenne.

PS Tänään saatiin selvyys: jänisruttovasta-aineet koholla. Jänisruton voi marjastaja saada hyönteisen piston kautta tai heinikosta, missä sairas eläin on oleskellut. Ja minä en kovassa kuumeessa muistanut heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä puhua kaulan imusolmukkeista.

Ohisalo ampuu pahasti ohi

Vihreiden puheenjohtaja ja sisäministeri Maria Ohisalo ampuu pahasti ohi, kun hän väittää, että moni sektori ja yksityishenkilö on tehnyt jo paljon ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta maatalous on sellainen sektori, joka on jäänyt sivuraitelle ilmastotoimissa. Hänen kannanotostaan on uutisoinut mm. Yle 9.8. 

Ensinnäkin maatalous ja metsätalous ovat tuotannonaloja, jotka sitovat hiiltä. Yhteyttäessään vihreä kasvi sitoo auringon energian avulla vedestä ja ilman hiilidioksidista sokeria ja tärkkelystä ja vapauttaa sivutuotteena happea. Tämä elämän perusprosessi lienee vihreälle ministerille tuntematon, koska hän itse on tottunut vain kuluttamaan, ei tuottamaan. Esimerkiksi yhtään tuulimyllyä ei tässä maailmassa rakennettaisi ilman lehtivihreähiukkasta.

Maanviljelijä ohjaa tätä kasvuprosessia saadakseen kasvit tuottamaan mahdollisimman hyvin. Ohisalo väittää, että maatalous ei ole kiinnittänyt huomiota hiilensidontaan, mutta siinäkin hän erehtyy. Uusi sukupolvi näyttää käyttävän viljelyssään mm. sinänsä tuottamattomia aluskasveja saadakseen hiilensidonnan maksimoitua. 

Näkymä Naskalista, Jouko Perälä

Ohisalo on varmasti yrittänyt vähentää omia päästöjään, sitä en epäile. Mutta maanviljelijät mahdollistavat tuotannollaan hänen kuluttamisensa. Helsinki kuulemma polttaa yhä kivihiiltä, niin että aika hitaasti siellä etelässä saadaan asioita aikaan. Täällä Naskalissa siirryttiin lämmityksessä uusiutuviin polttoaineisiin jo 30 vuotta sitten. Biokaasuautoilijoita, kuten minua, rangaistaan yhä auton käyttövoimaverolla, joka on aikanaan tehty suosimaan bensa-autoilua diesel-autoilun sijasta. Vihreistä Heidi Hautala on ymmärtänyt biokaasuautoilua, mutta ei ole tietääkseni saanut mitään aikaan asian hyväksi. 

Toki Naskalin kuivuri on jauhanut täysillä öljyä viimeisen viikon aikana, samoin öljyä ovat syöneet traktori ja puimuri. On vielä matkaa siihen, että maatalouden energiaa vaativat koneet voisivat toimia riittävän varmasti ja pitkiä aikoja ilman fossiilisia polttoaineita. Mutta Ohisalo on väärässä siinä, etteikö asian eteen olisi tehty mitään. On tutkittu erilaisten uusiutuvien energiamuotojen käyttöä, mutta ei ole helppoa löytää riittävän tehokkaita korvaavia polttoaineita, varsinkin jos puunpolttokin (hake kuivurin energianlähteenä) katsotaan synniksi. Sähköakkuteknologia ei ole vielä riittävän kehittynyt, että esimerkiksi Naskalin puimuri jaksaisi sen avulla painaa puolille öin, kuten eilen illalla. On aivan eri asia ajaa autolla vähän sinne ja tänne, ja eri asia painaa 12 tuntia putkeen raskaalla koneella. Ohisalo sirpillään tuskin saisi korttakaan poikki, jos tulisi häsyihin. 

Iloitsin eilen suuresti Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumnista, jossa hän muistutti siitä, miten maatalous on aina hampaissa, mutta ruokaa tarvitaan. Entä jos ruoka loppuu siksi, että Ohisalo on sisäministerinä ajanut maatalouden ja huoltovarmuuden alas? 

Muistan, miten kova maatalouden syyllistäminen oli vallalla 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, kun aloitimme viljelijöinä. Muistan miten raskasta joskus oli mennä pyhäaamuna lypsylle tuntien nämä syytökset nahoissaan. Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen poru joksikin aikaa väheni. Olihan maatalous ainoa, joka todella sai tuntea liittymisen nahoissaan heti. Kohdattiin valtava byrokratia monisataasivuisine vuosittaisine lomakkeidentäyttöohjeineen,  tulonmuodostuksen totaalinen rakennemuutos ja tulojen aleneminen. Ympäristölle hyväksi olivat varmasti EU-säännösten mukana tulleet ojien ja muiden vesistöjen suojakaistat estämässä ravinnepäästöjä, tiukat fosforilannoitusrajat, ja monenlaiset vapaehtoiset ympäristötoimet, kuten kosteikkojen rakentaminen. 

Eihän siinä kauan kulunut, kun rutina taas alkoi, ja nyt on ilmeisesti tulossa uusi aallonharja: hiljakkoin pastori ja eksegeetti Kari Kuula moitti karjankasvattajia Raamatun arvovallalla, kokoomuksen Sari Sarkomaa ja perussuomalaisten Jussi Halla-aho ovat tölvineet Itämeren suojelusta ja tukiaisista. Ja nyt Ohisalo yrittää vyöryttää syyllisyyttään maanviljelijälle. Se on muotia nyt! Mutta muistakaa, rakkikoirat, että syöminen on muodissa aina. 

Anoppini Ailin muisto

Aili Annikilla oli ymmärrystä erilaisuutta ja myös kanssaihmisten vaikeampia elämänpolkuja kohtaan. Ehkä se johtuu siitä, että hän sai lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokea rakkautta, vaikka lähtökohdat olivat vaikeat. Aili syntyi Lapuan Tiistenjoella ja hänen äitinsä Martta Sofia kuoli synnytyksessä. Lapsia syntyi kaksi, ja kaksossisar Martta Kaarina eli vain reilut puoli vuotta. Lapset olivat aviottomia, sillä kertoman mukaan isäksi tiedetty mies oli pistoolilla uhaten raiskannut kauppa-apulaisena toimineen Martta Sofian. Kaksosten isoäiti eli "mamma" sai kuitenkin Ailin pidettyä hengissä kauralimalla ja puolimaidolla, jotka olivat sen ajan äidinmaidonvastikkeita. 

Ailin syntymän aikaan elettiin myös Suomen historiassa vaikeita vaiheita, sillä muutama kuukausi aiemmin oli presidentti Svinhuvud joutunut arvovallallaan kukistamaan Mäntsälän kapinan - Lapuan liikkeen miehet olivat lähteneet laittomuuksiin ja aseellisen väkivallan tielle. Kolmekymmentäluvun lama koetteli. 

Aili sai hoivaa ja rakkautta Tiistenjoen Suvannossa, missä kahdeksan lasta synnyttänyt ja nuorena leskeksi jäänyt mamma hoivasi orpolasta. Tädit olivat kuolleet tai kuolivat nuorina, mutta enot olivat elämän tärkeitä tukipylväitä - kunnes syttyi sota ja oli suuri huoli, mihin joutuvat ja palaavatko rintamalta. Talossa riitti työtä, ja Aili sai sosiaalisena ihmisenä hyviä ystäviä. Koulussa ei aviotonta lasta kuulemma kiusattu, vaan hyväksyttiin mukaan leikkeihin. Jussi-eno kävi talvisodasta alkaen kaikki taistelut ja palasi Suvannon talon isännäksi. Hänen lapsistaan, Ailin serkuista, tuli sisarusten veroisia, aina läheisiä. 

Ailista kasvoi nuori nainen, jolla oli paljon ystäviä, sydämessä rakkautta ja uskollisuutta. Mamma oli ottanut tämän orpotytön hellään huomaan. Niinpä Aili vuorostaan hoiti viisi vuotta mammaa, joka oli vuodepotilaana. Uuno-enon lapset lähetettiin joka kesä maalle ja olivat Ailin lämpimän ja huolehtivan silmälläpidon alaisia. Myös poikamieheksi jäänyt Reino-eno oli rakas. Pentti-enon lapsia Aili sai olla hoivaamassa eri puolilla maakuntaa, ja välillä oli jännitystä, kun vieraina ja passattavana oli "hienoja ihmisiä".

Suvannon mamman perintöä oli evankelisuus, mutta rippikoulussa Aili sai  rippipapilta Ville Kuoppalalta vahvat körttiläiset eväät. Niinpä hän jaksoi ihmetellä sitä, että riittääköhän tämä usko, ja veisata kaipauksen virsiä. Keittiön loorasta löytyi pieni lappu, jossa luki: Te olette kaikki minulle niin rakkaita. Teiltä kaikilta pyydän anteeksi. Anteeksiantoahan minä itsekin tarvitsen. 

Appeni Eino kertoi, että hän kohtasi Ailin ensi kerran reilut 70 vuotta sitten pääsiäisenä 1951. Armeijalomalla tuli lähdettyä Tiistenjoen nuorisoseuralle ja haettua Ailia tanssiin. Aili oli kysellyt jälestä päin ystäviltään kuka mahtoi olla tämä rakuuna, jolla oli punaiset raidat housuissa. Eino taas oli saanut selville, että tämä kaunis neito oli Suvannon tyttöjä. Seuraavaan tapaamiseen meni kuitenkin pari vuotta - silloin kohdattiin Lakaluoman nuorisoseuralla. Tytöt olivat tulleet Tiisteltä reellä ja pojat kävivät illan päätyttyä katsomassa missä tällaisia tyttöjä kasvaa. Appeni alkoi polkea sinisellä polkupyörällä Ruonalta Tiistelle. Einon äiti vähän ihmetteli, että eikö tällä tytöllä ole sitten äitiä eikä isää. Kihloihin mentiin kuitenkin juhannuksena 1955 ja saman vuoden syksyllä vietettiin Suvannossa häitä. Puolisoni Jouko syntyi syksyllä 1959 ja edesmennyt lankoni Jukka reilun vuoden päästä.

Eino rakensi hienon talon Ruonalle. Kivijalka oli niin korkea, ettei hiiriä tarvinnut pelätä. Kun sinne vuoden 1961 alussa päästiin muuttamaan, Jukka oli pieni vauva ja Jouko leikki lastuilla. Talossa oli vain seitsemän hehtaaria peltoa ja seitsemän lehmää, mutta mistään ei ollut puutetta. Toimelias emäntä hoiti hyvin karjan, teki käsitöitä ja paistoi tuhannet juustot kuorimuurin hiilloksella. Vierasvaraa oli aina sen seitsemää sorttia ja ylikin. Aili puki pojat kuulemma muodin mukaan - vermeet niin kuin kosseilla siihen aikaan tuli olla. Kasvatus perustui lempeään ohjaukseen ja hyviä miehiä pojista kasvoikin.   

Aili Annikki 2.5.1932 - 30.6.2021

Aili oppi pian Kuurtaneen nokiottien tavoille. Jokaisella paikallahan on omat  perinteensä, ja sosiaalisesti taitava ihminen osaa ne omaksua. Juuri kuulin, että kylällä oli tapana viedä surutaloon maitoa, koska hautajaisten järjestämiseen tarvittiin maitoa ja kermaa. Tämän osanoton ilmauksen nimi oli yksinkertaisesti maironvienti. Nykyään maironvientiä korvaa kukkakauppaan annettava rahalahja, josta annetaan omaisille adressin hinnasta tai kukkalaitteesta yli jäävä osuus. Kukkakaupat toimivat tässä siis pyyteettömästi maironviennin organisaattoreina.

Kun ensimmäisen kerran olin Ruonalla jouluna, tuleva anoppi tarjosi kaljavelliä, joka sivumennen sanottuna on Laihian perinneruoka. Äiti ei kuitenkaan ollut sitä juuri keitellyt, vaan paremminkin klimppisoppaa - molemmat yhtä kamalan näköistä ruokaa. En ole ruokien suhteen ennakkoluuloinen, mutta jotenkin tämä kaljavelli ei näyttänyt jouluruualta, ja kieltelin niin tomerasti, että lopulta minun täytyi itse opetella kaljavellin keiton niksit ja tarjota sitä hienoillekin vieraille. 

Alusta alkaen ihailin appivanhemmissani sitä, että he olivat kiinnostuneita ihmisistä, mutta positiivisella tavalla. Kerrottiin kuulumisia, mutta ei arvostelevasti. Oli mukana valtavasti nimiä ja tietoa. Aili ei koskaan kertonut ystäviensä salaisuuksia, vaan oli luotettava myötätuntoinen kuulija.

Aili kävi kylän akkojen kanssa jumpassa ja kurontapiirissä - siitä piiristä meillekin on kertynyt monet raanut ja poppanat. Hän oli pyyteetön lahjoja eikä tainnut olla nimipäivää, ettei olisi tullut onnittelusoittoa. Tämä muistaminen ei ole periytynyt ainakaan meidän sukuhaaraan, sillä tänäänkin unohdettiin oman tyttären nimipäivä. Aili olisi halunnut halata mennen tullen, ja itse olin vähän turhan jäykkä näihin halaushommiin, mikä nyt kaduttaa. 

Elämän suurin suru oli kuopuksen ja talon isännän Jukan yllättävä kuolema 47-vuotiaana. Jukka sai sairaskohtauksen aamupalapöydässä, eikä mikään elvytys palauttanut häntä elämään. Omakin kuolema tuli lähemmäksi, ja Aili alkoi ajatella sitä. Toisaalta hän koki, että ystävien esirukoukset kantoivat. Hän kirjoitti kummitytölleen Katrille Saksaan: "Kai me teidän kaikkien rukousten ja muistamisten ansiosta olemme jotenkin jaksaneet päivän kerrallaan eteenpäin tässä suuressa surussa ja ikävässä." Tuntui, että elämän tuki ja turva on poissa, mutta vähitellen lastenlapsetkin alkoivat kantaa huolta - Jukan Jussista tuli niin samannäköinen, että nimi meni usein sekaisin. 

Ailin rukoustehtävät kasvoivat vuosi vuodelta, sillä hän muisti joka ilta nimeltä kaikkia läheisiä, ja kahdesta pojasta syntyi kahdeksan lastenlasta ja tähän mennessä tietääkseni 11 lastenlastenlasta. 12. on nimittäin tulollaan, ellei vielä syntynyt. Yhdessä Ailin jälkeen jättämässä lapussa luki, että voi kun te kaikki lastenlapset muistaisitte myös nämä iäisyysasiat - meillä on vahva turva taivaassa. 

Eino-puoliso hoivasi ja auttoi viimeisinä vuosina, ja yli 65 vuoden yhteisen avioliiton jälkeen hän olisi viimeisenä iltana halunnut "vielä edes kerran peitellä Ailin omaan sänkyyn." Nyt olemme peitelleet hänet kukkapeitolla siinä toivossa, että hän on saanut kohdata Jukan, mamman, äidin, siskon, edesmenneet enot ja serkut, Katri -kummitytön, kaikki rakkaat. 

Aili Annikki sai nukkua pois Joukon läsnä ollessa kesäkuun viimeisen päivän kauniina aamuna.

Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra. (Room. 14:7-8.)

Kultaista vai kaltoinkohdeltua karjaa

Botswanalaisille karja on hyvin tärkeää, kirjoittaa Alexander McCall Smith kirjoissaan. Motswanat uneksivat siitä, miten edesmenneet katselevat taivaan kultaista karjaa. Myös minun unelmissani taivaassa on lehmiä, niin kuin Jesajan kirjan taivaskuvassa, jossa lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä käyvät levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää niin kuin härkä (Jes.11:7). Täälllä maan päällä haukka nappaa pikkulinnun, leijona antiloopin, susi lehmän. Jesajan kuva on rikkumattoman rauhan kuva. 

En kuitenkaan tiedä, onko se susi, joka ei saalista. Entä ihminen, mikä on ihmisen osa maan päällä ja taivaassa? Luomiskertomuksessa ihmiselle annettiin lupa viljellä ja kehotus varjella luomakuntaa ja hänelle annettiin ravinnoksi kaikki kasvit. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiselle annettiin ravinnoksi myös kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat. Keräily- ja metsästysvaiheen jälkeen ihmisestä kehittyi karjankasvattaja (tosin keräilyviettini ei ole hävinnyt). Israelilaiset olivat Vanhan testamentin aikaan paimentolaisia, jotka uhrasivat Jumalalle karjansa parhaita eläimiä saadakseen synnit anteeksi tai siunauksen. Joskus uhrit poltettiin ja hävitettiin kokonaan, joskus ne syötiin samana päivänä. Myös Jeesuksen aikana uhrattiin ja syötiin eläimiä. Ja apostoli Paavali kirjoitti, että joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia (Room.14:2).

Vegaaniruokavalion puolustus ja ongelmat

Teologian tohtori seurakuntapastori Kari Kuula julkaisi Kirkko ja Kaupunki -lehdessä tammikuussa 2021 kolumnin, joka loukkasi monia maanviljelijöitä. Hän halusi nostaa esiin eläintuotannon eettiset ongelmat, ja teki sen varsin kärkevästi. Hänen mukaansa kysymys on eläinteologiasta ja luotuisten olentojen tuntoisuudesta. Hän liitti kirjoituksessaan riistämisen, kiduttamisen, näännyttämisen ja kaltoinkohtelun nykyiseen eläintuotantoon ja sanoi sitä saatanalliseksi julmuudeksi. Erityisesti hän arvosteli maidontuotantoa sanoen, että maito on kauhea tuote, koska lehmä keinosiemennetään, sen poikanen (lue: vasikka) otetaan pois, ja siitä lypsetään maitoa näännyksiin asti. Planettamme on eläintehdas, jossa tuntoisista eläimistä tehdään orjia ja esineitä. Eläinparat kärsivät ihmisten keskitysleireissä. Ratkaisu ongelmaan on vegaani ruokavalio.

Minulla ei sinänsä ole mitään vegaania ruokavaliota vastaan. Olin idean äiti, kun seurakunnassamme järjestettiin pari vuotta sitten Earth Hour -tapahtuma, jossa myös vegaanireseptit olivat esillä. Itse olin tosin siinä vaiheessa töissä poronhoitoalueella. Ihminen on sekaravinnon käyttäjä, joka pystyy hyödyntämään sekä kasveista että lihasta ja maidosta saatuja ravinteita. Kasvisruokavaliolla voi varmasti tulla toimeen varsinkin, jos tekee kevyttä työtä. Itse olen huomannut, että vanhetessa mieliteko lihaan on vähentynyt ja tekee mieli useammin syödä kalaa. Ja ihmisen, kuten eläimen, kannattaa kuunnella tarpeitaan ja vaistojaan, sillä keho tietää mitä se tarvitsee, jos annamme sen tulla tuntemaan monipuolisia makuja ja ravintoaineita. Kasvisruokavalion noudattaminen ei kuitenkaan ole ympäristön kannalta ongelmatonta. Pystytäänkö Suomessa tuottamaan riittävästi valkuaispitoisia kasviksia kuten hernettä ja härkäpapua, vai tuodaanko kehittyvistä maista geenimanipuloitua soijaa, jota tuotetaan kenties lapsityövoimalla? Ehkä uusi teknologia tuo ajan kanssa avun proteiinikysymykseen, mutta ei vielä. 

Nyt Suomen peltoala soveltuu suurelta osin vain rehuviljan tai nurmirehun viljelyyn. Jos karjantuotannosta luovutaan, suuri osa pelloista jää viljelemättä ja puskittuu. Tämä aiheuttaa huoltovarmuusongelman ja on myös epäeettistä maailmassa, missä on yhä nälkää ja erityisesti proteiinin nälkää. Eikä tämä koske vain Suomea, vaan myös esimerkiksi Botswanaa tai Namibiaa. 

Kärjekäs ja virheellinen informaatio 

Kuulan kärjekäs kolumni aiheutti minussa voimakkaan vastareaktion, ja täytyy sanoa, että on vaikea enää pitää häntä teologisena asiantuntijana saatikka maatalouden asiantuntijana. Hän teki niin kuin meillä valitettavasti on usein tapana: otti Raamatun omien mielipiteidensä tueksi valikoimalla sieltä esimerkiksi ajatuksen siitä, että Jeesus olisi viitannut eläimiin sanoessaan Mitä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Kuula viittaa näin Jeesuksen sanoihin viimeisellä tuomiolla, missä Kristus puhuu mm. nälkäisten ruokkimisesta, kodittomista ja sairaista. Nykykäännöksen mukaan minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Siinä ei puhuta eläimistä. Se että Raamatusta ei löydy tuollaista kannanottoa eläintenhoitoon ei sinänsä tietenkään vähennä eläinten merkitystä ja arvoa. 

Tuntui väärältä, että raamatuntuntutkijan ja papin arvovallalla käytiin moittimaan karjankasvattajia keskitysleirinpitäjiksi. Onhan siinä aika iso ero natsimeininkiin, kun karjankasvattaja ruokkii hyvin, hoitaa karjan sairaudet, huolehtii vitamiineista, käy iltamyöhään ja tarvittaessa monta kertaa yössä tarkistamassa onko kaikki hyvin. Ja tekee tätä viikon kaikkina seitsemänä päivänä, jouluna ja juhannuksena, että riittäisi itselle toimeentuloa ja toisille hyvää ruokaa. Niin suomalaiset karjankasvattajat tekevät ja etsivätoimiston johtaja Mma Ramotswen sanontaa lainatakseni se on yleisesti tunnettu tosiasia. Jos joku ei hoida karjaansa, se voi johtua siitä, että hän on menettänyt terveytensä, ja yksi syy siihen ovat tällaiset hänen työtään aliarvioivat mielipiteet ja toimeentulohuolet.

Useat maanviljelijät ja Maataloustuottajien etujärjestö tekivätkin Kuulan kolumnista kantelun Espoon hiippakunnan tuomiokapituliin. Kuula ymmärsi kyllä, että hänen loukkaavalta kuulostavat kärjistyksensä olivat saattaneet loukata suomalaisia maanviljelijöitä, ja pahoitteli sitä jossain vaiheessa, joskaan ei osoittanut muunlaista katumusta kannanottojensa suhteen. Hän kertoi, että hänen näkökulmansa oli globaali ja hän kohdisti kolumninsa tehotuotantoon. Hän ei määritellyt tarkemmin, mitä tehotuotannolla tarkoitetaan, mikä on ongelmallista. Joka tapauksessa hänen mielestään myös suomalaisilla maatiloilla eläinten kärsimys ylittää kohtuuden rajat, ne elävät keinotekoisessa ympäristössä eivätkä voi toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan. Lehmän poikanen otetaan pois eikä se saa hoivata sitä. Lehmä käy kesän laitumella ja sammutetaan talveksi parteen. Kuulan mukaan hänen teksteissään kirkko puolustaa niitä, jotka eivät osaa puhua puolestaan. Espoon hiippakunnan tuomiokapituli katsoi, etteivät kantelut anna aihetta toimenpiteisiin.

Naskalin "parteen sammutettua" karjaa
1970-luvulla. Hoitamassa äiti, isä ja
pikkusiskoni, kaikki edesmenneitä.

Tuotannon eettisyys ja karjatalouden kehitys

Eläintuotannosta on hyvä keskustella kuluttajien ja tuottajien kesken, mutta valitettavasti tätä keskustelua ei aina osata käydä asiallisesti. Tietyn ammattiryhmän solvaaminen ja vähätteleminen voitaisiin ehkä jopa tulkita yllyttämiseksi kansanryhmää vastaan. Kuitenkin on myös maataloustuottajan etu, että esim. eläintuotteita voidaan pitää eettisesti korkeatasoisesti tuotettuina. Tällaiset kärjekkäät kannanotot saattavat hämärtää monisyisen totuuden. Itse olen pohtinut aikaisemmassa työssäni paljon, miten saisin kuluttajat arvostamaan elintarvikkeessa muutakin kuin halpaa hintaa. Laatu maksaa, myös moraalinen elintarvike.

Karjantuotanto on ollut maassamme myös luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjä. Siellä, missä on karjaa ja niittyjä, on myös kärpäsiä ja erilaisia hyönteisiä, jotka hyötyvät lehmänläjistä. Ne taas tarjoavat elinmahdollisuuksia monille linnuille, kuten räystäspääskyille ja kottaraisille. Viljellyllä maisemalla on myös omat kauneusarvonsa. Karjatila on ollut monelle lapselle hyvä kasvupaikka, jossa on oppinut kunnioittamaan elämää, rakastamaan ja hoivaamaan eläimiä. Kirjoitan erityisesti karjatilan näkökulmasta, koska tunnen maidontuotannon parhaiten, ja Kuula otti sen erityisesimerkiksi.

Muistan, että kun meistä tuli Naskalin isäntäpari reilut 30 vuotta sitten, lehdet olivat täynnä ruuan hintavertailuja. Maanviljelijöitä syyllistettiin siitä, että ruokaa tuotetaan Suomessa tehottomasti ja se maksaa liian paljon verrattuna muihin Euroopan maihin. Kun liityttiin Euroopan Unioniin, tuotteista saatu tulo romahti, ja asetettiin tavoitteeksi suuremmat tuotantoyksiköt. Speedy Motorsin toimitusjohtajaa J.L.B. Mategonia lainatakseni yrityksen tavoitteena on nimittäin se, että kun tuotoista vähennetään kulut, viivan alle jäisi jos mahdollista plusmerkkinen luku. 

Tuotantoyksiköiden kasvu on yllättäen koitunut joiltakin osin eläinten onneksi. Raskaita työvaiheita on voitu koneellistaa, mikä on vapauttanut karjanhoitajan työpanosta eläinten hyvinvoinnin tarkkailuun. Uudet karjasuojat ovat järkiään pihattonavettoja, missä lehmät saavat liikkua vapaasti. Niissä huomioidaan eläinten viihtyvyys. Nykyaikaisissa pihatoissa lehmät menevät vapaaehtoisesti useita kertoja päivässä lypsyrobotin hellään lypsyyn. Robotti kun pystyy mittaamaan maidontulon utareneljänneksittäin eikä nypi vahingossa tyhjää utaretta. Huolimatta tästä kehityksestä karjatilat ovat Suomessa edelleen perheviljelmäpohjaisia eikä mitään tehdasyksikköjä. On myös vanhoja pienempiä yksiköitä, missä lehmät ovat edelleen parressa päästä kiinni, mutta missä ne saavat sitäkin yksilöllisemmän hoidon ja pääsevät jaloittelemaan jaloittelutarhaan tai laitumelle. Väittäisin, että vanhainkodissa harvoin kysytään mikä tänään maistuisi, mutta sairaan lehmän kohdalla hoitaja näkee paljon vaivaa saadakseen sen syömään jotain, että pötsi pysyy toiminnassa. Kuula ei ehkä tiedä, mistä kuulee ja tunnistaa tyytyväisen ja onnellisen lehmän. 

Kehityksessä voi nähdä myös negatiivisia piirteitä. Kun Naskalin lehmät pääsivät pihattoon v. 1993, oli pyydettävä eläinlääkäri sahaamaan teräväsarvisilta sarvet, koska lajitoverit saattoivat käydä puskemaan kioskilla olevan lehmän utareita takaapäin saadakseen sen karhattua pois ruokintapaikalta ja syötyä sille tippuneen jauhoannoksen. Ahneus on tavanomaista kaikkien olentojen kohdalla, se on yleisesti tunnettu tosiasia. Myös vasikat jouduttiin nupouttamaan ja painamaan reikäkoneella korviin EU-korvamerkit. Itkin ja ihmettelin, kun ensimmäistä korvamerkkiä laitettiin, sillä tunsin toki eläimeni ilman numeroa – mutta ehkä joku iso tilallinen Euroopassa olisi huijannut vuoristopalkkioita roudaamalla samoja lehmiä paikasta toiseen. On sääli, että naudalta riistetään sarvet ja sille laitetaan muovilappuja korviin.

Pyrkimys tehokkaampaan tuotantoon ja korkeampaan maidon laatuun on todellakin painottanut karjanjalostusta liiaksi tuotantomäärän suuntaan kestävyyden ja tuotantoiän kustannuksella. Tässä Kuula on oikeassa. Tämä asia oli tiedossa jo 90-luvulla, ja mielestäni jalostustavoitteita silloin myös tarkennettiin ja ryhdyttiin huomioimaan mm. jalostuseläinten rakenne entistä paremmin tavoitteena parempi kestävyys. Kuula sääli kolumnissaan lehmiä, jotka eivät saa maistaa oikeaa sonnia ja pitää vasikkaa vierihoidossa. Sen sijaan häneltä ei riittänyt sääliä lemmikeille, jotka kastroidaan ja jotka eivät pääse toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään luonnollisessa ympäristössään. Erityisesti koirien ja kissojen pito on lisääntynyt niin, että jos ihmiset eivät enää söisikään lihaa, niin ainakin lemmikkejä varten on kasvatettava eläimiä, sillä ne tarvitsevat eläinproteiinia.

Iloinen perhetapahtuma Naskalin uuden
kylmäpihaton poikimakarsinassa

Mikä eläimelle oikeasti on parasta? 

Meillä oli uudessa pihatossa ensin poikimakarsina, josta oheinen suloinen kuva vastasyntyneestä vasikasta. Lehmä ja vasikka saivat olla yhdessä viikon verran. Se tuntui söpöltä, mutta sitten tajusin kuunnellessani esitelmää metsälehmätutkimuksesta, että eläimen kannalta se ei ole lainkaan luonnonmukainen järjestelmä. Metsälaitumella lehmä käy sivummalla poikimassa vasikkansa, ja jättää sen suojaiseen paikkaan käyden siellä sitä imettämässä. Emo kuitenkin viettää suurimman osan ajastaan ruokailemassa muun lauman kanssa. Vasta kun vasikka on kunnolla leimautunut emä tuo sen lauman joukkoon. Poikimakarsina-ajattelussa toimitaan päinvastoin: Pidetään emä ja vasikka yhdessä silloin kun emä ei halua ja erotetaan ne silloin kun vasikka on kunnolla leimautunut. Lypsykarjatuotannossa, missä vasikka otetaan pois emältä, on lempeämpää antaa vanhaan totuttuun tapaan emän nuolla vasikka kuivaksi ja erottaa ne sitten. Emolehmätuotantoon perustuvassa lihantuotannossa vasikka sen sijaan saa seurata emäänsä noin puolivuotiaaksi saakka.  Eläinten parasta ei voi päättää ihmisen tunteiden perusteella, vaan hoidon on perustuttava tutkittuun tietoon eläinten käyttäytymisestä.

Sivumennen sanoen myös lemmikkieläimiltä viedään lähes aina pennut ennen kuin ne haluaisivat niistä luopua, mutta jos etelän kaupunkiseurakuntien papit mainitsisivat tästä, voisi tulla kirkosta eroamisia. Eläimet kokevat surua ja iloa ja viestivät sitä monin tavoin hoitajilleen, lehmät mm. korvien asennolla. Meidän on herkistyttävä kuulemaan niitä viestejä ja tehtävä parhaamme. Aina ei voi eläintäkään auttaa. Ylemmässä kuvassa olevan pikkusiskoni Ismo-kissa kuoli suruun pian Saaran (16) kuoleman jälkeen. 

Ongella ollessani olen huomannut, miten mato kiemurtelee, kun laitan sitä koukkuun. Mato on varmasti tuntoinen olento siinä missä nisäkäskin. Mutta jos saan kalan, tapan sen mahdollisimman kivuttomasti ja saan siitä hyvää vapaana kasvanutta ruokaa kissalle tai itselleni.  Tuntoisten eläinten ja ihmisten tunteita loukataan koko ajan, sillä emme ole vielä taivaassa. Joudumme usein tekemään vaikeita valintoja, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun yhdessä asiassa yrittää tehdä oikein, voi se kostautua toisaalla. Oikeaa tietä etsiessään jokaisen on kuljettava itse. Viisaus ei asu yhden ihmisen päässä eikä kukaan voi sanoa olevansa kirkon ääni paitsi Kristus itse. 

Hautapaikkaa hakemassa

Olen varmaan kertonut montakin kertaa isäni mainiosta mustasta huumorista. Kun menin kerran aikoja sitten hautuumalle, hän sanoi, että hyvä kun tulit. Oli iloisia uutisia: Oon löytäny sulle hautapaikan ja pitänyt siinä jo vähän kukkaakin. Isä oli parhaillaan siistimässä sukuhautaa, jossa lepäsivät talvisodassa menehtynyt tätini, isovanhempani ja kaksi pikkusiskoani. Nyt siihen on haudattu myös vanhempani. Ehkä siinä tosiaan on jo vähän täyttä ja hautakivi on suunnitelmallisesti täytetty nimillä.

Isän löytämä hauta lienee ainut Laihian hautausmaalla, missä on tämän vanhan sukutilan nimi Naskali. Olen aina välillä käynyt tuota hautaa tutkailemassa. Nimistä saa vielä juuri ja juuri selvää, ja olen ihmetellyt, miksi siihen on selvästikin haudattu äiti ja poika, Anna ja Wihtori Naskali. Liekö poika avioton? Äidin nimeä ei löydy Naskalin isäntäväen lapsikatraista, mutta kun monilla esivanhemmistani oli jopa 12 lasta, joista aina jokunen kasvoi aikuiseksikin, niin mahdollisia sukulinjoja on runsaasti. 

Asia tuli jälleen ajankohtaiseksi, kun suvun kahta hautakiveä piti oikaista ja kunnostaa. Huomasin, että myös tuo Naskalin hauta on kunnostusta vailla ja kysyin tarjousta. Peruskivi pitää nostaa, kivi puhdistaa ja nimet hopeoida, kaivaa esiin vajonneet reunuskivet. Siihen vierelle mahtuisi aikanaan minun ja Joukon kivi. Mutta hautaa ei voi noin vain omia. Kysyin hautaoikeuden hallintaa seurakunnasta. Haudalla ei ole ketään haltijaa ja se on hoitamaton, mutta jotain perusteita täytyisi olla siihen, että saisin sen hoitooni. Sain vinkin, että paikkakunnalta löytyy laihialaisten sukujen tutkija ja tuntija.

Otin yhteyttä Finnilän taloon Pentti Jokelaan, ja sain kuin apteekin hyllyltä yli 50 sivua Wihtori Naskalin sukulinjaa. Siitä selvisi kohta, että Wihtori on paappani 3. serkku, yhteinen esi-isä Henrik Jaakonpoika on syntynyt 1745. Wihtori ei kuitenkaan ole kovinkaan etäinen Naskalin tilaan nähden, sillä hänen isänsä Matti Naskali on täällä syntynyt ja avioitunut sitten Wihtorin äidin kanssa. Reilut puoli vuotta Wihtorin syntymän jälkeen Matti-isä kuitenkin lähti Amerikkaan ja jäi sille tielle. Anna eli elävän leskenä ja Wihtori eli lähes isättömänä ja kuoli lapsettomana mäkitupalaisena. Ehkä hän kuitenkin saa Naskalin isäntäväkeä rinnalleen, kun meistä aika jättää. 

Hautausmaalla ja sukukirjoissa on monenlaista mielenkiintoista historiaa. On kiehtovaa katsella taaksepäin. Toki hauta-asian järjestäminen ennen kuolemaa tuntuu myös innostavalta. En kuitenkaan aio vielä teetättää hautakiveä, jossa olisi nimi ja syntymäaika valmiina, vaikka sellaisiakin olen nähnyt. Elämästä voi nauttia, vaikka jo hoitaakin omaa hautaansa.

Rohkeus sanoa

Minulla on sellainen vähän raskas geeniperimä, että on uskallus sanoa myös mielipiteitä, joiden tiedän aiheuttavan vähintään kulmien kohottelua, toisinaan myös takanapäin panettelua ja poissulkemista. Näinhän kävi myös isälle mm. silloin, kun hän ehdotti, että Valio ja Arla aloittaisivat pohjoismaisen meijeriyhteistyön. Valion johtokunnan ruotsinretkellä silloinen pääjohtaja pistikin isäni isännöimään seurueen rouvia, ettei hän pääsisi neuvottelukosketukseen naapurimaan meijerimiesten kanssa. Isä oli siitä vielä vanhanakin pahoilla mielin, ja ajatteli, että yhteistyö olisi ollut suomalaisen maidontuottajan etu. 

Suomalaiset päätöselimet ja työyhteisöt ja jossain määrin koko yhteiskunta kärsii sisäisestä sensuurista. Sisäisellä sensuurilla tarkoitan sitä, että sensuuri iskee jo ennen kuin ajatukset päästetään suusta ulos. Ei ole helppoa olla vähemmistössä tai jäädä yksin ajatustensa kanssa tai sanoa ei silloin kun odotetaan myötämielisyyttä. Ellei kaikkien sisäinen sensuuri toimi riittävästi, saatetaan lähteä vaientamaan joukonhivutuksella tai jopa oikeustoimilla. 

Ehkä yllättäen olen saanut kokea parasta keskustelukulttuuria niiden seitsemän vuoden aikana, jotka toimin kirkolliskokousedustajana. Siellä oli tapana kuunnella mitä toinen sanoo, ja pidin sitä myös omalta osaltani hyvin tärkeänä. Kerran vaiensin tylysti vierustoverin, joka pyrki selostamaan etukäteen, mitä täysistunnon seuraava puhuja aikoo sanoa. En pystynyt kuuntelemaan kahta henkilöä yhtä aikaa enkä halunnut menettää virallisen puheenvuoron argumentteja, vaikka puhuja todennäköisesti olisikin eri mieltä kuin minä. Toki muistan myös pahoilla mielin, miten eräs edustaja pohdiskeli puhujapöntöstä nimeltä mainiten voisiko minut erottaa kirkkohallituksen täysistunnon jäsenyydestä erään mielipiteeni vuoksi, joka siihen aikaan oli radikaali, mutta nykyään liiankin valtavirtaa.

Hymistelijöitä ja siipeilijöitä aina riittää. Ja jos etsitään aina sitä vahvaa johtajaa, jonka pään sisässä kaikki viisaus asuu, saatetaan saada lopulta Nokian loppu. Jos epäkohtia ei uskalleta lausua ääneen, kehitys pysähtyy. Tarvitaan kannustavan erimielisyyden kulttuuria ja kunnioittavaa kuuntelemista. On parempi kysyä, että kerro lisää, kuin yrittää heti vaientaa toisen ajatukset tai ignoorata ne. Kovin helposti ei pitäisi kokea eri mieltä olemista muodikkaasti vihapuheeksi. 

Liitän senkin saamaani perimään, että olen joskus ollut edellä aikaani. Silloin olen saanut kuulla monenlaista vähättelyä. Se mikä silloin oli "sisäänpäin lämpiävä porukka" on nyt se aktiivinen yhdessä toteuttava yhteisö, mitä kaikkien tulisi tavoitella. Jotkut aiemmin kritisoimani käytännöt on nykyään todettu huonoiksi ja asiat pyritään tekemään toisin. Toki olen joissakin asioissa ollut myös kaavoihin kangistunut tai jopa vanhanaikainen. Hiljakkoin edesmennyt työtoveri puki tämän joskus sanoiksi näin: En ymmärrä tätä jaottelua liberaaleihin ja konservatiiveihin. Eikö jokainen meistä ole jossakin asiassa liberaali ja toisissa konservatiivi?

Minulle on vielä kaiken lisäksi käynyt niin, että kun olin jossain asiassa liberaali, huomaan nyt sympatiseeraavani konservatiiveja. Tai ehkä jo siellä kirkolliskokouksessa pyrin rikkomaan totuttuja raja-aitoja. Syynä ei siis ole pelkästään korkeahko ikäni, vaan se, että valtavirta pyrkii aina jyräämään vähemmistön. Sydän tahtoo olla yksinäisen laulajan puolella. 

Kaupunkimuistoja: Pehmis ja tiikeri

Tänään oli kauniin harmaa +5 asteen kesäpäivä, joten päätin jälleen virkistää itseäni ostamalla kotimatkalla pehmiksen. Luulin jo, että tulee jonoa, kun toinenkin auto kurvasi paikalle, mutta se jatkoi jostain syystä matkaansa ilman jäätelöä. Autossa pehmis kirvoitti mieleeni monta mukavaa kaupunkimuistoa. 

Ensimmäiset tötterömuistoni ovat Vaasan Rantakadulta. Olin aika pieni, mutta halusin kaksi palloa. Siinä kävi tietysti niin kuin äiti pelkäsi: toinen pallo kellahti maahan jo lähes ensimmäisellä nuolaisulla. Itkuhan siitä tuli, ja jotain opinkin: pitämään huolta jäätelöstäni.

Ensimmäisen pehmiksen sain kummitädin ostamana Vaasan Sokkarilta. Pääoven vasemmalla puolella oli pehmistiski. Kävin vaateostoksilla Aili-tädin kanssa ja tuli tavaksi ostaa lähtiessä pehmikset. Vaniljapehmis maistui käsittämättömän hyvältä, ja maistuu vieläkin. Tosin eräässä lapsuuteni kyläpaikassa perheen nuoret tarjosivat jäätelöä ja opin siellä, että laihialainen pehmis valmistetaan vatkuttamalla jätskiä pikkulusikalla pehmeäksi.

Vaasan Sokkarin pehmiskioskin lähettyville liittyy myös aivan ihana muisto pikkusiskostani Suvi-Päivikistä. Hän oli jotain viiden, kun hän puikahti hyllyjen välistä luokseni ja sanoi ääni jännityksestä ja innosta väristen: Maaria, Maaria, täällä on tiikeri!  Siihen aikaan Vaasa ei ollut vielä niin monikulttuurinen kaupunki kuin nykyään.

Kun kasvoin vanhemmaksi, Aili-täti näytti muitakin kaupungin herkkuja: käytiin kahvilla Göranilla tai Kauppahallissa. Hän sanoi, että jos haluat joskus halvalla hyvää, kannattaa käydä Kauppahallin kahviossa. Myös vilkkaalla torilla pyörähdettiin joka kerta.

Kevätkesällä haettiin äidin ja isän kanssa kalarannasta siikaa, ja minä sain usein perata ne kaivonkannen päällä. Suomustaa ei tarvinnut, sisälmykset vain pois ja huuhtaisu. Siiat pistettiin suolaan ja kellariin. Kun saatiin uusiaperunoita, haettiin lisukkeeksi tönkkösuolattu siika, joka nyljettiin ja leikattiin poikkipäin paloiksi. Hyvää sekin oli, eikä siihen aikaan kellään ollut verenpainetta, kun hiottiin niin paljon mm. heinätöissä, matonpesussa ja kasvimaalla. 

Vaasa on ollut tärkeä kaupunki lapsuudesta saakka, täynnä meren tuoksua, kauniita rakennuksia ja avaria puistokatuja. 15 vuotta sitten aloin käydä siellä töissä. Niinä päivinä, joina olen saanut tehdä kutsumustyötäni ja kohdata ihmisiä elämän tärkeissä hetkissä, olen kokenut työn olevan myös merkityksellistä. Papin viikonloput ovat joskus palkitsevia, elämän parasta aikaa. Sietää ostaa jotain hyvää ja antaa ilon tulla.

Monimuotoisuus

Usein kuulee huolestuneen viestin, että luonnon monimuotoisuus on vähenemässä. Käytin itsekin tuota sanaa hiljakkoin. Ehkä se on liiankin helppo sana, joka sisältää kovin paljon - ainakaan luonnon monimuotoisuuden lisääminen ei ole ollenkaan yksinkertaista.

Olen viime päivinä miettinyt, millaista muutosta kohti "harvamuotoisuutta" on ollut havaittavissa oman elämän aikana tarkasteltuna ilman suurennuslasia ja kiikaria - ja mitähän asiaintilan palauttamiseksi voisi tehdä. 

Jos ajattelen omaa pihapiiriä, niin ensin katosivat kottaraiset. Niitä oli lapsuudessani niin paljon, että komean linnun taitava laulu kiinnitti usein huomiota, ja syyskesällä puhelinlangat olivat täynnä lähteviä lintuja. Sitten en nähnyt vuosikymmeniin yhtään, viime vuonna yhden ja tänä keväänä yhden. Yksi syy kottaraisten vähenemiseen on käsittääkseni karjatalouden väheneminen, joskin meillähän oli sekä lehmiä että (tyhjiä) kottaraisenpönttöjä vielä 1980-2010, kun kottaraisilla oli aallonpohja. Joka tapauksessa moni lintu ja hyönteinen hyötyi karjataloudesta, mutta nyt eläintensuojelijat myös kirkon piirissä toivovat, että karjatalous ja kaikki eläinten hoito loppuisi Suomesta kokonaan. Se tulee ilman muuta kiihdyttämään monen lajin hupenemista ja johtamaan huomattavasti "harvamuotoisempaan" elämään.

Vielä muutama vuosi sitten ihmettelin, miten varpunen voi olla rauhoitettu lintu. Niitähän on kaikkialla riesaksi asti. Nyt olen nähnyt, että tiukkuusetkin kaipaavat  lehmiä. Naakat ja varikset sen sijaan menestyvät mainiosti ilmankin.

Karjatalouden väheneminen on vaikuttanut ainakin siihen, että luonnonlaitumet ja metsäniityt, jotka ovat olleet monelle kasville ja eliölle tärkeitä, ovat kasvaneet umpeen. Jotkut yrittävät nyt perustaa uusia metsäniittyjä niittämällä sopivia paikkoja, mutta onko se vain turhaa tekohengitystä? 

Lapsuudessani oli vielä siellä täällä avo-ojia ja ojien varsilla saattoi kasvaa mesimarjaa. En muista koska olisin mesimarjaa saanut viimeksi maistaa. Niitä ei enää näillä lakeuksilla kasva. Ei kuitenkaan kannata ruveta kaivamaan sarkaojia, että saisi mesimarjan viihtymään - ne nimittäin lisäävät vesistöjen kuormitusta. 

Soita ojitettiin ja yritettiin metsittää joskus 60-70-luvuilla niin että jokeen tuli alunaa ja vesi muuttui jonakin vuonna aivan kirkkaaksi. Kaikki kalat kuolivat. Kalakanta on jonkin verran palautunut, mutta joki on sameaa, humuspitoista ja uimakelvotonta. Lapsena kävin uimakoulun yläjuoksulla ja hiihdin jokea pitkin kansakouluun. Muutkin lenkkeilivät joella. Joululta aurattiin joelle jää ja tehtiin hyppyreitä jokitöyrälle.  Nyt ilmaston lämpenemisen ja lauhdevesien ansiosta en ole pariinkymmeneen vuoteen uskaltanut käydä joen jäällä edes kovien pakkasjaksojen jälkeen, sillä en ole oppinut vielä kävelemään veden päällä. 

Jotkut noista taannoin ojitetuista soista kasvavat puuta, mutta eivät suinkaan kaikki. Paljon ojitettiin myös epäkelpoja alueita. Joillakin paikoin nevanojia on tukittu, mutta se voi myös pahentaa hiilidioksidipäästöjä. Karut suot voi kuulemma jättää ennallistumaan itsekseen, mutta vain harvoja ja valittuja soita voi ennallistaa, sillä muutoin metaanipäästöt lisääntyvät. Hyväkasvuinen metsä on hiilinielu. 

Kaikkia näitä miettiessäni olen tullut siihen tulokseen, että ei ole mitään paluumahdollisuutta siihen luonnon olotilaan, joka vallitsi lapsuudessani. Luonto muuttuu vääjäämättömästi, ja on täysin mahdollista, että se muuttuu elinkelvottomaksi yhä useammalle lajille, lopulta myös ihmiselle. Jotain voi aina tehdä, vaikkapa yrittää vähentää omaa hiilijalanjälkeä ja kerätä luonnosta muoveja. Mutta luonnon tasapaino on niin monimutkainen yhtälö, että sitä ei hallitse mikään yksittäinen ideologia. Ehkäpä sen ymmärtää vain kaiken Luoja ja Ylläpitäjä. Meidän tulisi kääntyä hänen puoleensa ja pyytää viisautta, että hallitsisimme ja vallitsisimme oikein taivaan lintuja ja meren kaloja ja kaikkea, mikä maan päällä kasvaa.

Elämän tarkoitus

Kevät herättää tarkkailemaan ja ihmettelemään luontoa. Maaliskuussa mietin, mihin varpuset ovat hävinneet. Maalaistalossa niitä on ollut aina riesaksi asti. Isäntä sanoi, että markilla taitaa taas asustaa varpushaukka, sillä joku lintu viuhahti kerran pihatosta ja sillä oli jotain suussaan. Sainkin asialle sitten varmistuksen ja näin haukan puussa aivan muutaman metrin päästä. Kyllä haukka nappaa muitakin lintuja kuin varpusia, aivan kyyhkyihin asti. Toivotaan, että verotus on kohtuullista ja linnunlaulu saa olla monipuolista satakielestä punakylki- ja laulurastaaseen. Paappani istutti kuusiaidan ja koivukujan, ja niin on linnuilla suojana puuta ja puskaa. 

Vielä on tiukkuusia

Olen kulkenut kamera autossa saadakseni todistusaineistoa siitä, että lähipellolla vistaa pikkukuovi. Arkoja ovat! Aamulla parkkeerasin auton pari metriä liika aikaisin ja kun nytkäytin vähän eteenpäin, kuovi oli poissa. Illalla sain sentään jonkinmoisia kuvia tavallisesta "kuikasta". Valtavan hyvä suojaväritys niillä on apilanvihertävälle herneensängelle. Yhdessä kuvassa oli tarkemmin katsottuna myös liero, jonka kuovi oli pitkällä nokallaan kiskaissut maasta. Ei kuvista kuitenkaan mitään julkaistavia luontokuvia tullut. Ihailen niitä, jotka jaksavat rauhassa kytätä sopivia kuvaushetkiä. 

Tintti osaa laulaa vaikka mitä

Joella on ollut vilkas telkkäkevät, ja äsken huomasimme vastarannalla naarastelkän mättäällä. Se olikin hupaisen näköinen, kun yleensä se on veden päällä ja näkyy tummana valkealla siipijuovalla. Kokovartalokuvassa vatsanalusta oli valkoinen, sitten harmaata ja ruskea pää. Se lähti siitä toisen naaraan ja yhden uroksen kanssa soutelemaan ennen kuin ehdin kameran kanssa ulos. Mietimme hautovatko naaraat vuorotellen samassa pöntössä vai ovatko pönttönaapuruksia. Odotamme näkevämme poikasia kahden viikon sisään.

Näin tänään hautuumaalla myös liito-oravan. Se ei tosin liidellyt, vaan juoksi maassa, mutta häntä oli sen verran littana, ettei asiasta jäänyt isompaa epäilystä. Mietin juuri, mikä on elämäni tarkoitus, mutta oravalle asiassa ei ollut luultavasti mitään epäselvää. Elämän tarkoitus on sinnitellä elossa, tuottaa poikasia ja liidellä, jos mahdollista. Kaikkeen tuohonhan ihminenkin pystyy, ainakin unissaan. Monilla linnuilla on myös kaipaus kotiin, niin että ne keväisin liitelevät tuhansia kilometrejä päästäkseen Suomeen pesimään. Samanlainen kaipaus on istutettu myös minun sydämeeni, kaipaus sinne missä on sielun ja hengen kotimaa. Jossain sanotaan, että olisin arvokkaampi kuin monta varpusta, ja että kotona valmistellaan huoneita. Pääsee valmiille pesille.

Tukka pystyssä

Seurakuntaan oli tullut vuosi sitten tuohtunut palaute siitä, että suoratoistetussa messussa toisen papin tukka oli ollut pystyssä ja toisella muistaakseni stola vinossa. Tämä "tukka pystyssä" -tyyppi on sen jälkeen palannut aiheeseen usein ja myös mielestäni vältellyt striimattavia tapahtumia. Siltikään hän ei tiettävästi ole laskuttanut seurakuntayhtymää hiusmuotoiluvalmennuksesta. 

Seurakunnan tapahtumien suoratoistot ovat laajentaneet yleisöä, eli koronan ansiosta on tavoitettu enemmän ihmisiä kuin ennen. Mutta kyllä muuttunut työnkuva myös uuvuttaa, sen olen tänä vuonna kokenut nahoissani. Työhön on tullut entistä huolellisempaa valmistautumista ja hieman enemmän perhosia vatsan pohjaan. Huolellisempi valmistautuminen ei ole kuitenkaan omallakaan kohdallani ulottunut niinkään hiusten laittoon tai muuhun ulkonaiseen. 

Papillakin on joskus tukka pystyssä.
Kuva TheOtherKev Pixabaystä 

Aivan käsittämätönhän tuo Valtion tarkastusviraston pääjohtajan moraali on ollut ja haastattelujen perusteella edelleenkin on. Yleensä vierastan kaikkia ajojahteja, ja olen niitä vastaan kirjoittanut usein. Mutta kyllähän jonkun on joskus  nostettava esiin näitä epäkohtia, jos ei ihmisillä ole enää omaatuntoa ollenkaan. 

Olen itsekin töpännyt ja oppirahani maksanut. Kun olin töissä Jurvan seurakunnassa, ja oli joku iltatilaisuus Sarvijoella, otin tilaisuuden järjestäneeltä yhdistykseltä kympin matkakuluja, koska sinä päivänä jouduin käymään kaksi kertaa töissä. Olin silloin vt kirkkoherra ja noita ylimääräisiä työmatkoja tuli silloin tällöin, ja siltikin oli usein myös tehtävä yli kellonympärystän päiviä ilman lepotaukoa. Tajusin sitten, että eihän kymppi riitä tähän toiseen ajeluun ja laskutin lisäksi seurakuntaa kirkolta Sarvijoelle. Räknäsin, että yhdessä tämän kympin kanssa saan bensarahat siihen että jouduin käymään päivällä kotona. Pohdiskelin asiaa sakastissa, ja ehkä sen ansiosta asiasta nousi iso haloo.  Laihialainen sai kyytiä ja minua vieläkin muistetaan Jurvassa kaksoislaskutuksesta tuon kympin takia. Paremmin tuossa talossa menivät läpi sellaiset laskut, joissa ei ollut ollenkaan ajelun syytä tai kohdetta. Jollekin maksettiin ilman matkalaskun näyttämistä, ja kun sitä ihmetteli, tuotiin pöydälle matkalaskuja, joissa luki muutamaan kertaan että "asiointia x kilometriä".

Vielä Vaasassa yritin kerran laihialaisesti laskuttaa kilometrin eli jotain 40 senttiä siitä, että vein omalla autolla aidonkokoisen aasin kirkkoon. Vesa Koivisto korjasi laskusta pois tuon kilometrin, koska kirkkoon on kävellen reilusti alle kilometrin matka. En olisi aasia jaksanut kantaa ja vetämällä se olisi ehkä vaurioitunut, mutta matkustusohjesäännön mukaan ratkaisu oli aivan oikea. Olen sitten yrittänyt nuoria pappeja opettaa, että parempi on ottaa vähän omaan piikkiin matkoja kuin yrittää laskuttaa joistain kävelymatkoista tai paisutella kilometrimääriä. Pikkurahoistahan siinä on joka tapauksessa kysymys. Puhdas omatunto antaa paremman yöunen, eikä tule sanomista. Samaa ajatusta olen koettanut iskostaa jälkipolville myös liittyen veroilmoituksen tekemiseen, sillä vältyimme koko maatalousyrittäjyysajan verokirjanpidon tarkastamiselta, eikä sitä tarvinnut myöskään koskaan pelätä. 

Uskon, että jokainen kokee joskus, että antaa aika paljon työnantajalle omia voimavaroja ja suorastaan omaa persoonaansa. Eikä se palkka aina niin kaksiselta tunnu. Tekisi mieli saada vähän enemmän etuja. Ja kuitenkin on oikeudenmukaista ja oikein, että noudatetaan puolin ja toisin yhteisiä sääntöjä eikä ruveta laatimaan omia. Tämä koskee niin rahallisia etuja kuin työturvallisuutta. Ohjeita on myös noudatettava riippumatta siitä onko kyseessä hautajaiset vai strategiatyöskentely.

Itse kun en ole koskaan jaksanut meikata, voisivat seurakuntalaiset varmaan olla joskus tuohtuneita, kun ei toimituspappi ole huolitellun näköinen. Hyvin ovat kuitenkin sietäneet tätä maalaispappia eikä kukaan ole vielä tyrkyttänyt lahjakorttia kosmetologille, niin kuin jollekin vihkipapille oli jossain käynyt. Onneksi myös ehostusvaateet ovat menossa luonnonmukaisempaan suuntaan ja ihmiset keskimäärin arvostavat enemmän aitoa kohtaamista kuin ulkonäköä. Kohtaamisista saan itsekin voimia, ja myös näiden rajoitusten aikana tätä työn suolaa on saanut maistaa lähes päivittäin.