Aili Annikilla oli ymmärrystä erilaisuutta ja myös kanssaihmisten vaikeampia elämänpolkuja kohtaan. Ehkä se johtuu siitä, että hän sai lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokea rakkautta, vaikka lähtökohdat olivat vaikeat. Aili syntyi Lapuan Tiistenjoella ja hänen äitinsä Martta Sofia kuoli synnytyksessä. Lapsia syntyi kaksi, ja kaksossisar Martta Kaarina eli vain reilut puoli vuotta. Lapset olivat aviottomia, sillä kertoman mukaan isäksi tiedetty mies oli pistoolilla uhaten raiskannut kauppa-apulaisena toimineen Martta Sofian. Kaksosten isoäiti eli "mamma" sai kuitenkin Ailin pidettyä hengissä kauralimalla ja puolimaidolla, jotka olivat sen ajan äidinmaidonvastikkeita.
Ailin syntymän aikaan elettiin myös Suomen historiassa vaikeita vaiheita, sillä muutama kuukausi aiemmin oli presidentti Svinhuvud joutunut arvovallallaan kukistamaan Mäntsälän kapinan - Lapuan liikkeen miehet olivat lähteneet laittomuuksiin ja aseellisen väkivallan tielle. Kolmekymmentäluvun lama koetteli.
Aili sai hoivaa ja rakkautta Tiistenjoen Suvannossa, missä kahdeksan lasta synnyttänyt ja nuorena leskeksi jäänyt mamma hoivasi orpolasta. Tädit olivat kuolleet tai kuolivat nuorina, mutta enot olivat elämän tärkeitä tukipylväitä - kunnes syttyi sota ja oli suuri huoli, mihin joutuvat ja palaavatko rintamalta. Talossa riitti työtä, ja Aili sai sosiaalisena ihmisenä hyviä ystäviä. Koulussa ei aviotonta lasta kuulemma kiusattu, vaan hyväksyttiin mukaan leikkeihin. Jussi-eno kävi talvisodasta alkaen kaikki taistelut ja palasi Suvannon talon isännäksi. Hänen lapsistaan, Ailin serkuista, tuli sisarusten veroisia, aina läheisiä.
Ailista kasvoi nuori nainen, jolla oli paljon ystäviä, sydämessä rakkautta ja uskollisuutta. Mamma oli ottanut tämän orpotytön hellään huomaan. Niinpä Aili vuorostaan hoiti viisi vuotta mammaa, joka oli vuodepotilaana. Uuno-enon lapset lähetettiin joka kesä maalle ja olivat Ailin lämpimän ja huolehtivan silmälläpidon alaisia. Myös poikamieheksi jäänyt Reino-eno oli rakas. Pentti-enon lapsia Aili sai olla hoivaamassa eri puolilla maakuntaa, ja välillä oli jännitystä, kun vieraina ja passattavana oli "hienoja ihmisiä".
Suvannon mamman perintöä oli evankelisuus, mutta rippikoulussa Aili sai rippipapilta Ville Kuoppalalta vahvat körttiläiset eväät. Niinpä hän jaksoi ihmetellä sitä, että riittääköhän tämä usko, ja veisata kaipauksen virsiä. Keittiön loorasta löytyi pieni lappu, jossa luki: Te olette kaikki minulle niin rakkaita. Teiltä kaikilta pyydän anteeksi. Anteeksiantoahan minä itsekin tarvitsen.
Appeni Eino kertoi, että hän kohtasi Ailin ensi kerran reilut 70 vuotta sitten pääsiäisenä 1951. Armeijalomalla tuli lähdettyä Tiistenjoen nuorisoseuralle ja haettua Ailia tanssiin. Aili oli kysellyt jälestä päin ystäviltään kuka mahtoi olla tämä rakuuna, jolla oli punaiset raidat housuissa. Eino taas oli saanut selville, että tämä kaunis neito oli Suvannon tyttöjä. Seuraavaan tapaamiseen meni kuitenkin pari vuotta - silloin kohdattiin Lakaluoman nuorisoseuralla. Tytöt olivat tulleet Tiisteltä reellä ja pojat kävivät illan päätyttyä katsomassa missä tällaisia tyttöjä kasvaa. Appeni alkoi polkea sinisellä polkupyörällä Ruonalta Tiistelle. Einon äiti vähän ihmetteli, että eikö tällä tytöllä ole sitten äitiä eikä isää. Kihloihin mentiin kuitenkin juhannuksena 1955 ja saman vuoden syksyllä vietettiin Suvannossa häitä. Puolisoni Jouko syntyi syksyllä 1959 ja edesmennyt lankoni Jukka reilun vuoden päästä.
Eino rakensi hienon talon Ruonalle. Kivijalka oli niin korkea, ettei hiiriä tarvinnut pelätä. Kun sinne vuoden 1961 alussa päästiin muuttamaan, Jukka oli pieni vauva ja Jouko leikki lastuilla. Talossa oli vain seitsemän hehtaaria peltoa ja seitsemän lehmää, mutta mistään ei ollut puutetta. Toimelias emäntä hoiti hyvin karjan, teki käsitöitä ja paistoi tuhannet juustot kuorimuurin hiilloksella. Vierasvaraa oli aina sen seitsemää sorttia ja ylikin. Aili puki pojat kuulemma muodin mukaan - vermeet niin kuin kosseilla siihen aikaan tuli olla. Kasvatus perustui lempeään ohjaukseen ja hyviä miehiä pojista kasvoikin.
 |
| Aili Annikki 2.5.1932 - 30.6.2021 |
Aili oppi pian Kuurtaneen nokiottien tavoille. Jokaisella paikallahan on omat perinteensä, ja sosiaalisesti taitava ihminen osaa ne omaksua. Juuri kuulin, että kylällä oli tapana viedä surutaloon maitoa, koska hautajaisten järjestämiseen tarvittiin maitoa ja kermaa. Tämän osanoton ilmauksen nimi oli yksinkertaisesti maironvienti. Nykyään maironvientiä korvaa kukkakauppaan annettava rahalahja, josta annetaan omaisille adressin hinnasta tai kukkalaitteesta yli jäävä osuus. Kukkakaupat toimivat tässä siis pyyteettömästi maironviennin organisaattoreina.
Kun ensimmäisen kerran olin Ruonalla jouluna, tuleva anoppi tarjosi kaljavelliä, joka sivumennen sanottuna on Laihian perinneruoka. Äiti ei kuitenkaan ollut sitä juuri keitellyt, vaan paremminkin klimppisoppaa - molemmat yhtä kamalan näköistä ruokaa. En ole ruokien suhteen ennakkoluuloinen, mutta jotenkin tämä kaljavelli ei näyttänyt jouluruualta, ja kieltelin niin tomerasti, että lopulta minun täytyi itse opetella kaljavellin keiton niksit ja tarjota sitä hienoillekin vieraille.
Alusta alkaen ihailin appivanhemmissani sitä, että he olivat kiinnostuneita ihmisistä, mutta positiivisella tavalla. Kerrottiin kuulumisia, mutta ei arvostelevasti. Oli mukana valtavasti nimiä ja tietoa. Aili ei koskaan kertonut ystäviensä salaisuuksia, vaan oli luotettava myötätuntoinen kuulija.
Aili kävi kylän akkojen kanssa jumpassa ja kurontapiirissä - siitä piiristä meillekin on kertynyt monet raanut ja poppanat. Hän oli pyyteetön lahjoja eikä tainnut olla nimipäivää, ettei olisi tullut onnittelusoittoa. Tämä muistaminen ei ole periytynyt ainakaan meidän sukuhaaraan, sillä tänäänkin unohdettiin oman tyttären nimipäivä. Aili olisi halunnut halata mennen tullen, ja itse olin vähän turhan jäykkä näihin halaushommiin, mikä nyt kaduttaa.
Elämän suurin suru oli kuopuksen ja talon isännän Jukan yllättävä kuolema 47-vuotiaana. Jukka sai sairaskohtauksen aamupalapöydässä, eikä mikään elvytys palauttanut häntä elämään. Omakin kuolema tuli lähemmäksi, ja Aili alkoi ajatella sitä. Toisaalta hän koki, että ystävien esirukoukset kantoivat. Hän kirjoitti kummitytölleen Katrille Saksaan: "Kai me teidän kaikkien rukousten ja muistamisten ansiosta olemme jotenkin jaksaneet päivän kerrallaan eteenpäin tässä suuressa surussa ja ikävässä." Tuntui, että elämän tuki ja turva on poissa, mutta vähitellen lastenlapsetkin alkoivat kantaa huolta - Jukan Jussista tuli niin samannäköinen, että nimi meni usein sekaisin.
Ailin rukoustehtävät kasvoivat vuosi vuodelta, sillä hän muisti joka ilta nimeltä kaikkia läheisiä, ja kahdesta pojasta syntyi kahdeksan lastenlasta ja tähän mennessä tietääkseni 11 lastenlastenlasta. 12. on nimittäin tulollaan, ellei vielä syntynyt. Yhdessä Ailin jälkeen jättämässä lapussa luki, että voi kun te kaikki lastenlapset muistaisitte myös nämä iäisyysasiat - meillä on vahva turva taivaassa.
Eino-puoliso hoivasi ja auttoi viimeisinä vuosina, ja yli 65 vuoden yhteisen avioliiton jälkeen hän olisi viimeisenä iltana halunnut "vielä edes kerran peitellä Ailin omaan sänkyyn." Nyt olemme peitelleet hänet kukkapeitolla siinä toivossa, että hän on saanut kohdata Jukan, mamman, äidin, siskon, edesmenneet enot ja serkut, Katri -kummitytön, kaikki rakkaat.
Aili Annikki sai nukkua pois Joukon läsnä ollessa kesäkuun viimeisen päivän kauniina aamuna.
Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra. (Room. 14:7-8.)
