Viattomat lapset

Joulunpyhät jatkuvat. Tänään on ollut neljäs joulupäivä, vähän arkinen, mutta sitäkin tärkeämpi: Viattomien lasten päivä. Olen tavannut töissä monia ihmisiä, mutta ei ole ollut tilaisuutta jutella yhdenkään lapsen kanssa. Täpötäydessä kirkossa illan joulukonsertissa olin kuulevinani jonkun lapsen äänen, mutta en ehtinyt tavata. Olen kylläkin ajatellut aamusta alkaen lapsia: lapsenlapsia, viikonlopun kastelapsia, vainajan lapsenlapsia... Kun iltapäivällä muistin joulupäivän aiheen, olen ajatellut myös sodan keskellä eläviä lapsia, pakolaislapsia, yksinäisiä lapsia, lapsia joista ei pidetä huolta, lapsia joille tehdään pahaa, lapsia joita käytetään vallankäytön välikappaleina, lapsia joilla ei ole tarpeeksi ruokaa... Maailma on täynnä lasten hätää.

Tämän päivän Vanhan testamentin teksti kertoo, että faarao käski surmata kaikki poikalapset, jotka syntyvät heprealaisille. Mutta Mooses-vauvan äiti näki, miten kaunis lapsi oli, ja piilotteli häntä kolme kuukautta. Sitten vauva laitettiin kaislaveneeseen ja laskettiin Niiliin, jotta hän pelastuisi. Kävikin niin onnellisesti, että faaraon tytär löysi lapsen ja otti sen omakseen. Mooses sai kasvaa faaraon hovissa ja hänellä oli tärkeä elämäntehtävä. Juuri kaislavenettä kummempia eivät ole nekään veneet, millä lapsia yritetään meidän aikoinamme pelastaa.

Uuden testamentin teksti kertoo, miten itämaan tietäjien lähdettyä enkeli varoitti unessa Joosefia Herodeksesta. Herodes aikoo etsiä syntyneen lapsen käsiinsä ja surmata hänet. Joosefin on otettava Maria ja lapsi ja lähdettävä Egyptiin pakolaiseksi. Näin käy toteen se kirjoitus, jossa sanotaan, että "Egyptistä minä kutsuin poikani." Ja niin Joosef teki. Nykyään arabimaat eivät enää tarjoa turvaa, pakolaisten suunta on kääntynyt. Pakolaisuudesta riippumatta monella lapsella on vaikeaa täällä Suomessakin. 

@ Pixabay

Vanhemmat toivovat "Voi kunpa säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa." Lasten elämäntietä ei kuitenkaan pysty tasoittamaan niin kuin toivoisi. Maailma on kylmä. Aina voi kuitenkin jotain tehdä omien ja vieraiden lasten hyväksi.

Lapsen hädältä ei saa ummistaa silmiään, lasta tulee kuunnella, uskoa, suojella ja auttaa. Ei ole sattumaa, että joulunpyhien sanomaan sisältyy paitsi Jeesus-lapsi, myös marttyyri Stefanos ja pakolaisperhe. Tällaiseen kipujen maailmaan Vapahtaja syntyi. Tarvitaan Vapahtajaa, ja tarvitaan heitä, jotka kulkevat pelotta avoimin etsivin silmin, niin kuin Jeesus kulki, valmiina pysähtymään. 

Kolmas joulupäivä

Joulun valo on lempeää ja sitä riittää. Tänään on kolmas joulupäivä eli Johanneksen päivä. Päivä on omistettu evankeliumin kirjoittaja Johannekselle, joka aloittaa Jeesuksen elämänkerran runollisesti: 

Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla. 
Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. 
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. 
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1:1-5.)

Aurinko läpi talon @Anna Perälä

Pimeys ja valo ovat puhutelleet pitkin sumuista syksyä. Pimeys voi joskus pelottaa, mutta joskus sen ansiosta voi myös nähdä kirkkaat tähdet, kuun ja revontulet. Ensi vuonna koetan pysähtyä vielä useammin hengittämään tähtitaivaan alle ja ihmettelemään avaruutta.

Olen vasta päässyt oman joulurauhan hetkiin. Viime viikolla oli paljon kirkollisia toimituksia, erilaisia tapahtumia ja joulukirkkoja. Vietimme myös työyhteisön surujuhlaa, ja julkaisin muistopuheen Puheita-lehdellä, koska kaikki eivät päässeet muistotilaisuuteen. Muuten joulunaika seurakunnassa on siitä ihanaa, että saa tavata paljon eri ikäisiä ihmisiä ja olla tärkeitten asioitten äärellä. Jotenkin ne tarvittavat puheetkin annettiin, ei aina niin ihmeellisiä sanoja, mutta sen puhuin mitä mieleen nousi ja uskon, että joku aina jotakin sanomasta saa. Nyt olen nauttinut vapaapäivistä eilen ja tänään. 

Otimme jouluvalmistelut tänä vuonna rennosti. Juhlaa ei kuitenkaan synny ilman pientä vaivannäköä. Poika lupasi valmistaa imelletyn perunalaatikon ja kattaa jouluaterian kotiinsa eli viereiseen taloon. Sillä aikaa kun Pekka Laukkarinen konsertoi Rewell Centerissä, piipahdin ostamassa erään Herra Hakkaraisen lapsenlapselle, ja jossain välissä tein iskun ruuhkaiseen kauppakeskukseen ja etsin toiselle lapsenlapselle pari palapeliä. Valmistin porkkana- ja lanttulaatikkoa ja muutamat leipomukset, vanha isäntä siivosi sen verran mitä rovastin pappilassa siivottiin, ja on siinä sivussa huolehtinut perheen muista ruokailuista. Sain loppujen lopuksi monien puolille öille vietettyjen käsityöiltojen ansiosta toisenkin lahjavillapaidan valmiiksi varhain jouluaattoaamuna leivinuunia lämmittäessäni. Tuli hyvä mieli. On usein tarve saattaa jotain näkyvää valmiiksi. 

Suurimmat elämän lahjat eivät kuitenkaan ole näkyviä. Lempeä valo säteilee sydämessä siitä ilosta, että ympärillä on rakkautta. Jouluna jokainen saa ajatella olevansa rakkauden ympäröimä, sillä Jumalan rakkaus on Jeesuksessa laskeutunut alas ihmisten keskelle. 

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. 
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. 
Hän oli täynnä armoa ja totuutta (Joh. 1:14).

- Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi (Joh. 1:16). 

Kun kirppu puree sinua

Kansakouluaikana kierrätettiin koulutoverien kesken ruutuvihkoja, joihin piirrettiin puuvärikynillä kuvia tai kirjoiteltiin loruja. Yksi loruista tuli mieleen tänä aamuna:

Kun kirppu puree sinua
muista silloin minua.
Jos se puree kovasti
sinusta tulee rovasti. 

Tuo loru kävi yllättäen toteen eilen, kun piispa Simo Peura myönsi minulle rovastin arvonimen. Se tuli yllättäen ja pyytämättä, ja ilahdutti suuresti, sillä olin juuri ajatellut itsekseni, että maatalousylioppilaiden Sampsa ry:n kultainen ansiomerkki (jonka olen luultavasti kadottanut) tulee ehkä olemaan elämäni ainut huomionosoitus. Olen vaihtanut alaa, joten työurasta ei tule kovin pitkä. En voi saada seurakuntatyön merkkiä luottamushenkilönä enkä työntekijänä, kun noita vuosia ei lasketa yhteen. 

Tosin tarkemmin ajateltuna sain kansakoulun ensimmäisellä luokalla markan stipendin, oikein paperimarkan, ja lukioikäisenä valtakunnallisen 4H-stipendin. Mutta olen joskus pettynytkin. Muistelin, että aloitin pyhäkoulunopettajana jo 13-vuotiaana, mutta kun seurakunta jakoi pyhäkoulunopettajille viisivuotismerkkejä, Helpisen Anna-Maija sai merkin, vaikka oli aloittanut minun jälkeeni. Minun opettajuuttani ei varmaan oltu merkitty kinkereillä kirjoihin ainakaan alkuvuosina. Kuitenkin minulla ja kummitädilläni oli yli 20-päinen pyhäkoululuokka, jolle opetimme vuorotellen. Opetin uusia laulujakin siten, että soitin harmonilla ensin melodian, ja Koskelan musikaaliset veljekset nappasivat sävelen siitä, vetäen komeasti laulua. Jatkoin pyhäkoulunopettajana 90-luvulla, kun omat lapsemme olivat pieniä. Viisivuotismerkeistä oli luovuttu, mutta olisin jo ansainnut 10-vuotismerkin. Jäin kuitenkin taas ilman, sillä kappalainen ei ollut huomannut katsoa vanhaa 70-luvun pyhäkoulunopettajien luetteloa. 

Kuten huomaatte, jotkut ovat kovin kunniankipeitä ja kaipaavat kiitosta työstään - aika monetkin. Kerran kun olin hyvin väsynyt, sanoin, että olisi mukava saada joskus jotain myönteistä palautetta, ja esimiesasemassa oleva henkilö kysyi hämmästyksissään: Minunko sitä pitäisi antaa? Mietin, että ei se nyt niin vaikeaa voi olla.

Rovasti on hauska arvonimi, sillä siitä tulee vieläkin mieleen iäkkäämpi, kookas, ainakin vähän vatsakas mies, joka pitää puhetta hieman värisevällä äänellä ja nouseskelee välillä päkiöiden varaan. Ajattelinkin, että rovastina ehkä pääsen kehomyönteisempään asenteeseen vatsakumpuani kohtaan. Ennen rovastin arvonimi annettiin lähes kaikille papeille, jotka tulivat tiettyyn ikään eivätkä olleet urallaan isommin mokailleet. Vuonna 2004 kuitenkin jakoperusteita muutettiin siten, että piispa voi hiippakunnassaan myöntää neljässä vuodessa yhden rovastin arvonimen kutakin 30 virassa olevaa pappia kohti. Arvonimi annetaan kirkollisessa työssä erityisen ansioituneelle papille. Arvonimeä ei kuitenkaan myönnetä teologian tohtorille. Rovastin arvonimi on siis eri asia kuin olla lääninrovasti tai tuomiorovasti. Lääninrovastin tehtävänä on toimia piispan apulaisena rovastikunnassa. Tuomiorovastiksi taas nimitetään hiippakunnan keskuspaikan eli tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherraa. 

Kun Eija Harmanen vihittiin papiksi Lapuan tuomiokirkossa vuonna 2004, mukana juhlassa oli kolme pastorin agronomipuolisoa: Heikki Harmanen, Arjo Kangas ja Jouko Perälä. Agronomit pohdiskelivat hymyssä suin, kukahan heistä pääsee ensimmäisenä rovastin viereen maata. Niin siinä kävi, että meidän Jouko tuon kisan voitti. Vapusta tuli rovasti jo vuosi sitten, mutta hänen puolisonsa, tutkimusaseman johtaja Arjo siirtyi jo vuosia sitten taivaan pitoihin. Eija taas ei rovastin arvonimeä ymmärtääkseni saa, koska hän on teologian tohtori.

Olen saanut paljon onnitteluja ja ollut niistä sekä piispan antamasta tunnustuksesta hyvin kiitollinen. Olen ollut kirkon töissä vasta vajaat 16 vuotta, mutta piispa on mitä ilmeisimmin lukenut ansiokseni myös aikaisemmat luottamustoimeni seurakunnassa, hiippakunnassa, kirkolliskokouksessa ja kirkkohallituksessa. 

Olen myös saanut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulilta määräyksen toimia helmikuun alusta vuoden ajan Taivalkosken seurakunnan vs. kirkkoherrana. Nykyinen kirkkoherra Tuomo Törmänen aikoo saattaa väitöskirjansa valmiiksi. Taivalkoski on tuttu paikkakunta, koska se on Syötteen mökkimme lähellä. Asiassa oli johdatuksen makua, sillä kun tiedustelin asiasta, Taivalkosken kirkkoherra ja diakonissa sattuivat olemaan Vaasassa seurakuntaretkellä ja tapasimme iltasella. He arvelivat, että hakijoista ei ole tunkua, mutta lopuksi minut nimettiin kahdeksasta virkaan ilmoittautuneesta. Iloitsen suuresti tästä uudesta mukavasta haasteesta työskennellä toisenlaisella paikkakunnalla ja tutustua lähemmin Koillismaan vireään seurakuntaelämään. Viime päivinä olen ihastuksissani seurannut tulevien työtoverieni tekemiä upeita ja puhuttelevia joulukalenteripäivityksiä Taivalkosken seurakunnan Facebook-sivulla. Seurakunta on muutenkin osallistuva ja aktiivinen. 

Postin ja kirkon perustehtävät

Luulisi, että postin perustehtävä olisi kuljettaa postia. Mutta ei se taida ihan niin olla, ja siitä syystä tämä on jo toinen joulu, jolloin en kirjoita ystävilleni joulukortteja. Jos toiminta ei vastaa odotuksia, asiakkaalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pelata niillä korteilla, joita hänellä olisi voinut olla. 

Viime vuonna kävi niin, että työtoverini lähetti tärkeän kutsun yhteiseen suunnittelupalaveriin hyvissä ajoin, mutta ykkösluokassa lähetetty kirje ehti perille vasta kahdeksantena päivänä, emmekä saaneet porukkaa koolle. Kyseessä oli siitä harvinainen ryhmä, että heistä vain harvalla oli sähköpostiosoite tai puhelin, joten posti oli avainasemassa tavoittamisen kannalta. Harmitti, ja päätin, että joulukortteja en lähetä. 

Tänä vuonna lähetin kymmenille ehtoollisavustajille kiitokseksi pienen Sanan aika -kirjasen hyvissä ajoin adventtitervehdyksen kanssa. En tiedä, onko sillä enää mitään merkitystä, mutta laitoin kirjeet työpaikalla Express -laatikkoon. Kuulin sitten, että leimasta päätellen postin kulku oli kestänyt 11 päivää ja postilähetykset saapuivat perille adventtisunnuntain jälkeen. Olin iloinen: Taaskaan ei tarvitse kirjoittaa joulukortteja. 

Postikortinkirjoittamislakkoni kuitenkin kohdistuu vääriin tahoihin, niin kuin lakot yleensäkin. Monet ystävät jäävät ilman ansaitsemaansa joulutervehdystä. Nyt kun on tiistai, eikä postia kuitenkaan jaettaisi koteihinne, päätinkin askarrella teille lukijat oheisen joulutervehdyksen. 

Päivällä satoi aivan ihania lumitolloja, ihan kuin postikorteissa. Ensimmäiset joululimput olivat miltei kypsiä, mutta laskelmoin, että ehdin ennen niiden palamista aloittaa joulukortin valmistelut. Ryntäsin ulos ottamaan kuvan joulukuusestamme, jonka lapsenlapseni on paappansa kanssa hakenut kotimetsästä, ja johon paappa on virittänyt laihialaiset jouluvalot, jotka miltei näkyvät. Valitettavasti kuvaan ei sattunut yhtään lumitolloa, mutta ne voi helposti kuvitella. Kuvaan kirjoitin sitten ihan itse teille jokaiselle sydämellisen joulutervehdyksen.

Hyvä joulu on sellainen, jossa hiljennytään etsimään Vapahtajaa. Toivottavasti hänestä puhutaan joulukirkossa, sillä kirkon perustehtävä on kertoa enkelien kanssa, että Vapahtaja on syntynyt ja hänet voi löytää - tai ehkä hän löytää sinut. 

Hiat ja jouluvalot

Pari viikkoa sitten elimme jännittäviä aikoja: Uskaltaako juuri lukemaan oppinut, mutta vasta piakkoin neljä vuotta täyttävä lapsenlapsemme Espoosta tulla ensimmäistä kertaa yökylään momman ja paapan luo ilman äitiä? Houkuttimena oli mainio Vaasan kaupunginteatterin produktio "Herra Hakkarainen". Sen katsominen kiehtoi jo syyslomalla, mutta emme saaneet lippuja. Silloin oli puhetta, että jos näytös pelottaa, voi tulla momman syliin. 

Ja niin siinä kävi, että Mauri Kunnaksen hakkaraiskirjojen ystävä tuli kummisedän tyttöystävän kanssa junalla tänne ja sai viettää hauskaa teatteri-iltaa työyhteisöni mukana. Olimme haljeta onnesta ja ylpeydestä. Lähes nelivuotias hyräili seuraavinakin päivinä hienoja Ripulisaurus-orkesterin lauluja: Herra Hakkarainen unissansa kulkee... Saimme pitää tyttöstä vieraanamme peräti kolme yötä (ja päivää), ja veimme mennessämme Espooseen.

Mielessä on pyörinyt monia kirjoitusaiheita, mutta ne ovat unohtuneet saman tien, sillä monta päivää ja etenkin iltaa on mennyt hiaan ja monta tulee vielä menemään. Kuopus ehdotti joululahjaksi villapaitaa. En ole koskaan tikunnut aikuisten kokoa, mutta tartuin haasteeseen. Aloitin onneksi ajoissa ja sain paidan valmiiksi viime viikolla. Minulle myös vihdoin selvisi, mitä tarkoittaa sanonta, jonka mukaan päivä meni hiaan (hihaan). Tiesin, että hiassa on iso työ, mutta yllätyin, kun siihen meni peräti kolme päivää. Villapaidasta tuli niin kaunis, että päätin tikuta toisellekin pojalle samalla mallilla, mutta eri värisestä langasta. Tuo toinen paita on vasta alkutekijöissään, en ole päässyt hioihin asti. Se ei ole yllätysvärinen eikä valmistu jouluksi, mutta ei tarvitsekaan. 

Pian nelivuotiaan lapsenlapsen lempiväri on, kuten jo aikaisemmin taisinkin mainita, yllätysroosa. Olen kulkenut tällä viikolla roosa aarrearkku kainalossani. Aarrearkussa on ollut yllättäviä adventin ajan ja joulun salaisuuksia. Eräs niistä on porkkana, joka muistuttaa tavallisesta raittiista, rauhallisesta ja terveellisestä elämästä. Arkku on siis yllättäen osoittautunut porkkanalaatikoksi... Porkkanalaatikkoa minulla on myös pakastimessa, muita jouluvalmisteluja en ole vielä tehnyt. 

Isäntä on sytyttänyt valot peräti kahteen kynttelikköön ja laittanut pihakuuseen laihialaisen himmeän valosarjan, jossa on  kymmenkunta pikku tuikkua. Mutta kuusi on haettu lapsenlapsen kanssa ja siksi erityisen kaunis! Olemme aina kartelleet valosaastetta ja viihtyneet hämärässä. Joskus käytän otsalamppua, jos käsitöitä tehdessä tulee kohta, josta ei selviä sormituntumalla.  

Sydämeen syttyvät oikeat jouluvalot keskinäisestä rakkaudesta ja joulun ihmeestä. Tarpeellisia asioita on vain vähän. Siitä saimme muistutuksen, kun työpaikalla oli tiistaina lippu puolitangossa. Voi olla että ei ehdi eläkkeelle tai ehtii olla eläkkeellä vain viikon. Odotamme jotain muuta. Odotamme sitä hetkeä, jolloin kuolemanvarjon maahan loistaa kirkkaus, ja me kumarrumme maahan asti tuon valon edessä.

Muotokuva

Ystävyys ei ole markkinatavaraa, jolla kerskutaan ja tullaan sillä tavoin näkyvämmäksi. Olen monasti miettinyt, onko tarpeen, että blogini elämänkertatiedoissa mainitaan, kenen kannustuksesta lähdin opiskelemaan papiksi. Mutta kun se oli niin merkittävä rohkaisu, merkittävä oman paikkansa löytäminen. Siksi vedin eilen papinpaidan päälle kun lähdin Helsinkiin.

Tutustuin professori Raija Sollamoon kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnassa 90-luvulla. Huomasin, että hän säteili ympärilleen ystävällisyyttä, herkkyyttä ja lämpöä. Hän sai osakseen myös suurta arvostusta asiantuntemuksensa vuoksi. Ja kuitenkin hänellä oli maalaistytön sielu. Myös sydämen usko tuli esiin nöyränä ja käytännöllisenä. Vähitellen aloimme käydä iltakävelyillä, jakaa elämää. Istuntojen välissä kirjoitin Raijalle pitkiä kirjeitä lauantai-iltaisin. Raamatun alkukielten tuntija sai tutustua lypsykarjatilan arkeen. Myös puoliso Matti oli kirkolliskokousedustaja. Hän on aivan mainio huumorissaan ja vieraanvaraisuudessaan.

Raija ja Matti Sollamo

Vuonna 1999 koko suuri perheemme sai vierailla ensi kertaa Padasjoen mökillä. Siellä tiskatessa Raija lausui merkittävät sanat: Sinä voisit vieläkin opiskella papiksi! Ystävyys sai jatkua opiskeluaikana, kun kortteerasin jonkin aikaa Raijan ja Matin kodissa. Raija oli silloin yliopiston vararehtorina, mutta kreikan ja heprean opintoni alkoivat sisukkaasti, enkä uskaltanut ajatellakaan, että esittelisin pienempiä arvosanoja kuin 3/3. Olemme sitten kohdanneet pappisvihkimyksessäni, monilla syntymäpäivillä ja erilaisissa vuosittaisissa yhteisissä kulttuuririennoissa.

Olimme eilen muotokuvan paljastustilaisuudessa Helsingin Yliopistolla. Lehtisalin seinillä oli 1800-luvun yliopistomiesten muotokuvia mustalla taustavärillä.  Raijalla ja Matilla on paljon hyviä ystäviä ja ihailijoita ympäri Suomea. Joskus kannattaa kuitenkin unohtaa ilmoittautua, sillä kun juhlien päähenkilö astui täpötäyteen odotusta kihelmöivään saliin, hän ryntäsi halaamaan meitä, ja sanoi pelänneensä ettemme sittenkään tule. Aavistelin, että pian näemme "yllätysroosaa" niin kuin lapsenlapsemme sanoo.

Raijan muotokuvahanke lähti liikkeelle reilut vuosi sitten, kun Suomen Eksegeettinen seura alkoi kerätä hänelle 75-vuotissyntymäpäivälahjaa. Ensin kysyttiin professorilta, suostuisiko hän muotokuvaan. Muotokuvan paljastustilaisuudessa Raija piti parhaan puheen kertoen, miten oli miettinyt, voiko tällaiseen hankkeeseen käyttää näin paljon ystävien ja sukulaisten rahoitusta. Juudaksen lailla hän kyseli: Eikö näitä rahoja olisi parempi antaa köyhille? Toisaalta - köyhät teillä on aina keskuudessanne. Teologisen tiedekunnan seinillä on paljon arvovaltaisia miespotretteja. Ehkä on tärkeää, että siellä on myös naissukupuolen edustaja rohkaisemassa opiskelijoita. Hän halusi valita myös muotokuvan maalaajaksi naispuolisen nuoren taiteilijan, Ninni Heldtin. 

Viime vuonna huomasin Kauppakamarin Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi julkaisemasta muotokuvagalleriasta, että naisista on todella vähän muotokuvia. Silloin mietin, että Raijasta pitäisi saada muotokuva, ja olin iloinen kun Jutta Jokiranta lähetti sähköpostia ja hanke pyörähti käyntiin.

Taiteilija Ninni Heldt ja Raija Sollamo

Muotokuvan maalaaminen ei ole helppoa, sillä kuvan tarkoituksena on välittää kohteensa persoonaa paremmin kuin valokuva voi sen tehdä. Ninni Heldt on onnistunut luomaan Raijan muotokuvaan sekä lämpöä että lujuutta.  Kuvassa on myös vahvat kädet, jotka ovat tottuneet puuhailemaan arkitöissä kodin keittiössä ja Virmailan mökin marjapuskissa. Onnea Raija! 

Rosoa

Sauvakävelylenkillä pisti silmään uusi liikennemerkki, jota ei ollut vielä nostettu tolppaan. Se oli hieman erikoisessa paikassa. Mutta kun ei lunta ole tämän enempää, niin kyllähän tuostakin voi mennä. Taivaan Isän antamat elämän johdatusviitat ovat joskus yhtä erikoisia, mutta niitä noudattamalla pääsee eteenpäin ja perille asti.

Välillä olen kulkenut ihan omia polkujani. Aina en osaa seurata viittoja, aina en edes halua. Siitä tulee elämään monelaista rosoisuutta. Toki rosoa on tullut siitäkin, että toiset eivät ole huolineet joukkoon tai ovat menetelleet muutoin epäreilusti.


Tervaroso on sienitauti, joka ympäröi männyn rungon ja roson yläpuolella oleva osa puusta kuolee. Puuhun ilmestyy pihkaa tihkuvia haavoja. Tautia on enemmän Pohjois-Suomessa, ja se tuli tutuksi vasta mökkitonttimme puita tiiraillessa. Tervaroso onkin tehnyt tuhojaan juuri Pudasjärvellä ja Koillismaalla tuhoten puita ja aiheuttaen aikaistettuja hakkuita. Lämpimät vuodet ovat lisänneet taudin esiintymistä.

Sanotaan, että ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Mökkimme on kauniilla hyväntuoksuisella mäntykankaalla, ja mies on metsurintaidoillaan koettanut pitää tervarosoa kurissa kaatamalla sairaita yksilöitä. Yhtiön tontin hoitajana hän on sitten valikoinut saantopuista tervaksia omassa takassa poltettavaksi. On leppoisaa katsella vuoroin tervasvalkiaa ja vuoroin tikkunöylettä. 

Männyt ovat niin suorarunkoisia ja kauniita puita, että sellainen itsekin tahtoisin olla. Mutta miten torjua näivettävät taudit? Itse voin ponnistella terveyden eteen liikuttamalla muitakin jäseniä kuin sormia, ratkomalla erilaisia aivopähkinöitä ja käyttämällä aikaa asioihin, jotka hoitavat sielua. Elämä on kuitenkin lopulta armoa. Tähän asti Puutarhuri on antanut elää, ja siitä kiitos.

Vaaraton kuu

Oli kuutamo kun lähdin ja kuutamo kun palasin, mutta töissä en suinkaan ollut ihan kuutamolla. Tosin niinkin voisi luulla, sillä tikkusin joululahjaa kahdessa kokouksessa. Seurakuntamme hallintorakenne on mielestäni kankea. Hallinto parhaimmillaan palvelee työtä, mutta rajansa kaikella. Muutoksen tarvetta on. Olen ihan tavallinen pappi, mutta olen valmistellut tänä syksynä aluetiimin, alueneuvoston, julistustyön johtokunnan ja operatiivisen johtoryhmän asioita ja ollut noissa kokouksissa puheenjohtajana tai esittelijänä. Sen lisäksi olen istunut keskustelemassa yhteisessä työntekijäkokouksessa, julistustyön ja diakoniatyön työalakokouksissa sekä diakoniatyön johtokunnassa. Jos kokousten välissä aikoo tehdä "oikeaa työtä", on tehtävä pitkää päivää. Oikeaksi työksi luen seurakuntalaisten kohtaamisen eri tilanteissa ja tilaisuuksissa. Se on työtä, joka myös palkitsee tekijänsä.

Joskus epävirallisemmat palaverit palvelevat hyvin varsinaista työtä.  Suunnittelupalaverit ja tiimipalaverit saattavat olla hyvin inspiroivia ja innostavia. Eilen yritimme yhteistyöpalaveria palvelutalojen johtajien kanssa. Meillä on yhteistyökumppanina noin 15 hoivakotia ja palvelutaloa, joissa pidämme vuosittain yli 100 hartautta tai ehtoollistilaisuutta. Haluamme kehittää työtä ja yritimme luoda mahdollisuuden tuoda puolin ja toisin esiin ajatuksia ja toiveita. Myös keskinäinen tutustuminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Saimme koolle vain kolme palvelukotien johtajaa, mutta keskustelu oli hyvää ja toivottavasti muutkin johtajat tai johtavat hoitajat lukisivat muistion. Vanhukset ja muistisairaat eivät suinkaan ole kuutamolla, kun luetaan Isä meidän tai lauletaan tuttu virsi. Myös ehtoollinen on monelle tärkeä pyhä hetki. Tahdomme palvella parhaalla mahdollisella tavalla.

Tänään mieskin on kokousreissulla. Sitä paitsi hän ilmoitti, että lauantaina hänellä on "syntymäpäiväkäynti". Nauroimme, sillä yleensä syntymäpäiväkäyntejä on vain minulla, tälläkin viikolla kolme. 

Talo ei kuitenkaan ollut tyhjä kotiin palatessa, sillä lemmikkieläimet odottivat minua. Kaksi kissaa ja koira olivat onneksi jo päivällä saaneet ulkoilla pojan ansiosta. Sain kännykän kautta häneltä kaksi hienoa kuvaa, jotka ilahduttivat mieltä, ja jotka haluan jakaa teille. 

Sissi @Perttu Perälä

Dora @Perttu Perälä

Koira on koko illan yrittänyt ulkoiluttaa minua, mutta tällä kertaa olen antanut laiskuuden ja väsymyksen voittaa, enkä ole lähtenyt jokapäiväiselle 5-6 km:n rollaattorilenkille. Tiedän kyllä, että nuo lenkit muistuttavat kirkossakäyntiä sikäli, että lähtemistä ei koskaan kadu. Ei tosin palaamistakaan. 

Viime yönä meinasin ottaa kuvan kuusta, enkä tiedä kehtaanko sanoa, mitä sitten tapahtui. Astuin tyhjään kapsäkkiin, joka oli märkä. Kissa oli kaivannut hiekkalaatikkoa... Pesin sitten kapsäkin ja se oli niin virkistävää, etten saanut unta. Luulisi ensi yönä unen maittavan, vaikka kuu mollottaa täysillä. 

Usein, erityisesti kastejuhlassa, luen psalmin 121. Siinä puhutaan siitä, miten Herra varjelee väsymättä jokaisen askeleeni. Hän ei väsy eikä nuku. Tulen aina hyvälle tuulelle, kun luen jakeen: Päivällä ei aurinko vahingoita sinua, eikä kuunvalo yöllä. 

Muutos

Kaveri kertoi, miten jossain yhteydessä on tehnyt mieli sanoa, että älkää pitäkö minua itsestäänselvyytenä. Se jäi soimaan mielessä. Pidän helposti itsestäänselvyytenä vaikkapa ruokaa, terveyttä, läheisiä ihmisiä, työtovereita, omaakin tarpeellisuutta. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Joskus kaduttaa, että pidin jotain asiaa tai toista ihmistä itsestäänselvyytenä huomaamatta todellista arvoa. Elämä osoittaa sitten yllätyksellisyytensä usein hyvin pysäyttävällä tavalla. Muutoksiin sopeutuminen vie aikaa ja voimia. Yleensä kyllä kaikkeen tottuu, kun on pakko tottua. 

Tänään söin vuoden ensimmäisen jouluaterian ja toivottelin hyvää joulua ja god jul. Eräs isompi, toivottu joululahja on myös ollut tekeillä jo toista viikkoa. Kiva kun saa selkeitä toiveita. Muistan, miten lapsena toivoin joululahjaksi karttapalloa ja sainkin sen. Olin kyllä pettynyt, kun se ei ollutkaan iso ja kiiltävä, vaan pieni ja paperisen himmeä. Mutta pyöräyttelin sitä pöydälläni usein, ja tökkäsin sormea arpoen, mihin muutan isona asumaan. En ole kuitenkaan sitten lähtenyt mihinkään, vaan asun samassa talossa, missä olen syntynyt, missä minut on kastettu ja missä meidät on vihitty. Teitä täältä yhä lähtee joka suuntaan.

Lypsykarjataloudessa väsyi joskus arkirutiineihin, aikaisiin aamuihin ja yleensäkin jokapäiväiseen kellon kanssa kilvoitteluun. Toisaalta poikkeamat olivat lähes aina negatiiviseen suuntaan: eläin sairastui ja lakkasi lypsämästä, poikiminen päättyi vasikan kuolemaan tai emän komplikaatioon. Tiesin, että  parasta on perusharmaa arki, ja kuitenkin kaipasin jotain muuta. Luottamustoimet ja sittemmin uuden opiskelu ja uusi työ antoivatkin jotain sellaista, mikä vastasi kaipaukseen ja antoi elämälle uutta merkitystä.

Eipä ole tullut marjamatkoillakaan kaduttua, että on lähtenyt etsimään uusia polkuja. Ei silloinkaan, kun uutta "marikkoa" ei ole löytynyt. Ainakin on oppinut, etteivät hyvät marjapaikat ole itsestäänselvyyksiä. Joskus on löytynyt lapsenlapsen sanoin "yllätysroosaa". Ja kun on eksynyt, niin onpa mitä muistella elämän illassa. 

Näkemisen hetki

Aamun kirkas aurinko paljasti keittiön kaappien vieressä olevien pikkutaulujen pölykerrostumat. Täytyi ottaa trasu käteen. Valon lähde kiersi eteenpäin jo puhdistamisen aikana, eikä enää jättänyt teräviä varjoja kuvanottohetkellä. 

Joskus näkee selkeämmin sellaisia asioita, jotka yleensä hautautuvat arjen pölyn alle. Eilen vietimme eläkkeelle jäävän työkaverin lähtiäisiä ja minä itkin miltei koko ajan. Hän puhui meille rohkaisevasti kahdesta asiasta, tämänpuolisesta ja tuonpuolisesta. Siitä, että teemme tärkeää työtä ja siitä, että ehkä sellainenkin ihme koetaan, että ollaan joskus kaikki koolla taivaassa. 

Muistelen matkan varrelta monia työkavereita. Teemme samaa työtä, keskustelemme työkokouksissa, yhteisissä tehtävissä ja lounashetkissä. Jonain päivänä tulee aika sanoa näkemiin ja silloin näkee aina selvemmin kuin yhteisellä matkalla pölyn pöllähdellessä askeleissa. 

En pelkää pimeää. Syksyn sumuiset ja hämärät päivät, hapekkaan kostea ilma ja jokailtaiset reippaat koiralenkit ovat hoitaneet sielua ja ruumista. Aina ei tarvitse nähdä selkeästi päästäkseen eteenpäin. Joskus tuntuu hyvältä, kun voi kätkeytyä, jopa itseltään. Toivoisin kuitenkin näkeväni silloin, kun joku toivoo tulevansa nähdyksi. 

Olin tänään yhden nokiottan syntymäpäivillä. Hän sanoi, että olemme miltei sukua, koska mieheni on myös nokiotta. Kuurtaneen tervanpolttajat auttamatta nokeentuivat, niin me kaikki. Syntymäpäivärukouksessa kiitimme kasteesta. 

Lapsen kasteella piirsin suloisen lapsen otsaan ristinmerkin ja valelin vedellä. Katekismuksessa sanotaan, että kaste antaa meille rohkeuden sekä elää että kuolla. Risti antaa turvan kuolemaan asti. Matkan pölyt ja noet saa joka päivä pestä pois Jeesuksen nimeen. 

Pyhät hetket

Parittomalle viikolle on torstaista alkaen kertynyt parillisia tapahtumia: Kaksi työntekijäkokousta, kaksi palvelukotien ehtoollishartautta, kaksi toimituskeskustelua, kaksi kastetta, kaksi siunaustilaisuutta, kaksi muistotilaisuutta...Onneksi vain yksi syntymäpäivä ja yksi alueneuvoston kokous. Strategiassa tavoitteeksi asetettu kiireetön kohtaaminen ei ole täysin päässyt toteutumaan.

On ollut kauniita hautajaispäiviä, syksyn lempeää hämärää. Eilen oli pitkästä aikaa arkkuhautaus, ja hauta oli vähän kauempana, vanhalla hautausmaalla. Vaasassa valtaosa vainajista tuhkataan, mutta arkkuhautaus on siitä kaunis, että saadaan saattaa heti hautaan saakka. Kävelimme vahtimestarin ja kanttorin kanssa arkun edellä. 

Saatto kulki hiljaisena. Se tuntui hyvältä, koin sen itsellenikin paitsi pyhänä hetkenä, myös lepohetkenä kaikesta juoksemisesta. Kerran jouduin sanomaan vastaavassa tilanteessa yhdelle harjoittelevalle vahtimestarille, että jospa nyt vain ollaan ihan hiljaa. Hän nimittäin yritti olla minulle ystävällinen ja teki useampia keskustelunaloituksia säästä. Tuntuisi varmasti pahalta, jos työntekijöiden small talkit kuuluisivat saattoväen korviin. On hyvä, jos kuoleman edessä hiljennytään.

Saatto kulki vilkkaasti liikennöidyn Vöyrinkadun yli. Vahtimestari ottaa siinä muutaman joutuisamman askeleen ja käy kytkemässä liikennevalot punaiselle. Autot kyllä pysähtyvät, jos huomaavat arkun, vaikka valon vaihtuminen kestää jonkin aikaa. En ole vielä koskaan jäänyt tuossa auton alle, vaikka kuljen etujoukoissa. 

Joskus tuntuu, että monet hautajaisiin liittyvät hyvät tavat ovat miltei jääneet unholaan, me vanhemmat emme ole osanneet niitä välittää lapsillemme. Kanttori kuitenkin kertoi haudalta palattaessa, että kerran kaksi nuorta poikaa oli tullut kohdalle, nähnyt ruumissaaton, noussut polkupyörän satulasta ja ottanut lippalakit päästä. Ilahduin valtavasti, kun kuulin sen. Kylläpä pojat osasivat toimia kauniisti.

Kummallakin tämän viikon kastettavalla on kaksi kummia, mutta jouduin eilen selvittämään erään kummin kelpoisuutta. Edes viisaat pastorien palstalla eivät osanneet oikopäätä antaa vedenpitävää vastausta. Jokaisella lapsella tulee olla kaksi luterilaista kirkkoon kuuluvaa kummia. Näihin rinnastetaan konfirmoidut anglikaanit, jotka kuuluvat sellaiseen anglikaanikirkkoon, joka on allekirjoittanut kirkkomme kanssa ekumeenisen sopimuksen, ns. Porvoon sopimuksen. LIsäksi voi olla muita kummeja sellaisista kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä, jotka hyväksyvät luterilaisen kasteen. Kyseessä oli nyt anglikaani, joka on lähtöisin sellaisesta kirkosta, joka ei ole allekirjoittanut Porvoon sopimusta. Hän kuitenkin saattaa kuulua Suomen anglikaanikirkkoon, jolloin hän olisi tätä kautta luterilaiseen kummiin verrattavissa. Täytyy vielä kysyä asiaa. Yksikin luterilainen kummi riittää, jos vanhemmat tekevät siitä perustellun anomuksen kirkkoherralle, ja kirkkoherra tekee päätöksen yhden kummin riittävyydestä. En kuitenkaan haluaisi näitä vanhempia "juoksuttaa", koska lapsella on joka tapauksessa kaksi hyvää kristittyä kummia.

Nämä kummin kelpoisuusehdot varmasti kuulostavat paperinmakuisilta, mutta oma tärkeä tarkoituksensahan niillä on. Tahdotaan taata se, että kun pieni lapsi liitetään kirkkoon ja Jumalan perheeseen, vanhemmat, tai edes toinen vanhempi, ja kummit tahtovat antaa hänelle kristillisen kasvatuksen ja rukoilevat lapsen puolesta. Myös aikuisella kastettavalla tulisi olla kaksi kummia, ja toiveena on, että he tukisivat kastettua uskon tiellä. Jos henkilö on eronnut kirkosta, voidaan olettaa, että kirkon usko ja sakramentit eivät ole hänelle tärkeitä. Siksi kirkosta eronneita ei hyväksytä kummeiksi, vaikka olisikin kastettu ja konfirmoitu. Kenenkään uskoa emme tietenkään voi mitata, joten pitäydytään siinä, mikä on todennettavissa. 

Nykyään, kun suvut ovat pienentyneet ja monet ovat eronneet kirkosta, on joskus vaikea löytää lapselle kahta kummia. Joskus joudutaan miettimään kaikki mahdollisuudet, että lapsi saadaan kastettua. Naapuripitäjässä on ollut vanha tapa kutsua kummeiksi isovanhempia. Niinpä äitini ja isäni olivat lapsenlapsensa kummeja. Käyhän se niinkin, vaikka isovanhemmat ovat joka tapauksessa lapselle tärkeitä. Ehkä isovanhemman kummeus haastaa hänet ajattelemaan entistäkin enemmän tehtäväänsä myös kristillisenä kasvattajana.

Iloitsen siitä, että tänä syksynä on kohdalle sattunut jo kymmenkunta kastejuhlaa. Kastejuhlat ovat tärkeitä koko perheelle ja suvulle. Joskus joku on aloittanut aikuisrippikoulun ja ottanut kasteen, kun on kokenut niin tärkeänä ja merkityksellisenä oman lapsen kastejuhlan. Jumalan pyhyys koskettaa kristityn tämänpuolisen matkan alussa ja lopussa, kasteessa ja kuolemassa. Taivas laskeutuu alas.

Yö

Olimme rakkaiden ystävien kanssa katsomassa ja kuulemassa Oopperan kummitusta Kansallisoopperassa. Ensin söimme maukkaan päivällisen Töölönrannassa. Siitä huolimatta pysyimme hereillä oopperassa. Eräällä aikaisemmalla kulttuuriretkellä kävi niin ikävästi, että kolme meistä pilkki aika huomiota herättävästi. Nautimme yön musiikista, oopperan uusi tähti sai oppinsa ja innoituksensa pimeyden phantomilta, joka oli kasvoiltaan ruma eikä ollut saanut osakseen rakkautta.

Nukuimme sitten kaikki aika huonosti. Ehkä musiikki oli niin vaikuttavaa. Omalta osaltani taisi syynä olla sekin, että otin yömyssyksi turhan paljon konjakkia ja keskustelimme henkeviä yli puolen yön, mikä on kovin myöhäinen nukkumaanmenoaika tällä ikää. Onneksi nukuin viime yönä yli yhdeksän tuntia, sillä tänään oli kalenterissa kuusi työtehtävää, enkä selvinnyt niistä 12 tunnissa, vaikka kuinka kiirehdin. Kotiin päästyä en kuitenkaan malttanut mennä heti nukkumaan, vaan ryhdyin ajattelemaan yötä.

Ehkä on niin, että jos ei ole kokenut sielun yötä ja pimeyden voimia, ei tätäkään työtä jaksa ja osaa. Ei jaksa, jos elää sen varassa saako kiitosta ja rakkautta ihmisiltä. Ei jaksa, jos etsii ihmeitä. Motivaatio tulee siitä, että pimeyden ja yön vastakohta on olemassa.  Ja pimeyshän onkin sitä, että valo kätkeytyy. Ensin on valo.

Vaatimus

Silloin, kun ihmiset lähestyvät vaatimusten, suorastaan käskyjen kanssa, asetun helposti vastahankaan. Jos lankoja pitkin tuleva ääni on niin kova, että täytyy vetää puhelinta kauemmaksi, ja viesti on se, että sinun täytyy, tuntuu siltä, että soittaja ei arvosta minua tai seurakunnan työtä. Toisenlainen lähestymistapa olisi paljon hedelmällisempi ja varmasti myös tuottaisi aidon keskustelun ja lisäisi ymmärrystä puolin ja toisin. 

Näitä tällaisia yhteydenottoja on nyt sattunut olemaan, ja se mietityttää. En ole aina jaksanut vastata sävyisästi enkä ole luvannut tehdä kaikkea mitä vaaditaan, vaan olen sanonut jopa, että näillä näkymin ei. Olen siis aiheuttanut pettymyksiä. Mietin tykönäni, miten voisin avata seurakuntatyöhön liittyvää dilemmaa. Toisaalta seurakuntalaisten aktiivisuutta ja lahjoja tarvitaan kipeästi, toisaalta he eivät voi aina nähdä kokonaisuutta ja lähteä määräämään, mitä työntekijöiden tulee tehdä. Seurakuntalaisia pitäisi valtuuttaa tekemään itse yhtä ja toista, mutta jos he alkavat toimia työnjohtajina, jotain vinoutuu. 

Muistan itsekin olleeni seurakunnan luottamushenkilönä joskus kovin vaativa seurakunnan työntekijöitä kohtaan. Minusta heidän työtapansa saattoi olla väärä, tai he järjestivät vääränlaisia tilaisuuksia. En nähnyt, miten paljon aikaa heiltä meni vaikkapa kirkollisten toimitusten parissa ja kaikkeen siihen ihmisten kohtaamiseen, mitä heidän työssään joka päivä oli. Nyt olen viisaampi ja armollisempi, mutta sillä toisella puolella. On tavoiteltavaa ja tärkeää, että seurakuntalaisten lahjat ja ideat pääsisivät käyttöön, mutta hankkeisiin tulisi innostua yhdessä kaikkien toimijoiden kanssa.

Kaiken kaikkiaan toimintaa tulisi pystyä vähentämään reippaasti, että tulisi tilaa uudelle. Tällä hetkellä hoidan kahta virkaa päällekkäin, ja viime viikon työpäivät olivat juuri sen mittaisia kuin siitä voi olettaa. Joihinkin tehtäviin ei voi vaikuttaa, esim. meidän pappien ja kanttorien kohdalla hautausten lukumäärä on lisääntynyt ja tulee lisääntymään vuosi vuodelta, kun suuret ikäluokat ovat tulossa siihen ikään, että tuoni niittää satoa. Viime vuosina myös erilaisista tietokoneohjelmista on tullut melkoisia aikasyöppöjä. Toisaalta ne nopeuttavat, parantavat ja järkevöittävät toimintoja. Toisaalta niin sähköisen tiedotuksen kuin laskujen tiliöimisen ja hyväksymisen siirtäminen ammattihenkilöiltä vaikkapa meille pastoreille on muuttanut toimenkuvaa ja lisännyt tarvetta istua työpöydän ääressä.  Myös ohjelmien omaksuminen vie aikansa. Viime viikolla kurssitettiin kahden uuden ohjelman käyttöä. Toinen niistä oli käyttäjäystävällinen, toinen todella sekava. Ensiksi mainittua käytetään kehityskeskustelujen tavoitteenasettelussa ja rekrytoinnissa, jälkimmäistä kokoushallinnassa ja viranhaltijapäätöksissä. 

Stressinvangitsijana kuva työhuoneen seinällä
Laihian Jätinhaudanmaalta

Hallinto ja erilaiset kokoukset syövät jokaiselta työntekijältä aikaa ja voimia. Tässä syksyn korvalla olen ollut tai tulen olemaan mukana valmistelemassa mm. aluetiimin, alueneuvoston, julistustyön johtokunnan ja diakoniatyön johtokunnan asioita. Kolme jälkimmäistä ovat toivon mukaan niitä, joissa on hyvää vuorovaikutusta työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Näennäisdemokratia on turhauttavaa, mutta jos oikeasti voidaan keskustella ja vaihtaa mielipiteitä yhdestäkin tärkeästä asiasta, kokous on täyttänyt tarkoituksensa. Sellaisiakin kokouksia on.

Seurakuntavaalit ovat tulossa. Tällä viikolla on jo monin paikoin ennakkoäänestyksiä. Toivoisin, että kirkkomme luottamushenkilöihin valikoituisi hyvin monenlaisia ihmisiä, jopa yli-innokkaita, ja että he kokisivat voivansa vaikuttaa seurakuntien toiminnan linjauksiin. Salaa toivon myös, että luottamushenkilöt voisivat arvostaa sitä työtä, mitä minäkin täydestä sydämestä teen. Ennen kaikkea toivon, että he rukoilisivat kirkon puolesta ja kokoontuisivat yhteiseen messuun etsimään yhteyttä ja armoa.

Käskien et,
hallitse Kristus, et vaatimuksella.
Laupeudella
kosketat, rohkaiset laupeudella. (VK 415:1.)

Päivä yötä pakenee

Olen pitänyt talvi- ja kesäajan vaihtelusta, niin kauan kuin sitä on ollut, vuodesta 1981. Kesäaikaan siirtyminen pidentää mahdollisuutta nauttia valoisista illoista työpäivän jälkeen. Keväällä menettää yhden tunnin, mutta jos elää syksyyn saakka, sen saa takaisin. Talviaikaan siirtyminen taas helpottaa aamuheräämistä, kun päivä valkenee kellonaikaan verrattuna aiemmin. Tuo juuri saatu lisätunti maistui myös makoisalta 12-tuntisen lauantaityöpäivän päälle. 

Kuulun niihin onnellisiin ihmisiin, jotka sopeutuvat viisarien siirtämiseen yhdessä yössä. Kelloja en ole koskaan siirrellytkään, sehän kävisi jo vähän raskaaksi ainakin tuon seinäkellon osalta. Valitettavasti on olemassa ihmisiä, joiden sisäinen kello ei ole yhtä oppivainen, ja heillä menee elämä pitkäksi aikaa sekaisin. Minun on nyt sitten ilmeisesti sopeuduttava heidän toiveisiinsa, vaikka se vähän kirpaisee.

Jos näistä kahdesta ajasta nyt on sitten pakko valita, niin jotkut asiantuntijat sanovat, että talviaika eli normaaliaika on luonnollisempi. Tosin vähän epäilen sitä, sillä minunhan on sitten heinäkuussa herättävä jo aamukolmelta hillaan, jos aion nauttia herkän kauniista hetkestä ja olla ensimmäisenä suolla. Kesäajalla on riittänyt kun on ruvennut neljältä kurkkimaan millainen aamu on valkenemassa. Ahtaalle meinaavat aamu-unisen pistää! 

Taidan olla sellainen, että useinkin huomaan uivani vastavirtaan niin kuin aamulla näkemäni sorsat, jotka eivät myöskään vielä osaa päättää onko talvi vai kesä: lähtisivätkö etelämmäksi vai jäisivätkö Mallastehtaan sulaan? Kesäajasta luopumisen takia en nyt kuitenkaan yritä kaataa hallitusta. Minulla kun on aika vapaat työajat, niin ehkä siirrän omia viisareita joskus Marian ilmestyspäivän tienoilla eteenpäin ja yritän herätä tuntia aikaisemmin. Tosin olen huomannut, että jos on aikaansa edellä, jää useimmiten vähemmistöön.

Sorsien nousukiito oli äänekäs. Minä pieni Paimentyttö lentohon en pääsekään. Tänne tänne jäädä täytyy syksyhyn ja ikävään.   

Rappeutuminen ja edistys

Tyhjäsimme pari viikkoa sitten isän kirjahyllyjä, ja kannoimme paljon kirjoja päätaloon. Puoliso jatkoi kuluneella viikolla kirjahyllyllä, jossa oli isoisäni kirjoja. Laihialaisen elämänmuodon tarkkailija Jaakko Nikkinen kirjoitti vuonna 1916 ilmestyneessä romaanissaan Leppirannan Lauri kuvauksen talonpoikaisen elämänmuodon kulusta:

Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä, rynnistää hän kaikin voimin, ja koko tarmollaan antautuu talonsa viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enemmän suvusta katoaa kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle omistautuminen. Sijalle tulee jonkinlainen penseys ja harrastusten hajanaisuus. Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan pois, joko alaspäin mökkiläiseksi tai ylöspäin, henkisen työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa hitaammin.

Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn rappeutumista ei nimittäin mikään suku voi välttää. Se on jonkinlainen vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset, että suku jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn, joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa maataloudellinen nousukausi.

Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että kun suku alkaa kerran maataloudellisessa tarmossa heikontua, se myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enemmän tai vähemmän "vedentuomia". (Jaakko Nikkinen, Leppirannan Lauri, WSOY 1916, 2.p.1919.)

Tämä sadan vuoden takainen kuvaus huvitti meitä ja oli osin osuva. Pohdimme, miten maatilat ovat viimeisten kymmenien vuosien aikana vähentyneet. Aina ei ole syynä ollut kyvyn puute, mutta joskus sekin. Ajattelimme myös oman talomme suvun historiaa. Ottamatta tarkkaa kantaa aivan lähihistoriaan on todettava, että isoisäni aikana oltiin hyvin edistyksellisiä. Isäni taas antoi voimansa yhteisiin asioihin suurella tarmolla. Hän pelkäsi antaa taloa maataloudellisen koulutuksen saaneille, arveli, että talo ei kahta agronomia kestä. Toiveikkaana katsomme eteenpäin, kun uusi 12. polvi on tarttunut tarmolla auraan ja koettaa kehittää menetelmiä. 

Oma maa

Tänään lähdimme vielä iltasella elokuvaensi-iltaan armaani syntymäpäivän kunniaksi. Elokuvateatteri ei näytä oikein luottavan Markku Pölösen uusimpaan ohjaukseen, sillä sali oli milteipä pienempi kuin meidän tupa. Ensi-iltayleisö jäi Vaasassa alle kolmenkymmenen. Suosittelen kuitenkin lämpimästi Omaa maata.

Pääosissa maata lunastavat kovalla työllä asutustilalliset, joita raikkaasti ja "nykyaikaisesti" esittävät Oona Airola ja Konsta Laakso. Myös hevospääosan esittäjä on tosi lahjakas! Itkin sekä elokuvan romanttiselle draamankaarelle että maanraivaukselle. Mietin miten hyvä kaupunkilaisnuortenkin on nähdä, miten kovalla käsityöllä suurin osa maamme pelloista on raivattu. Elokuvan asutustila nousi kauniiseen saareen, mutta esimerkiksi mökkipaikkakunnallamme Pudasjärvellä on asutettu kymmeniä tiloja syrjäkylän korpeen hallaisalle suolle. Siellä talot nyt tönöttävät vieri vieressä tyhjinä ja pellot puskittuvat. Valtava työmäärä kantoikin vain ehkä yhden sukupolven unelmaa. 

Itkin myös sotainvalidin ponnistuksille, koska juuri tänään siunasin haudan lepoon sotainvalidin. Sotaveteraanihautauksia oli urani alkuaikoina usein, nyt sattuu niin harvoin kohdille, että sykähdyttää. Elokuvan sotainvalidi oli nimeltään sopivasti Naskali, joka on tuttu sana.

Naskalin maatila @ Perttu Perälä

Viime päivinä olen miettinyt paljon sitä, miten rakasta maa on, ja samalla orjuuttavaa. Se on sitonut meidätkin paikalleen vuosikymmeniksi. Sinänsä hyvää elämää, mutta joskus on tuntunut siltäkin, että aika valmiiksi käsikirjoitettua. Olemme mekin saaneet usein rehkiä itsemme aivan uuvuksiin, varsinkin tuo päivänsankari, joka on yksin puhjannut "isojen kantojen" kanssa. Vielä enemmän tilanpito sitoi tietysti silloin, kun oli karjaa hoidettavana. Mutta nyt olemme vapaammat menemään ja tulemaan, tarvittaessa muuttamaan muuallekin. Se tuo ajatuksiin uutta vapautta ja mahdollisuuksia. Olen niin onnellinen siitä, että sukupolvien ketju jatkuu ja uusi isäntä on asettunut plassille asumaan. Vuosisatojen työ ei ole mennyt hukkaan. 

Pettuleipää

Kuopus lähetti viikolla artikkelin (Historiatietoa/Reino Kallio), jossa kerrottiin Pohjanmaan yritteliäisyyden juurista. 1700-luvun Isonvihan jälkeen alkoi voimakas kasvu, joka perustui raakaan työhön ja työn arvostukseen. Ei tahdottu suvaita maanantaisia krapulapäiviä. Kotipitäjässäni Laihialla kiellettiin 1800-luvun puolivälin paikkeilla vapaapäivien pito ja jos tavattiin keskellä arkipäivää toimettomana, talollisten ja torpparien lapsia sakotettiin joutilaisuudesta paljon ankarammin kuin renkejä. Niinpä Laihialla sakotettiin eri sapluunalla kymmenpäistä poikajoukkoa, joka ajeli tapaninpäivän jälkeisenä päivänä joutilaana Lyyskilästä Yrjäälään. Lapualla taas tavattiin miesjoukko meluamassa ja keittelemässä perunoita eräänä arkipäivänä jo seitsemän aikaan illalla, ja saivat siitä sakkoa.

Ajat ovat tietysti muuttuneet ja hyvä niinkin. Mutta silti toivoisin, että nytkin työntekijöiltä vaadittaisiin toimeliaisuutta ja krapulapäiviin puututtaisiin jämäkästi ja rohkeasti ennen kuin on liian myöhäistä. 

Kotka

Sinunko käskystäsi kotka nousee korkeuksiin ja rakentaa pesänsä tavoittamattomiin (Job 38:27)? Kun Job oli saanut jobinpostia ja menettänyt kaiken, hän oli katkera ja purki pahaa mieltään. Lopulta Jumala asettui keskustelemaan hänen kanssaan ja kehotti katselemaan luontoa, aurinkoa ja eläimiä. Oletko kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran? Sinäkö annoit hevoselle voiman? Luonnon avulla ihminen löytää paikkansa maailmassa.

Luonto on minulle aina ollut suuri lohdutuksen ja voiman lähde. Joskus syksyisin mietin, jos saisikin vain jäädä vaeltelemaan. Mutta monet luontoelämykset tulevat etsimättä ja pyytämättä luo. Muistan kun lapset olivat pieniä, ja olin oikein murheellinen jostain asiasta. Menin itku silmässä ripustamaan pyykkiä saunan takaverannalle ja matkalla huomasin, miten jää helähti ja saukko kiipesi syksyiselle jääriitteelle viiden metrin päässä. Nauliuduin paikalleni ja tarkkailin, miten se mutusteli leikkisästi jotain heinää. Koin tapahtuman lohdutuksena ja lahjana.

Kerran metsäsaunalta tullessa näimme maakotkan istumassa saunatien viereisessä lepässä. Kuopus kiinnitti huomiomme siihen ihmetellen mikä tuo iso haukka on. Oli sykähdyttävää katsella, miten se levitti siipensä ja lähti lentoon muutaman metrin päästä. 

Eräänä kesänä olin niin alla päin, ettei hyvän uuden valokkipaikan löytyminenkään oikein jaksanut ilahduttaa. Mutta huomasin, miten yläpuolellani liiteli kotka. Se oli pesimäsuollaan, minä vierailija. Merkkasin marjapaikan gps-laitteeseen kotkanevaksi, ja olen muistellut tuota hetkeä joka kerta kun olen kuljeskellut noita polkuja. Viime kesänä teimme sinne aamuöisen retken 35-vuotishääpäivämme kunniaksi. 

Tänään kyykin tuntikaupalla 

karpalossa aavan nevan tuolla puolen. Lopulta oikaisin selkäni ja arvelin, että seitsemän litraa saa riittää tälle päivälle. Samalla huomasin, että maakotka kiertelee aivan lähellä, matalalla, minua ja koiraa katsellen. Valtavat siivet, jykevä pää! Siitä ei kuulunut mitään ääntä, vierailu olisi voinut hyvin jäädä huomaamatta. Hamusin puhelinta esiin, mutta en ehtinyt saada siihen vapisevin käsin elämää ennen kuin kotka oli jo liidellyt suon toiseen päähän. Onneksi se vielä kaarsi vähän lähemmäksi, ja sain edes yhden näpsäytyksen, jossa kotka näkyy lähinnä pienenä pisteenä. Oleellisempaa on kuitenkin juhlallinen hetki, vahvan linnun tekemä vaikutus. Jatkan matkaa kiitollisena sydämessä uusi rohkeus.

Niin kuin kotka siivillänsä
poikiansa peittelee,
niin hän minut kädellänsä
armiaasti suojelee.
Äidinkohdussa jo antoi
muodon, hengen, elämän,
sieltä tähän hetkeen hän
huostassansa hoiti, kantoi.
Kaikki loppuu aikanaan,
armonsa ei milloinkaan. 

(Virsi 270:2)

Vastatunto

En tiedä onko myötätunnon vastakohta vastatunto samoin kuin myötämäen vastakohtana voisi olla vastamäki, mutta oletetaan niin. Olen miettinyt viime päivinä ihmisten reaktioita ja huomannut, miten vaikeaa aidon myötätunnon osoittaminen on. Joskus se on kääntynyt vastatunnoksi. Ihmiset ikään kuin vastustavat oikeuttani olla pahoilla mielin ja yrittävät selvittää asian muutamalla sanalla. 

Onhan tunnettua, että esimerkiksi surevan kohtaaminen ei ole aivan helppoa, tuntuu, että ei osaa sanoa mitään järkevää. Jostain syystä vaalitappioni on kuitenkin kirvoittanut paitsi aitoa hyvältä tuntuvaa myötätuntoa, myös runsaasti erilaista ohi ampuvaa lohduttelua. Joku vierellä kulkemisen ammattilainen eteläisestä hiippakunnasta kiiruhti heti todistamaan FB-sivullani, että valinta oli kuitenkin erittäin hyvä. Parin päivän päästä poistin viestin. Kuulosti vähän samalta kuin joku sanoisi surevalle, että parempihan on että rakkaasi kuoli. Sekin voi olla totta, mutta harva on niin tökerö että se on ensimmäinen asia, joka tulee sanotuksi.

Toiset taas vakuuttelivat miten mainio pappi olen ja miten he iloitsevat siitä, että en hautaudu hallinnon pariin, vaan pidän peruspappina enemmän saarnoja ja kohtaan ihmisiä. He sivuuttivat sen, että olin hakenut työhöni muutosta. Tehtyäni pitkään samantyyppistä työtä minulla oli oikeus hakea uusia teitä, etsiä käyttämättä jääneille lahjoille käyttöä, eikä toiveen kariutumista voi noin vain mitätöidä.

Muutamat ovat kertoneet omista pettymyksistään. Joku kertoi, miten hänkin kerran hävisi jonkun lautakunnan äänestyksessä eikä saanut toivomaansa virkaa. Ensinnäkin omiin kokemuksiin vertaaminen on harvoin lohduttavaa. Toiseksi on ehkä vaikea käsittää, että olisi jotenkin raskasta jäädä kokonaan ilman ääniä, kun kirkkoherran hakuprosessi oli niin julkinen. Jospa tuokin kaupungin virkaan pyrkinyt olisi joutunut antamaan julkisen opetusnäytteen kaupunkilaisille, jospa hänestä olisi tehty koko sivun haastattelu maakuntalehteen, jospa häntä olisi haastateltu paitsi kaupunginhallituksessa myös opetushallituksessa, jospa hän olisi joutunut osallistumaan julkiseen paneeliin kaupungintalolla ja häntä olisi vaadittu laatimaan itsestään YouTube-esittelyvideo, jota olisi markkinoitu kaupungin sivuilla, ja jos hän olisi käynyt läpi kymmentuntisen psykologisen testin, ja saatuaan kaikista osa-alueista erinomaista palautetta hän olisi jäänyt kokonaan ilman ääniä siinä lautakunnassa. Mutta ei, hän ei pystynyt käsittämään, että nollatulos jotenkin tuntuisi häpeälliseltä.

On tullut myös lämpimiä myötätunnon sanoja. Ne erottuvat joukosta sillä, että ei selitellä, vaan sanotaan että olet ajatuksissani, rukoilen puolestasi, olen pettynyt kanssasi. Ja aivan samoin kuin surevan kohtaamisessa riittää halaus, olen kokenut halaukset hyväksi, joskin joskus työn tiimellyksessä vähän liiankin liikuttavaksi tavaksi osoittaa myötätuntoa. Erityisen lämpimästi olin yllättynyt siitä, että sain halauksen valituksi tulleelta työtoverilta, vaikka se kirvoittikin kyyneleet. Yleensä hän on pitänyt etäisyyttä. Mutta saatuaan onnitteluni hän antoi minulle lohduttavan halauksen. Kiitos siitä! 

Kirkon johtamiskoulutuksessa luimme kirjan Myötätunnon mullistava voima, joka koskettelee myötätunnon ja myötäinnostuksen ilmenemistä erityisesti työelämässä. Ymmärsin sen luettuani, että myötätunnon osoittaminen työtoverille voi olla paljon vaikeampaa kuin esimerkiksi ns. "asiakkaalle". Tunteiden kuunteleminen, vastaanottaminen ja vahvistaminen on kuitenkin tärkeä taito, joka auttaa eteenpäin, ehkä myös häntä, joka on kadottanut näkynsä.

Tappio

Kyllä ei, ei minulla ollut yhtään kannattajaa seurakuntaneuvostossa. On se niin noloa, että tuli lähdettyä ehdokkaaksi. Tavallaan se on huojentavaakin, että en tullut valituksi Vaasan kirkkoherraksi, sillä se on vaativa ja työteliäs virka. Valituksi tuli vähän iäkkäämpi työtoveri, joka on tehnyt kunnioitettavan ahkeran ja pitkän uran pysytellen samassa työyhteisössä. Hän on varmasti paikkansa ansainnut. En edes ihan joka päivä kuvitellut olevani parempi, vaikka kyllä se niin on, että jos vaaliin lähtee, täytyy edes itse uskoa itseensä. Onnea ja siunausta Tuomo! 

Vaaliprosessi oli kohtuullisen lyhyt, vain viitisen kuukautta. Onnistuin saamani palautten mukaan hyvin niin julkisissa kuin salaisissa näytöissä, joita oli useita. Mutta näin kävi. Täytyy vain nieleskellä tappionsa ja siitähän on jo kokemustakin. Ei paljon lohduta se, että "sinä olet hyvä pappi", jos kokee, että ei pääse vaikuttamaan niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi. 

Joskus kun sulkee silmänsä, voi nähdä näyn. Tänään iltapäivällä tein niin, ja näin, miten kaksi hahmoa käveli kahden valtavan suuren jäävuoren välissä, ikään kuin jäälohkareiden väliin jäävässä railossa. Toinen hahmoista oli isompi ja hän piti kädestä kiinni sitä pienempää. Siinä oli jotain pelottavaa ja jotain lohdullista. Elämä on.

Tunnelma

Rippileirillä nostetaan joskus tunnelma kattoon kiinnittämällä ylös paperinpala, jossa lukee "tunnelma". Syksyn hämärtyvissä päivissä ja pimeissä illoissa on tunnelmaa itsessään. Uintivedet ovat jälleen virkistäviä, luonnossa sykähdyttävät murretut sävyt, kynttilät ja takkatuli valaisevat iltaa. 

Olin papiston päivillä Finlandia-talolla. Kerran aikaisemmin olen kai ollut mukana jossain Pappisliiton paneelissa. Ihan virkistävää oli nähdä kollegoja ja ohjelmakin oli sivistävää. Yhtä asiaa tosin ihmettelin. Kirjoittaja sai esitellä Pappisliiton 100-vuotishistoriateosta peräti kahden puheen verran, mutta tuosta päätellen historiikki sisältää lähinnä epäonnistunutta vitsailua ja henkilöön käyvää ilottelua. Syntyi sellainen vaikutelma, että Pappisliitto ei koskaan ole ottanut kantaa mihinkään asiakysymyksiin saati saanut mitään tuloksia vaikuttamistyöllään. Oma tunnelmani ei ainakaan noussut kattoon, vaikka kyllähän heitot näyttivät monia naurattavan. Huumori on vaikea taiteenlaji, ja huumorin vastapainoksi tarvittaisiin aina myös asiaa. Voin olla nyt liian ankara, ehkä esiintyjä ei aavistanut että yleisössä on myös tosikkoja, jotka eivät näe veljeyttä kaiken ytimessä.  

Kaikkein ilahduttavin asia Pappisliiton juhlilla oli bändi, joka säesti virret. Muusikkoja oli ilo sekä kuunnella että katsella. Suurkirkossa pidetty messu oli sekin vaikuttava, kun kaikki lauloivat. Musiikki avaa papinkin sydämen. Messu myös televisioitiin ja tulee reilun viikon päästä ulos. 

Sain 21 vuotta sitten olla valmistelemassa ja toteuttamassa Agronomiliiton 100-vuotisjuhlaa ja sen historiikin julkaisemista. Juhla toteutettiin Kansallisoopperan Alminsalissa musiikkikavalkadina ja välijuonnot avasivat historian kulkua. Ainakin oma mielikuvani on, että agronomit osaavat juhlia pappeja paremmin. Agronomiliiton juhlissa oli enemmän sävyjä. Vaikuttavia naisagronomeja oli myös helppo nostaa esiin. 

Taitaa olla niinkin, että paras juhla tulee joskus ilman yrittämistä, tunnelmaa nostamatta, keskelle elämää. Se tulee, kun ei yritä olla nokkela eikä onnistua leivonnaisissa erityisen hyvin. Sukanvarren pärvöttäminenkin voi olla juhlaa, kun ei ole kiirettä mihinkään.