Oma maa

Tänään lähdimme vielä iltasella elokuvaensi-iltaan armaani syntymäpäivän kunniaksi. Elokuvateatteri ei näytä oikein luottavan Markku Pölösen uusimpaan ohjaukseen, sillä sali oli milteipä pienempi kuin meidän tupa. Ensi-iltayleisö jäi Vaasassa alle kolmenkymmenen. Suosittelen kuitenkin lämpimästi Omaa maata.

Pääosissa maata lunastavat kovalla työllä asutustilalliset, joita raikkaasti ja "nykyaikaisesti" esittävät Oona Airola ja Konsta Laakso. Myös hevospääosan esittäjä on tosi lahjakas! Itkin sekä elokuvan romanttiselle draamankaarelle että maanraivaukselle. Mietin miten hyvä kaupunkilaisnuortenkin on nähdä, miten kovalla käsityöllä suurin osa maamme pelloista on raivattu. Elokuvan asutustila nousi kauniiseen saareen, mutta esimerkiksi mökkipaikkakunnallamme Pudasjärvellä on asutettu kymmeniä tiloja syrjäkylän korpeen hallaisalle suolle. Siellä talot nyt tönöttävät vieri vieressä tyhjinä ja pellot puskittuvat. Valtava työmäärä kantoikin vain ehkä yhden sukupolven unelmaa. 

Itkin myös sotainvalidin ponnistuksille, koska juuri tänään siunasin haudan lepoon sotainvalidin. Sotaveteraanihautauksia oli urani alkuaikoina usein, nyt sattuu niin harvoin kohdille, että sykähdyttää. Elokuvan sotainvalidi oli nimeltään sopivasti Naskali, joka on tuttu sana.

Naskalin maatila @ Perttu Perälä

Viime päivinä olen miettinyt paljon sitä, miten rakasta maa on, ja samalla orjuuttavaa. Se on sitonut meidätkin paikalleen vuosikymmeniksi. Sinänsä hyvää elämää, mutta joskus on tuntunut siltäkin, että aika valmiiksi käsikirjoitettua. Olemme mekin saaneet usein rehkiä itsemme aivan uuvuksiin, varsinkin tuo päivänsankari, joka on yksin puhjannut "isojen kantojen" kanssa. Vielä enemmän tilanpito sitoi tietysti silloin, kun oli karjaa hoidettavana. Mutta nyt olemme vapaammat menemään ja tulemaan, tarvittaessa muuttamaan muuallekin. Se tuo ajatuksiin uutta vapautta ja mahdollisuuksia. Olen niin onnellinen siitä, että sukupolvien ketju jatkuu ja uusi isäntä on asettunut plassille asumaan. Vuosisatojen työ ei ole mennyt hukkaan. 

Pettuleipää

Kuopus lähetti viikolla artikkelin (Historiatietoa/Reino Kallio), jossa kerrottiin Pohjanmaan yritteliäisyyden juurista. 1700-luvun Isonvihan jälkeen alkoi voimakas kasvu, joka perustui raakaan työhön ja työn arvostukseen. Ei tahdottu suvaita maanantaisia krapulapäiviä. Kotipitäjässäni Laihialla kiellettiin 1800-luvun puolivälin paikkeilla vapaapäivien pito ja jos tavattiin keskellä arkipäivää toimettomana, talollisten ja torpparien lapsia sakotettiin joutilaisuudesta paljon ankarammin kuin renkejä. Niinpä Laihialla sakotettiin eri sapluunalla kymmenpäistä poikajoukkoa, joka ajeli tapaninpäivän jälkeisenä päivänä joutilaana Lyyskilästä Yrjäälään. Lapualla taas tavattiin miesjoukko meluamassa ja keittelemässä perunoita eräänä arkipäivänä jo seitsemän aikaan illalla, ja saivat siitä sakkoa.

Ajat ovat tietysti muuttuneet ja hyvä niinkin. Mutta silti toivoisin, että nytkin työntekijöiltä vaadittaisiin toimeliaisuutta ja krapulapäiviin puututtaisiin jämäkästi ja rohkeasti ennen kuin on liian myöhäistä.