Kateus ja epäoikeudenmukaisuus

Kevätkesällä Lähetysjuhlien jälkeen kirjoitin blogiin tasauksesta, että mulla on varaa tasata. Viime päivinä olen saanut kirjaimellisesti nauttia tasauksesta, kun olen noukkinut marjoja tasauskeräykseen vammaisten lasten koulunkäynnin hyväksi. Olen nauttinut metsäretkistä myös silloin kun puolukkasangollisen noukkiminen on vaatinut aiottua enemmän liikuntaa. Ja onhan marjoista saanut nauttia myös vierailulla oleva rakas lapsenlapsi, joka jo pistelee asiantuntevasti suuhunsa kaikenlaista metsästä löytyvää. 

Joskus erehtyy luulemaan, että jää jossain asiassa vähemmälle. Kateus häivähtää sydämessä aivan suotta. Mutta joskus saa oikeasti vähemmän tai joutuu maksamaan enemmän. Kyllä se kirpaisee ja kyllä epäoikeudenmukaisuus on sellainen asia joka tahtoo jäädä mieleen. 

Pidän esimerkiksi VR:n lipunmyyntihintojen hajontaa epäoikeudenmukasena eikä omalle kohdalle ole vielä sattunut edullista tarjousjunalippua. Jopa nörtti kuopukseni sanoi, että Veturin mahdollisuuksiin ja hinnoitteluun on todella vaikea päästä sisälle ja harvoin sattuu olemaan tarjousta silloin kun matkustaa. Siitä tulee sellainen olo että kun ei kerran halvalla saa niin menenpä sitten jollain muulla. Ehkä onneton ja sekava hinnoittelu on suorastaan yksi syy siihen että VR ei kannata niin hyvin. Ja sitten ajetaan alas meidän lähiliikenne.

Löytyyhän niitä muitakin pahanmielisyyden aiheita jos niitä alkaa muistella ja etsiä. Mutta näkökulmaa on helppo laajentaa sen verran että säästyy kateudentunteelta. Tarkemmin ajateltuna kuulun riistäjiin, vaikka vähän yritänkin tasata. Maailmassa on joka tapauksessa miljardeja ihmisiä joiden asiat ovat aineellisesti paljon huonommin kuin minulla. Ja niistä miljardeista taitaa löytyä myös maailman onnellisimmat ihmiset, jotka osaavat iloita pienistä asioista. Tänä iltana myös minä tunnen olevani hyvin onnellinen, vaikka en olekaan yhtä köyhä. Illan rusko ennustaa, että myös aamu on kaunis. 

En ole peruslammas

Olen ollut bibliodraamakerronnan kurssilla pari päivää. Tällainen kertominen mahdollistaa, että kuulija eläytyy Raamatun kertomukseen ottamalla mielessään jonkun raamatunkertomuksessa esiintyvän henkilön tai jopa eläimen osan ja kertomalla roolista käsin tunteistaan ja ajatuksistaan. Menetelmä ei ole vielä täysin hallussa, mutta ajattelen että se voi antaa uusia mahdollisuuksia syventää Raamatun sanomaa. Jos minua pyydetttäisiin olemaan lammas, se voisi kuitenkin kuulostaa hölmöltä.

Jeesus vertasi oppilaitaan lampaisiin ja sanoi olevansa paimenemme. Mutta en kovin mielelläni ole yksi lauman lampaista, vaan taidan kuulua niihin ihmisiin joista sanotaan arkun äärellä, että hän oli oman tiensä kulkija. Mustan lampaan osakin on mielenkiintoisempi kuin olla yksi kuorossa määkivistä peruslampaista. Siksi olen usein päätynyt vähemmistön joukkoon. Mitä vaikeampaa on ollut tuoda esiin muista poikkeavia ajatuksia, sitä enemmän minusta on löytynyt rohkeutta.

Musta lammas on pyrkimässä kuvaan

Olen huomannut myös bibliodraaman harjoituksissa, että tekee mieli antaa ääni sellaiselle ihmiselle, jota ei ole vielä kuultu, tuoda ilmi joku ajatus jota ei ole sanottu. Luulen että monissa ihmisissä on jotain tällaista joka etsii uutta, ja siinä on ollut ihmissuvun voima tässä maailmassa. On etsitty uusia ääniä, uusia tapoja, uusia vaihtoehtoja. Vanhassa on paljon hyvää, mutta elämä on mennyt eteenpäin etsimällä avoimesti uusia menetelmiä. 

Tarkemmin ajateltuna lampaissakin on kuitenkin jotain samaa. Meillä oli kymmenkunta lammasta kun olin pieni. Ne krapasivat usein omille teilleen, eli joku lampaista sai rikottua aidan ja sitten mentiin kohti vehreämpää ruohoa. Ne myös määkivät äidilleni ja isälleni kovalla äänellä Bääääää, Bäääää. Se oli lampaiden henkilökohtaista rukousta hoitajan puoleen. 

Kirkon voima taitaa olla enemmän tässä määkimisessä kuin karkaamisessa ja enemmän löydetyksi tulemisessa kuin löytämisessä.

Hän johdattaa laumaa, jonka on omakseen hankkinut,
paimenen lailla hän kaitsee sitä,
omin käsin hän kokoaa sen yhteen.
Karitsoita hän kantaa sylissään,
emolampaita hän ohjailee eteenpäin. (Jes. 40:10-11.)

Näin sanoo Herra Jumala:
Niin kuin paimen pitää huolta omista lampaistaan,
kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään,
niin minä huolehdin lampaistani
ja haen ne turvaan kaikkialta,
minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet.
(Hes. 34:11-12.)

Ilo pinnassa

Ilo kuplii jo ennen teatteri-iltaa. Sain liput John Wikströmin elämään Vaasan kaupunginteatteriin. Tämä lähtöhetken ilo tulee siitä, että sain tänään pääsylippuja myös muihin elämäntarinoihin. Siinä on seurakuntatyön viehätys. Toisten elämästä tai elämänasenteesta voi oppia. Merkittävää on myös se, että mukana kohtaamisissa on rukous ja toinen todellisuus, joskus käsin kosketeltava. Pyhä arjen keskellä.

Nuotti www.kirjastovirma.fi/kotiseutulaulut/nivala
sovitus Kustaa Penttilä

Seurakunnassa kaikki kynnelle kykenevät olivat ahkerassa työssä. Meillä onkin moni asia hyvin, esimerkiksi työterveyshuolto. Sain tänään käydä 56-tarkastuksessa. Tilasin sen vähän ennakkoon, kun olen niin usein löytänyt itseni kysymästä, miksi TV on auki vaikka mitään ei kuulu. Juolahti mieleen, että vika voikin olla korvissa eikä telkassa. No, niinhän se sitten oli, että kuulo-asiaa joudutaan selvittelemään jatkossakin, sillä papin korvia sanotaan paljon tärkeämmiksi työvälineiksi kuin suuta. Joskus tosin pitää suukin saada auki oikealla hetkellä. 

Myös polvien kulumia seurataan, että pääsee tarvittaessa polvilleen. Painoa yritän pudottaa entiseen tapaan eli aivan jatkuvalla syötöllä. Erityisen iloinen olin siitä että sain kehuja kun syön voita. Se on kuulemma terveellistä ja rypsiöljyn käyttö ruuanvalmistuksessa niin ikään. Saan siis edelleen ostaa hyviä kotimaisia herkkuja eikä pidä käyttää margariinia, jolle en koskaan olekaan keksinyt mitään virkaa.

Elämässä ei aina voi valita varjoa ja valoa. Tulee aikoja, jolloin joutuu kamppailemaan väsymyksen, omien tai toisten ihmisten pimeiden puolien kanssa. Silloin on hyvä muistaa, että pimeät laaksot, kuoleman surut ja monet huolet kuuluvat elämään ja niissäkin Herra on luvannut olla kanssamme.  Mutta ilon päivinä kohoaa kiitosvirsi Jumalalle, jolta kaikki hyvä tulee ilman omaa ansiotani. 

Raivo Roosna ja Alex Lepajoe

Valmistuin agronomiksi 1984. Ostin agronomisormuksen Tillanderilta. Se tehtiin siellä käsityönä. Hinta-arvio oli 1200 mk, lopullinen hinta olikin 1500 mk. Vähän sain laihialaisena tingittyä, kun sanoin tuohtuneena että hinta heittää liikaa arviosta ja miten minä voin agronomin palkalla maksaa moisia summia. Sormus on hyvää työtä. Olen usein sanonut, että ostin sen ennen kuin Raivo Roosna ja Alex Lepajoe ryöstivät Tillanderin keskellä kirkasta päivää. Olen pitänyt sormusta paljon, mutta ottanut sen pois kotitöissä, ettei se kuluisi. Vielä näkyvät ohrantähkät ja lyyra. 

Huomasin hiljakkoin, että Raivo ja Alex ovat jääneet ikäpolveni muistiin. Tapaus oli erikoinen ja nimet jännittäviä. Nämä miehet loikkasivat Neuvosto-Virosta Suomen kautta Ruotsiin keväällä 1984. Siellä he saivat turvapaikkaoikeudet ja paistattelivat sankareina lehdistössä - mutta tekivät vajaan vuoden päästä Helsingissä kaksi aseellista ryöstöä. 

Turvapaikanhakijat eivät siis aina ole rehellisiä ja hyviä ihmisiä. Mutta mätämunat eivät saa muodostaa koko kuvaa. Kaikki virolaiset eivät ole roistoja. Kaikki venäläiset eivät ole vilpillisiä. Kaikki turvapaikanhakijat eivät raiskaa. Päinvastoin, tunnen monia työteliäitä maahanmuuttajia, jotka ovat löytäneet turvapaikan Vaasassa ja sopeutuneet hyvin yhteiskuntaamme.

Laihian puskaradiossa on käyty useita pakolaiskeskusteluita. Viimeisimmässä vihjataan että keskusteluun asiallisesti osallistunut tyttäreni olisi traumatisoitunut uskonnollisessa kodissaan ja siksi kehtaa viitata Helsingin sanomien artikkeliin, jossa todetaan että valtaosa maassamme raiskaajiksi epäillyistä on suomalaisia. Tämän linkin koulukuraattori-esikoiseni antoi vastineena tuulesta temmattuun väitteeseen että yli 90 % Suomessa tehdyistä raiskauksista tehtäisiin muiden kuin suomalaisten toimesta. Ei ole ensimmäinen kerta kun tulee mieleen, että oikeastaan pitäisi viitsiä nostaa kunnianloukkaussyyte näitä trolleja vastaan. Näitä kun tuntuu riittävän joka lähtöön.

Näille vihapuheita viljeleville Raivoille ei riitä turvapaikanhakijoiden haukkuminen, vaan he käyvät myös niiden kimppuun, jotka ovat perustellusti eri mieltä. Se on pelottavaa, mutta herättää ainakin minut ottamaan kantaa rohkeammin. Jos annamme vallan tälle porukalle, annamme vallan pian myös natseille ja Isikselle. On tärkeää olla vähässä uskollinen. Kannattaa toimia oikeudentuntoisesti ja rohkeasti. Laupias samarialainen ei joudu häpeään! 

On selvää, että kansainvaellukset pelottavat. Maailma muuttuu nyt niin nopeaan tahtiin, että myönnän että hämmennys valtaa tajuntani, niin kuin eräässä hassussa virressä sanotaan. Mutta jos noudatamme Raamatun selvää ohjetta, saamme siunauksen. Jokainen Jumalan luoma ihminen on arvokas ja meidän tulee olla laupiaita muukalaisille, jotka asuvat maassamme. Yksi näistä kehotuksista on Sakarjan kirjan 7. luvussa:

Osoittakaa toinen toisellenne hyvyyttä ja laupeutta.
Leskeä ja orpoa, muukalaista ja köyhää älkää sortako,

älkää suunnitelko pahaa toinen toisellenne.

Näitä Raamatun vetoomuksia on monia ja niissä muistutetaan usein siitä, että israelilaiset ovat itsekin olleet muukalaisina Egyptin maassa. Sinne myös Vapahtajamme Jeesus lähti pakolaiseksi Herodeksen kynsistä. Egyptistä minä kutsuin Poikani. Joosef ei liittynyt juutalaisten vapautusarmeijaan vaan vei perheensä turvaan. Myös Rajamäen paappa lähti aikanaan Amerikkaan, koska hänet olisi muuten otettu tsaarin armeijaan 1900-luvun alussa. Ei ollut vielä Suomen vapaustaistelun aika. Jumala johdattaa kansojen kohtaloita ja me saamme jättää niin oman kuin kansamme tulevaisuuden rukouksessa hänelle turvallisin mielin. Ollaan levossa ja rauhassa ja luotetaan Jumalan siunaukseen ja varjelukseen.

Se joka on saanut rakkautta, osaa tuntea empatiaa, välittää ja antaa omastaan. Se joka on kohdannut jotain hyvin epäoikeudenmukaista ja raskasta eikä ole pystynyt sitä käsittelemään, saattaa pitää vihapuheita ja lietsoa levottomuuksia. Näenkö Jumalan hyvyyden ja rakkauden elämässäni ja annanko sen kirkastaa päiväni?  Jos annan, voin kirkastaa jonkun toisenkin ihmisen päivän.

Muistan vuosien takaa erään isäinpäivähaastattelun. Se sai minut itkemään ja yhä tulee kyynel silmään. Eräs mies kertoi miten hänen isäpuolensa hakkasi häntä ja hänet otettiin sitten lopulta huostaan. Huostaanottoperheen isä otti hänet syliin kun hän itki pinnasängyssä. Hän sai rakkautta. Hänet palautettiin sitten äidille ja hakkaaminen jatkui. Hän joutui rikosten poluille ja vankilaan. Siellä sellissä hän muisteli noita rakastavia sijaisvanhempia. Vapautumisen jälkeen hän etsi perheen käsiinsä ja kun hän meni tuohon kotiin, hän huomasi heti että hänen kuvansa oli kirjahyllyssä. Se muutti hänen elämänsä. Hänestä välitettiin, hän oli tärkeä jollekin. Rakkaus antoi kasvupohjaa.

Saa hikoilla yhdessä

Olin aamulla harmissani. Vaikka olen viime päivinä tarttunut töihin tomerasti, aina on tullut kiire. Toivon, että ensi viikolla syyskiireet jo rauhoittuvat. Touhottaminen ei ole siunaukseksi. Huomasin perjantaina jo puhuvanikin turhan nopeasti ja kovalla äänellä. Ihannepapillani on aikaa ihmisille eikä hän papata vaan kuuntelee.

Iltapäivällä sainkin poikkeuksellisesti auttaa keittiöhommissa seurakuntakodilla. Pitkäaikainen Nepalin-lähetti Kirsti Kirjavainen tuli valmistamaan nepalilaista iltapalaa Kotisatamamessuun. Hänellä oli mukanaan myös keppinuket nukketeatteria varten ja elämänmakuisia sanoja toivosta saarnaa varten. Eihän siinä sitten papin paljon tarvinnut muuta tehdä kuin pienistää banaaneja. Sain toki myös asettaa ehtoollisen ja onnellisena jakaa tuota elämän leipää. 

Huomasin taas, miten yhteinen hikoilu yhdistää. Meillä keittiön väellä oli tosi mukavaa Kirstin asiantuntevassa komennuksessa. Huomasin että yhteisessä käytännön työssä luontevasti tutustuu ja lähentyy ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa olin hirveän huolissani kun kirkkoväkeä ei tulvinut sisään. Mutta lopulta aikuisia ja lapsia siunaantui paikalle juuri sopivasti, niin että munakoiso-tomaattidippi ja lassi kuluivat miltei loppuun, banaani-kookosjogurttia vähän jäi ja tattarileipää. Ostin muistoksi illasta vammaisen nepalilaisen tekemän helmikorun, jonka tekemiseen menee kuulemma kolme päivää. 

Tänään kiitän siitä että yksinäisten valmistelujen ohella saan tehdä työtä myös yhdessä toisten kanssa. Jostain syystä ajatuksiiin tulee vahvana taivas, jossa saan kohdata kaikki heidät joiden kanssa on yhdessä leikitty, tehty heinätöitä, marjastettu ja laulettu!   

Kaunista, lämmintä, herkullista

Tehtyäni hyvän päivätyön ryntäsin kahden sangon kanssa metsään. Vakipaikassani oli joku toinenkin, koira ilmoitti ja näin mättäällä vieraan sangon. Hiljainen kaveri, ei kuulunut kuin mopon ääni kun hän lähti olettamani mukaan noutamaan lisää sankoja. Hyvin mahduimme metsään molemmat. Oli ihmeellinen ilta. Harvoin sitä puolukkametsässä tulee hiki, varsinkaan, kun sangollisen saa nypättyä kymmenen metrin säteeltä. 

Kevätkesällä maanviljelijöitä huoletti paitsi sade, joka harvensi ohrapeltoja, myös kylmyys. Meilläkin on viljelyksessä sekä vehnää että rapsia. Ne tarvitsevat ison lämpösumman kypsyäkseen ennen talvea. Jumala kuuli kylvömiesten ja korjuumiesten rukoukset ja on antanut hyvän kauniin syksyn. On hienoa jos vuodentulo saadaan talteen kuivilla ilmoilla. Viime päivinä kuivurimme on kuivannut kevätvehnää. 

Yksi sana minua on risonut ylitse muiden tänä kesänä: Prismojen ja  S-markettien ruuan hintojen halpuuttaminen. Se on ala-arvoinen, ruma sana, joka on pistänyt monet viljelijät ahtaalle, sillä kauppiaat eivät tietenkään alenna hintoja omasta selkänahastaan, vaan ovat kilpailuttaneet tuottajahinnat minimiin. Viljelijät ovat muutenkin joutuneet tinkimään tuloistaan jo monen vuoden ajan. Muilla se on ehkä edessä, mutta ei samassa mittakaavassa. 

Mietin puolukkametsässä, että voi kunpa työttömät ja kaikki murheelliset tulisivat metsään noukkimaan puolukoita. Siellä sydän kevenee ja mieli paranee. Ja jos tunnissa saa noukittua vaikka seitsemän kiloa, pääsee jo ihan hyvään tienestiin - varsinkin jos löytyy ihmisiä jotka ostavat suoraan. Mutta puolukkaa ostetaan tänä vuonna myös jalostukseen, ja poimintatulo on verotonta. Puolukkapaikan voi valita myös mielialan mukaan: Jos on jotain oikein raskasta mielessä, tapaan mennä kauneimpaan metsään, vaikka saalis jäisikin köykäisemmäksi.

Tämän vuoden puolukat ovat isoja ja maukkaita. Pyöräilin vielä hakemaan kaalia, jauhelihaa ja riisiä. Kaalilaatikko sopii niin hyvin puolukoiden kanssa. Ostin myös mannaryynejä, sillä vispipuuro sopii niin hyvin kermavaahdon kanssa.

Arvokas klupu

Olen saanut periä Rinnan Fanni-momman vanhan puolukkakluvun. Pidän sitä suuressa arvossa ja ihailen sen patinoitunutta pintaa. Momma survoi sillä puolukoita kahdeksanhenkiselle perheelle: Eemelille, itselleen, Helville, Ainolle, Martille, Inkerille, Juhanille ja Marketalle. Äitini Eevakin ehti vähän käyttää momman klupua, vaikka hänellä oli kyllä toinenkin hyvä puolukkaklupu. Äiti survoi puolukoita 7-henkiselle perheelleen: itselleen, Juhanille, Paavolle, Pertulle, Maarialle, Suvi-Päivikille ja Saaralle. Minä olen sitten saanut survoa tuolla mainiolla kauniilla työkalulla puolukoita kuusihenkiselle perheelle: itselleni, Joukolle, Annalle, Martalle, Pertulle ja Sampsalle. (Perheiden nimiluettelot ovat ikäjärjestyksessä.) Ja puolukat ovat totisesti maistuneet kaikille. Kluvulla on säilötty tuhansia litroja puolukoita. Ei ole tarvinnut talvella ostaa ulkomaisia vihanneksia, kun puolukkasurvos on antanut ateriaan vitamiineja ja kuitua. Mainituista 19 henkilöstä 10 on muuten vielä elossa.

Survoin tänään yhden sangollisen puolukoita talveksi ja hain metsästä kaksi lisää. Puolukkaa näyttää nyt olevan tosi hyvin. Sitten muistin miten söin eilen puolikkaan vaaleasta herkullisesta limpusta, jonka ostimme Tammipihan bakery & cafesta. Päätin käydä kuluttamassa ylimääräisiä hiilihydraatteja kovatehoisella pyörälenkillä. Oli leppeä ilma eikä pimeys ehtinyt laskeutua ennen kotiin pääsyä. 

Oli muutenkin hieno päivä, kohtasin töissä noin 140 ihmistä kahdessa eri tilaisuudessa: Suvilahden kouluun lähtevien siunaaminen ja eräs ikäihmisten piiri. Lisäksi ehdin kohdata yksittäisiä ihmisiä kasvokkain ja puhelimessa. Kaikki ei mennyt ihan suunnittelemallani tavalla, mutta sain hyvää palautetta. Kohtaamieni ihmisten ikähaarukka oli noin 4-86 vuotta. Luulen kyllä että heistä kaikki eivät ole puolukkasukua. 

Meri

Tällä viikolla on ollut kaksi merenrantakirkkoa. Perjantaiaamuna oli koulukirkko Ahvensaaren rannassa. Heitimme mereen mm. huolten, harmitusten, pahojen tekojen ja sanojen kivet.  Tänä iltana oli Suvilahden aarrearkku-perhepyhäkoulu lähes samalla rannalla Appelsiinimäen alla. Aarrearkusta löytyi alttarille kynttilät, pihlajanmarjanoksia ja kirkonkello. Säät ovat suosineet meitä ja meri on näyttäytynyt lempeänä.

Itse en ole meren tuttu.  Pidän sen tuoksusta kyllä ja mielelläni katselen rannalta aaltojen peräänantamatonta voimaa. Veneessä tai laivassa en erityisemmin pelkää, mutta en myöskään nauti tyrskyistä. Aavistan meren arvaamattomuuden ja vaarat, ehkä myös sen viehätyksen, mitä joku kokee ollessaan tässä vahvassa elementissä. 

Myös monet saaristolaiset ovat kunnioittaneet ja pelänneet merta, sillä meri vei monta kalastajaa ja perheenjäsentä. Myrskyluodon Maijan kirjoittaja Anni Blomqvist kirjoitti poikansa kuolemasta romaanin Eikä merta enää ole. Kirjan nimi on lainaus Ilmestyskirjasta (Ilm. 21:1), missä luvataan, että kun Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan, ei merta enää ole. 

Se tarkoittaa, ettei enää ole uhkaa, ei vaaroja, ei mitään pelättävää, ei mitään mikä vie meiltä rakkaimmat. Ei ole enää syntejä, sillä ne on heitetty meren syvyyteen (Miika 7:19). Ei ole huolia eikä elämän painolasteja. Lasimeri ei upota. 

Turvapaikka

Tähän syksyyn sisältyy paljon huolta maailmanlaajuisesti, kun kansakunnat liikehtivät. Lisäksi monia suomalaisia painaa työttömyys tai irtisanomisen uhka, sillä talous on ollut pitkään lamassa. On uutisoitu myös luonnonvarojen liikakäytöstä, jonka takia maapallon luonnonvarat ehtyvät ja ympäristön kestokyky on ylittynyt. Ei ole ihme, että kaikki tällainen epävarmuus synnyttää pelkoa.

Jotkut suojautuvat koettamalla ajatella muita asioita. Jotkut suojautuvat käyttämällä vihaisia sanoja ja nousemalla barrikadeille vastustamaan kuka mitäkin. Jotkut taas koettavat kääntää huolensa aktiivisuudeksi tekemällä pieniä hyviä tekoja. 

Olen pitänyt tällä viikolla kouluilla päivänavauksia joissa olen kysynyt, mitä auttaa jos tekee jotain pientä - vaikka pyöräilee töihin tai koettaa elää niin ettei ruokaa mene haaskaan tai auttaa joskus yhtä ihmistä? Kyllä se auttaa sillä ovathan ongelmatkin syntyneet pienistä teoista, joita monet tekevät. Riidat syntyvät usein pienistä sanoista ja rauha syntyy rauhan eleistä. Kannattaa kuunnella sydäntään, toista ihmistä ja Jumalaa. Kaikilla on jotain annettavaa, yhdessä voimme paljon.

Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää. Sen tähden me voimme turvallisin mielin sanoa: Herra on minun auttajani, siksi en pelkää. (Hepr. 13: 5-6.) Meillä on siis hyvä turvapaikka! Samassa heprealaiskirjeen kohdassa kehotetaan sekä veljesrakkauteen että vieraanvaraisuuteen.

Jumala voi antaa sydämeen rohkeuden ja ilon kaikissa maailman mullistuksissa. Häneltä saamme pyytää myös viisautta tehdä oikeita ratkaisuja ja oikeita hyviä tekoja. Muutosten myllerrys voi olla minulle ja sinulle mahdollisuus. Voin oppia ymmärtämään mikä on olennaista ja missä on kestävä turva.

Outoja ja epätavallisia asioita

On tavallista, että vihkiparit ovat mukavia, mutta mikään vihkipari ei ole tavallinen. Jokainen on persoonallinen. Niin myös tänä päivänä kohtaamani fiksut, nuoret, mutta jo monenlaista elämänkokemusta omaavat avioliittoon aikovat. Jokainen kristillinen toimitus ansaitseekin oman puheensa, valmiiseen puheeseen ei voi turvautua. 

Jokainen päiväkin on erilainen. Tämä ei todellakaan ollut mikään normipäivä, vaan ensimmäinen työpäivä pitkän loman jälkeen. Ihan mukavalta tuntui lähteä työhön, josta pitää. Puhelimen ja sykemittarin akku olivat täynnä, mutta tunsin myös itseni latautuneeksi. Yritin pienentää karmean isoa hiilijalanjälkeäni. Ajelin polkupyörällä Variskan koululle, työpaikalle, Mustasaaren kirkkoon ja takaisin kotiin. Oikeiden töiden lomaan mahtui siis paljon myös liikuntaa.

Taideteos Mustasaaren kirkkopihassa

Meillä on ollut varmaan pian parikymmentä vuotta Helkaman hella. Edellinen hella oli Strömbergin. Strömbergin hellassa oli lähes aina oikea levy päällä. Helkaman hellassa on lähes aina väärä levy päällä. Isäntä räjäytti viime viikolla yhden lautasen ja minä käryytin eilen paistinpannua. Luulen että olisi viisainta hankkiutua tuosta hellasta eroon ennen kuin poltamme talon.

Ymmärtääkseni esimerkiksi lentokoneiden valmistajat ovat tutkineet tarkoin, miten normaali ihminen käyttäytyy ja valmistaneet ohjaussysteemit siten, että pilotti ei luonnostaan tekisi juuri päinvastaisia liikkeitä kuin on tarkoitus. Minä olen Strömbergin normi-ihminen, en Helkaman. Levyjen katkaisijoiden sijoittelu nimittäin näillä valmistajilla on eri. Ja valitettavasti Strömberg on lopettanut hellojen valmistuksen jo joitakin vuosikymmeniä sitten ja muutenkin vaihtanut omistajaa ja brändiä. Täytynee tutustua eri valmistajien hellaratkaisuihin. On se kova hinta namiskojen sijoittelusta, jos vanha kaunis talo palaa.

Söin pähkinöitä ja rusinoita Mustasaaren kirkkopihassa. Se ei ole mikään normikirkko, vaan niitä harvoja rakennuksia jotka säästyivät Vaasan palosta 1852. Rakennus oli silloin itse asiassa Hovioikeus, joka muutettiin kirkoksi 1863. 

Myös kirkkopihassa oleva taideteos on epätavallinen. Siihen liittyy teksti vuodelta 1348. En sitä täysin ymmärrä. Skytte Ulvilasta antaa kuningas Maunu Eerikinpojan nimissä pohjalaisille luvan käydä kauppaa ruokatavaroilla: Pohjalaiset, jotka asuvat Närpiön, Mustasaaren ja Pietarsaaren pitäjissä saakoot kenenkään vastustamatta ja estämättä myydä ja ostaa keskenään kaikkia syömätavaroita kuten rukiita voita ja senkaltaista mitä ravinnoksensa tarvitsevat. - On se maailma mennyt eteenpäin kun ruokaakin saa nykyään ostaa. Kun en vain ostaisi yli tarpeen kaappiin vanhenemaan nyt kun viimeinenkin lapsista lähti koulupaikkakunnalleen. Oli pysäyttävää lukea muutama päivä sitten, että kaatopaikoille ja biojätelaitoksiin päätyvillä ruuilla ruokkisi kaikki maailman nälkäiset.

En ole varma, onko maailmassa mitään tavallista ja helposti ymmärrettävää asiaa. Mutta elän päivä kerrallaan ja rukoilen, että osaisin tehdä oikeita ratkaisuja ja valintoja ja muuttaa myös omia paikoitellen outoja elämäntapojani parempaan suuntaan. 

Soitin Variskan päivänavauksessa tämän Jaakko Löytyn ajankohtaisen laulun:

Minä kuulen, minä kuulen, äänet takaa hautakumpujen.
Toivon, että sinäkin, oi Mestari, nyt kuulet sen.
Minä kuulen, minä kuulen, pauhut pasuunan ja rumpujen
lepään palmumatolla, ja kaiken yötä rukoilen

---
---

Minä väsyn, minä väsyn, ajatusten vyyhtiin seoten.
Toivon, että valvoisit, oi Mestari, kun vaikenen.
Minä väsyn, minä väsyn, valtaa suru koko sydämen,
lepään palmumatolla, ja kaiken yötä rukoilen.
(Jakko Löytty)