Olin aamulla harmissani. Vaikka olen viime päivinä tarttunut töihin tomerasti, aina on tullut kiire. Toivon, että ensi viikolla syyskiireet jo rauhoittuvat. Touhottaminen ei ole siunaukseksi. Huomasin perjantaina jo puhuvanikin turhan nopeasti ja kovalla äänellä. Ihannepapillani on aikaa ihmisille eikä hän papata vaan kuuntelee.
Iltapäivällä sainkin poikkeuksellisesti auttaa keittiöhommissa seurakuntakodilla. Pitkäaikainen Nepalin-lähetti Kirsti Kirjavainen tuli valmistamaan nepalilaista iltapalaa Kotisatamamessuun. Hänellä oli mukanaan myös keppinuket nukketeatteria varten ja elämänmakuisia sanoja toivosta saarnaa varten. Eihän siinä sitten papin paljon tarvinnut muuta tehdä kuin pienistää banaaneja. Sain toki myös asettaa ehtoollisen ja onnellisena jakaa tuota elämän leipää.
Huomasin taas, miten yhteinen hikoilu yhdistää. Meillä keittiön väellä oli tosi mukavaa Kirstin asiantuntevassa komennuksessa. Huomasin että yhteisessä käytännön työssä luontevasti tutustuu ja lähentyy ihmisten kanssa. Jossain vaiheessa olin hirveän huolissani kun kirkkoväkeä ei tulvinut sisään. Mutta lopulta aikuisia ja lapsia siunaantui paikalle juuri sopivasti, niin että munakoiso-tomaattidippi ja lassi kuluivat miltei loppuun, banaani-kookosjogurttia vähän jäi ja tattarileipää. Ostin muistoksi illasta vammaisen nepalilaisen tekemän helmikorun, jonka tekemiseen menee kuulemma kolme päivää.
Tänään kiitän siitä että yksinäisten valmistelujen ohella saan tehdä työtä myös yhdessä toisten kanssa. Jostain syystä ajatuksiiin tulee vahvana taivas, jossa saan kohdata kaikki heidät joiden kanssa on yhdessä leikitty, tehty heinätöitä, marjastettu ja laulettu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti