Rakkaus on väkevämpi kuin pelko ja kuolema

Tiedän joitakin ihmisiä, jotka ovat sanoneet kärsivänsä paniikkikohtauksista, mutta en oikeastaan tunne asiaa tarkemmin. Sen sijaan tunnen erään koiraparan, joka saa kerran vuodessa paniikkikohtauksen.

Kun Fiona oli pentu, se jo osoitti pelkäävänsä traktoreita. Se ei uskaltanut vapaahetoisesti tulla mielenkiintoisia tuoksuja täynnä olevaan pihattoon, jonka ruokintakäytävällä oli traktori. Kerran nuorena se jäi poikien kanssa kotiin, kun me menimme Syötteen mökille. Päärakennuksen kattoa uusittiin silloin, ja sieltä oli pudoteltu tiiliä traktorin kärryille. Toinen pojista siirsi kärryä traktorilla ja silloin se tuli: paniikki. Jotkut sanovat sitä collie-paniikiksi.

Koira juoksi peltojen poikki 500 metriä pikitielle ja jäi auton alle. Auto kirjaimellisesti meni sen yli. Ystävällinen naapuri ja auton kuski koettivat sitä auttaa, mutta haavoittunut koira oli vihainen, ja lopulta karkasi ennen kuin poliisi tuli paikalle. Pojat sitten löysivät Fionan pimeältä pellolta ja kantoivat kotiin. Me myös ajoimme yötä myöten kotiin ja koira raahautui surkeasti ulisten meitä vastaan tuvan ovelle.

Veimme koiran aamulla eläinlääkäriin. Siellä sanottiin, että mitään isoja luita ei ole rikkipoikki, joten se voi toipua, ellei tule mitään yllättäviä verenvuotoja. Sitä hoidettiin kipulääkkeillä ja antibiooteilla. Ja niin siinä kävi, että koira toipui. Vuoden sisällä myös häntä alkoi taas nousta normaaliin asentoon.

Paniikki jäi. Kohtaus tuli taas tänä aamuna, kun koira oli pihassa ja isäntä käynnisti traktorin kartanon takana. Onneksi naapuri soitti, isäntä löysi koiran tieltä ja toi turvaan. Nyt se on koko aamun seurannut minua mihin menenkin: vessaan, vaatehuoneeseen, sänkyä petaamaan...

On varmasti kauheaa elää pelon vallassa. Haluaisin vapauttaa koiran ja joskus jotkut ihmisetkin pelosta, mutta en läheskään aina osaa. Jotkut voivat käyttää tahallaan pelkoa esimerkiksi johtamiseen tai hallitsemiseen. Ehkä olen joskus itsekin langennut siihen, kun olen pelotellut rippikoululaisia seuraamuksilla, jos he tekevät jotain kiellettyä. Pelon ottaminen aseeksi on mielestäni osoitus siitä, että johtajalla ei ole asiantuntemusta eikä luontaista johtajuutta. 

Rakkaus on pelkoa väkevämpi voima. Rakkaus on todella väkevä voima. Sain kuulla siitä juuri hautajaisissa. Poika oli pienenä jäänyt kaatuvien punttien alle, ja äiti oli tullut salamana viskaamaan kaikki painot päältä pois. Myöhemmin oli kokeiltu, mutta äiti ei ollut saanut niistä yhtään nousemaan, kun poika ei ollut enää vaarassa. Puoliso taas sanoi, että hän lupasi kerran tahtovansa, kunnes kuolema erottaa, mutta ei rakkaus siihenkään lopu.

Sanassakin sanotaan, että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon. Ja että rakkaus on väkevämpi kuin kuolema.

Yksikin saarna riitti

Joskus harmittaa, kun pitää omasta mielestään saarnata samasta asiasta liian monta kertaa aviopuolisolle. Hän taas on sitä mieltä, että yksikin saarna riittäisi, ja ärsyyntyy kun alan jankkaamaan samasta asiasta. On kuitenkin hyvä, että saarnani eivät ole karkoittaneet häntä pois, sillä hän on kovin rakas.

Kävimme eilen illalla Suviseuroissa ja kyllä täytyy sanoa, että yksikin saarna riitti. Ei tuota körttiläinen kestä. Kun saarnaaja oli puhunut kolme minuuttia, hän oli sanonut niin vähän sanoja, että ymmärsin, miksi lestadiolaisten puheet kestävät 45 minuuttia eikä kahdeksan minuuttia kuten heränneitten puheet. 

Saarnassa tai seurapuheessa toistui noin 20 kertaa sana matkaystävät. Se vastaa samaa kuin jos körttipuhuja käyttäisi 8 minuutin puheensa aikana 4 kertaa sanaa ystäväkansa, joka on heränneitten vastaava ilmaus. Laskeskelimme että sellaistakin on joskus kuultu, mutta toisaalta, körttipuheet ovat niin paljon nopeampia että niissä ehtii tulla muitakin sanoja. 

Ymmärryksemme mukaan eilisen saarnan pääsanoma oli, että pitää pysyä tässä Jumalan valtakunnassa, tässä liikkeessä, täällä on turvallista. Jumalasta siinä ei juurikaan puhuttu, vaan valtakunnasta ja matkaystävistä. Loppuun tuli perinteiset teennäisen tuntuiset liikutukset, kun saarnaaja julisti syntejä anteeksi ja pyysi myös omia syntejään anteeksi.

Näin ollen meidän osaltamme puheessa ei juurikaan ollut mitään rakentavaa, koska tuohon sinänsä mukavantuntuisten ihmisten valtakuntaan me emme kuulu. Mutta Jumalan valtakunta onkin eri asia, ja sen rajat kulkevat aivan jossain muualla kuin mihin ihmiset ne piirtävät. Jumalan valtakunnan rajat risteilevät näkymättöminä läpi Kristuksen kirkon, johon kuuluu ihmisiä eri herätysliikkeistä, eri uskonsuunnista ja eri kirkkokunnista. Mikään liike ei takaa pelastusta, mutta mikään ei luultavasti myöskään estä sitä. Anteeksiantamuksen julistus oli puheessa toki hyvä asia, mutta Jumalan armon saaminen ei ole sen varassa, kuka sitä julistaa.

Oikeastaan vasta kotona tajusin, että saarnaan mitä ilmeisimmin sisältyi myös vakavaa uhkailua niitä kohtaan, jotka ovat lähteneet pois liikkeestä tai ryhtyneet arvostelemaan liikkeen johtoa. Puhuja nimittäin otti puheensa lähtökohdaksi kauniin psalmin 84, pyhiinvaeltajan laulun, johon matkaystävätematiikka hyvin sopi. Hän luki psalmin vanhasta Bibliasta, mutta se oli kaunis myös vanhoilla sanoilla. Psalmi on korahilaisten laulu. Tuosta hän pääsikin viittaamaan Korahin lapsiin, joita kutsui vanhan Biblian mukaan Koran lapsiksi. Hän mainitsi raamatunkohdan, vaikkakaan ei kertonut tuota kertomusta, joka ilmeisesti seuraväelle kuitenkin oli tuttu. Siitä kerrotaan 4. Mooseksenkirjan luvussa 16.

Tuossa raamatunkohdassa kerrotaan, että Israelin kansan erämaavaelluksen aikana Korah, Datan ja Abiraim alkoivat avoimesti uhmata Moosesta ja Aaronia. He saivat puolelleen 250 arvossa pidettyä miestä. Mooses pyysi kansaa siirtymään pois näiden jumalattomien miesten telttojen läheisyydestä, ja sitten maa repesi näiden miesten alla ja nieli heidät ja heidän väkensä. Erityisesti mainitaan Korah, hänen väkensä ja omaisuutensa. 

Puhuja kyseli jotenkin että oletko sinä Korahin lapsia. Toisin sanoen viesti oli mielestäni selvä: Ne jotka liittyvät Johannes Alarantaan ja niihin muihin miehiin, jotka ovat niskuroineet rauhanyhdistyksen johtoa vastaan, ovat ajautumassa tuhoon, mutta ne jotka väistyvät heistä ja tulevat Jumalan valtakunnan johdon rinnalle, pelastuvat. 

Jos minä olisin tällaisen puhuttelun kohteena pakenisin moista puhujaa heti, puhuisin asiastani Jumalalle, etsisin turvaa hänen luotaan: Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda. Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot! (Ps. 84:13.)

Muuten on sanottava, että juhlakansaa oli mustanaan ja juhlajärjestelyt toimivat hyvin. Torstain 50 mm sade oli paikoin nostanut mutaa esiin pelloilta, ja jollakin poikajoukolla oli hauskaa, kun he heittelivät toisiaan mutakakuilla. Ehkä minä nyt liityin samaan mutaleikkiin kritisoidessani tätä yhtä seurapuhetta. Haluaisin kuitenkin muistuttaa siitä, että meidän puhdistuksemme ja pelastuksemme on todellakin Kristuksen veressä eikä Moosekseksi tekeytyvien suojissa.

Samalla toivoisin, etten tällä varmastikin aika suorasanaisella kannanotollani loukkaisi näitä juhliaan viettäviä matkaystäviä. Ja jos olen tämän yhden kuuntelemani seurapuheen aivan väärin tulkinnut, niin toivon, että joku oikaisisi minua ja pitäisi vaikka uuden (vähän lyhyemmän) saarnan. Sillä sellaistakin tapahtuu, että ymmärrämme väärin, kun me kukin katselemme asioita omien silmälasiemme läpi. Siitä tuli mieleen että kaksi viikkoa sitten Rovaniemellä eräs rouva tarttui käteeni ja sanoi lestadiolaisten tervehdyksen Jumalan terve. Kukaan ei ole minulle aikaisemmin niin erehtynyt sanomaan. Häkeltyneenä vastasin samoin, ja jäin miettimään kokiko hän että meillä on yhteinen usko vai tuliko tämä siitä, kun en koskaan ole viitsinyt meikata. 

Uusi kääpä

Olen parina viime päivänä miettinyt, että minusta on tullut uusi kääpä ja niinpä olen aivan pian vanha kääpä. Uuden sukupolven nuoret ajattelevat niin monesta asiasta eri tavalla ja usein paljon vapaamielisemmin kuin minä. He myös tuovat joskus mielipiteensä esiin itsevarmasti ja suorastaan agressiivisesti ainakin keskutelupalstoilla. Olen aikoinani ollut radikaali, mutta nyt kun aika ja ympäröivät asenteet ovat muuttuneet, olenkin patavanhoillinen, vaikka olisin pitänytkin aikaisemmat edistykselliset mielipiteeni. 

Tämä on ymmärtääkseni jokaisen sukupolven osa. Aikanaan isovanhempani juttelivat meille nuorille,  että ennen asiat olivat paremmin monessa suhteessa. Ja meitä tuppasi naurattamaan tämä vanhusten asenne, sillä emme nähneet omissa elämäntavoissamme tai moraalissamme mitään mitä kannattaisi vaihtaa entiseen. Ja nyt minä puolestani huomaan joskus haikailevani menneitä hyviä aikoja.

Lohdutus on siinä, että jokainen tulee lopulta siihen kohtaan, missä edellinen sukupolvi on saatettu maan multiin. Siinä vaiheessa alkaa tulla mieleen poisnukkuneiden juureva elämä, hyvät terveet elämänarvot ja monet heidän lausumansa viisaudet. Tulee toki mieleen myös heidän tekemiään virheitä, joita ei haluaisi toistaa, mutta etupäässä paljon hyvää. 

Kun siis aikani olen ollut vanha kääpä, minusta tulee lopulta kaivattu ja rakastettu esikuva kääpääntymässä oleville. Tätä on elämän kiertokulku.

Ensimmäinen käsky on vaikein

Kävin tänään polkupyörällä uudessa 70 000 asukkaan kaupungissa, joka on noussut Vaasan kupeeseen. Kaupunki oli rauhallinen, kaikki näytti olevan kunnossa, ja ensimmäisiä asukkaita otetaan vastaan. Vaasan Suviseurat pidetään Söderfjärdenin meteoriitin muokkaamassa maisemassa. Suviseurat ovat Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kesäjuhlat ja suurimmat hengelliset kesäjuhlat Suomessa.

Suviseurojen juhlaportti on keskellä
185 hehtaarin juhla-aluetta.
Juhlatelttaan mahtuu puhujan lisäksi
jokunen, muut kuuntelevat ulkona

Vuosia sitten kun menimme Turkuun kirkon 700-vuotisjuhliin, sanoin että kysytään tuolta poliisilta, mihin voi parkkeerata. Poliisi tulikin kuin tuulispää perheautoamme kohden, ja huusi että Teillä ei ole mitään asiaa tälle alueelle! Laitoin juhlahattuani hieman enemmän kallelleen ja kysyin ääni värähtäen, missä on kutsuvieraiden parkki. Ääni kellossa muuttui.

Sain olla vuonna 1994 järjestämässä Suviseuroja paljon pienempiä Herättäjäjuhlia eli körttien juhlia kotipitäjässäni. Muistan että silloinkin jotkut liikenteenohjaajat olivat jännityksen vuoksi olleet vähän kireitä. Joku oli tokaissut piispa Sariolalle, että Jokainenhan täällä väittää piispa olevansa. Piispa kun yritti juuri hieman toipilaana päästä likietuiseen parkkiin jaksaakseen puhumaan aattoseuroihin.

Niinpä, kun tänään menin vastoin kylttien kieltoja juhla-alueelle, sanoin nöyrästi liikenteen valvojalle, että Minä olen ihan asiaton liikkuja täällä. Hän vastasi, että Ei kukaan ole täällä asiaton, tervetuloa tutustumaan alueeseen. Tervetuloa myös sitten kun juhlat ovat alkaneet. Lauantaina on eniten väkeä. - Yhtä ystävällisesti minut ottivat vastaan seuraavatkin vartijat.

Herätysliikkeiden emäsynnit

Olen paljon miettinyt kirkkomme sisällä toimivia herätysliikkeitä viime aikoina. Ne ovat toisaalta perinneliikkeitä, toisaalta vähän eri painotuksillaan ne yhä kutsuvat myös uusia kristittyjä mukaan löytämään hengellisen kotinsa. 

Näitä luterilaisen kirkon sisällä toimivia herätysliikkeitä, joita ei kutsuta lahkoiksi, on viisi päähaaraa. Ensinnäkin lestadiolaisuus, jonka monesta haarasta suurin on vanhoillislestadiolaisuus, jonka keskusjärjestö on SRK. Muita Lars Levi Lestadiuksen työstä innoituksensa saaneita liikkeitä ovat mm. Esikoislestadiolaisuus,  
Rauhansanalaisuus ja Lestadiolainen Uusheräys. Vanhoillislestadiolaiset laulavat Siionin lauluja, rauhansanalaiset ja Uusherräyksen väki Siionin matkalauluja. Muiden lestadiolaisten lauluista en tiedä. 

Toiseksi suurin herätysliike lienee herännäisyys, josta olen kirjoittanut enemmän blogissani Körtti. Pientilallinen Paavo Ruotsalainen oli liikkeessä joskus keskeinen hahmo, ja hän taisteli myös tekohurskautta vastaan ottamalla naukun silloin tällöin. Heränneet veisaavat Siionin virsiä. Itse pääsen tänä vuonna Herättäjäjuhlille Sotkamoon.

Evankelisuus evankeliumijuhlineen on nykyään jakautunut kahteen haaraan: Naispappeuden torjuva SLEY ja hieman avarammat evankeliset eli Elyläiset. Molemmat viljelevät laulukirjanaan Siionin Kannelta. Vanhoihin herätysliikkeisiin lukeutuu vielä rukoilevaisuus, rukoilevaiset saattavat laulaa Achreniuksen kokoamasta laulukirjasta Armon lapset veisatkaa. Henkilökohtaista uskonratkaisua korostavaan ns. Viidenteen herätysliikkeeseen kuuluvat mm. Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Gospelhenkisiä laulukirjoja löytyy Viisikielisestä Tuomaslauluihin. Aivan uusimpia virtauksia en edes tiedä kovin hyvin.

Kuulostaa varmaan sekavalta. Mutta itse asiassa monet seurakuntalaiset käyvät useammillakin kesäjuhlilla, sillä parhaimmillaan kaikissa julistetaan armon sanomaa Kristuksesta. Herätysliikkeet tarjoavat myös insinööreille mahdollisuuden pistää lahjansa käyttöön, kuten Suviseurakentällä näin. Olen kuitenkin huomannut, että aina on vaarana, että ihmiset näissä liikkeissään pyrkivät laittamaan jotakin omaa syntisen ihmisen ja Kristuksen väliin. Jokaisella herätysliikkeellä on ikään kuin omat vaaransa omien painotustensa mukaan. Meidän pappien tulee olla niitä paimenia, jotka varoittavat ja johdattavat Kristus-keskeisyyteen. 

Ajattelisin, että vanhoillislestadiolaisten suurin vaara on pitää omaa liikettään pelastuksen lähteenä. Jumalan tilalle tulee oma liike, Saara-äiti, joka ottaa joukkoonsa tai sulkee pois, päästää synnit tai jopa harrastaa hengellistä väkivaltaa vähän eri tavoin ajattelevia liikkeen jäseniä kohtaan. Itse en ole koskaan kuitenkaan kokenut lestadiolaisten taholta mitään ikävää, vaan vanhoillislestadiolaiset kollegat ja työtoverit ovat olleet täynnä sydämen sivistystä, lämpöä, samaan suuntaan puhaltamista ja keskinäistä kunnioitusta. Onpa minulla lestadiolaisia ystäviäkin. 

Mutta liikkeessä, missä miehet ja puhujaveljet käyttävät hyvin suurta hengellistä valtaa, on ilmeisesti rakenteellisia ongelmia. Siellä on jouduttu painimaan esimerkiksi lasten hyväksikäyttötapausten kanssa, kun maaperä on ollut otollinen sellaiselle hyvä-veli-verkostolle, missä jotkut liikkeen johtohenkilötkin ovat suojelleet kaveria ja jättäneet viattomat lapset kärsimään. Tämä on ikävää, mutta onneksi liikkeessä on paljon myös ajattelevia, toisen osaan eläytyviä ja rohkeasti toimivia henkilöitä ja jotain myönteistä muutosta on ilmassa. On myös sanottava, että Vaasan rauhanyhdistysläiset kollegani ovat mielestäni pitäneet erittäin hyviä ja tervehenkisiä luterilaisia saarnoja. 

Heränneitten vikana on se, että joskus korostetaan omaa nöyryyttä ja mitättömyyttä niin paljon, että siitä tulee jopa ylpeyttä tai ainakin suorittamista. Ollaan myös kultturikristittyjä, eli sanoma hukkuu joskus hienoihin kirjasitaatteihin ja ollaan helposti virran vietävissä. Olen myös tavannut joitakin heränneitä, joille oma liike on niin tärkeä, että sen mukaan jyvitetään muita kristittyjä. 

Evankeliset olivat joskus kauan sitten kasteen lahjaa painottava iloinen armahdettujen syntisten joukko, jolla oli pelastusvarmuutta muillekin jakaa. Mutta nykyään liike usein näyttäytyy niin opillisena, että se on menettänyt koko maailman autuutta painottavan julistuksen nähdäkseni kokonaan. Mukaan on tullut myös viidesläisiä uskonratkaisuun liittyviä painotuksia. Evankeliset uskovat myös armoon niin lujasti, että siitä tulee joskus halpaa armoa. Ei haittaa vaikka rikkoo avion, maksaa ruokkoa tai pistää perheet pillan päreiksi, kunhan ei ole homo tai naispastori. Kuten sanottu, osa evankelisista hyväksyy kylläkin naisen pappeuden. 

Rukoilevaisista en oikein tiedä enkä osaa sanoa mitään, mutta tykkään aivan valtavasti yhdestä rukoilevasten kiitosvirrestä. Kansanlähetyksessä ja Kansan Raamattuseurassa taas moni seurakuntalainen on löytänyt mieleistään vastuuta ja mahdollisuuden laittaa lahjansa likoon. Ongelmaksi tulee mielestäni se, että julistuksessa on usein hengästyttävä lakihenkinen sävy. Täytyy tehdä ratkaisu, täytyy julistaa, täytyy parantaa sairaita, täytyy profetoida, täytyy sitä ja tätä. Silloin kaikki oma toimiminen tulee tärkeämmäksi kuin Kristus ja hänen antamansa rauha. 

Luthesäätiötä en pidä kirkon sisällä tomivana, vaan se on skismaattinen liike. Mutta vaikka sekin on mielestäni opillisesti eksklusiivinen eli toiset kristityt poissulkeva, olen viime aikoina ajatellut että perustaltaan liike on luultavasti lähempänä Lutherin ajatuksia kuin vaikkapa Kansanlähetys. Eli sanomassa on varmasti myös jotain tuttua ja hoitavaa, vaikka ihmettelen, etteivät nämä jyrkemmät liikkeet näe miten tulkitsijat joutuvat auttamatta ristiriitaisuuksiin ja älylliseen epärehellisyyteen korostaessaan sitä että Raamattu on ikään kuin Jumalan sanelema kirja, jonka jokainen sana tulisi ottaa kirjaimellisesti. Se kun on mielestäni aivan mahdotonta.

Joka tapauksessa aion mennä Suviseuroihin myös kuulijan paikalle, ja kehoitan muitakin menemään. Kuulkaa ja ottakaa vastaan se mikä hyvä on. On hyvä muodostaa mielipiteensä erilaisista kristinuskon painotuksista ihan itse. Juhla-alueen varsinainen täyttö alkaa huomenna keskiviikkona ja ensimmäiset seurat pidetään torstaina.

Pyöräretkeni paluumatkalla osasin neuvoa savolaista pariskuntaa, joka oli tuomassa asuntovaunuaan vuokravaunuksi juhla-alueelle. Kaukaa joudutaan haalimaan asumuksia uuteen viiden päivän suurkaupunkiin.

Aidan takana on hyviä ihmisiä

Jätimme tänään kotimme ja menimme katsomaan millaista on aidan takana. Ylitimme Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan rajan. Kaikkialla oli vihreää, Lapualla ja Kuurtaneella ei ollut ainakaan sen vihreämpää kuin täälläkään. Olemmekin koti-ihmisiä, ja kolmessa pihassa pyörähtäminen oli meille jo suorastaan yltiösosiaalista. Olen syntynyt tässä talossa ja tänne on aina ihana palata. Saa heittää paremmat vaatteet pois ja vetää päälleen kuopuksen vanhan hupparin.

Naapurin kaunis hevonen

Kun opiskelin maataloutta 80-luvun alussa, Laihian kunta ei antanut minulle sitä avustusta, mitä jaettiin oman paikkakunnan opiskelijoille. Olin nimittäin ehtinyt mennä naimisiin ennen kuin huomasin sitä hakea, ja kirjat oli juuri pitänyt siirtää yhteiseen kotiin eli Helsinkiin. Paikallislehdessä oli otsikko: Ulkopaikkakuntalainen jätettiin ilman. Kuitenkaan noista tuolla kertaa avustuksen saaneista opiskelijoista kukaan ei asettunut tänne asumaan. Ns. ulkopaikkakuntalainen asettui. Ymmärrän kyllä, että nimenomaan Laihialla mikään muu ratkaisu ei hallinnossa olisi ollut mitenkään mahdollinen, vaan oli toimittava paragraafien mukaan.

Olen tehnyt täällä työtä ja maksanut tänne veroni. Olen myös vetänyt kotiin päin ja käyttänyt kotikunnan palveluja aina kuin mahdollista. Isoon perheeseen on ostettu mm. ruuat, vaatteet, kengät ja kirjat täältä. Olen synnyttänyt neljä lasta ja heistä ainakin yksi asettuu tähän asumaan. Mutta olen joskus haistanut sellaista ilmaa, että vanhat asukkaat ovat jotenkin itsestään selviä eivätkä niin tärkeitä. On tärkeämpää haalia paikkakunnalle uusia ihmisiä. Ruoho aidan takana ei ole vihreämpää, mutta muualta tulleita pidetään parempina.

Agronomi Risto Knaapi opettikin minulle neljännesvuosisata sitten, että lapualaiset kysyvät aina että eikö kukaan omista nuorista hakenut tätä työpaikkaa, mutta me kyrönmaalaiset kyselemme, eikö muualta päin ollut hakijoita. Näin siis Laihialla, Isossakyrössä, Vähässäkyrössä ja Vaasassakin. Tänne kannattaa siis muuttaa muualta, saa varmasti osakseen ystävällisyyttä ja arvostusta. 

Mielestäni terveellä itsetunnolla varustettu ihminen pystyy näkemään lähellä asuvien naapurien ja sukulaisten hyvät puolet. Kateellinen ihminen kiinnittää huomiota vain vikoihin ja juoruaa myös perättömiä. Sydämen sivistystä on sekin, että pystyy harmistumatta näkemään, miten kaunis nurmikko lähinaapurilla on verrattuna omiin voikukan siemenpehkoihin ja rönsyleinikkeihin. Tuli vain mieleen, kun kiinnitin pihaan ajaessa huomiota noihin omiin ronttoihin.

Ovet on auki

Ylistaron komia kirkko

Aamulla ajelimme komialle kirkolle. Olin lupautunut saarnaamaan Herättäjän päivän messussa. Ylistaron kirkko todellakin näytti komealta aamun valossa, ovet sepposen selällään auki ja juhannuskoivut portin pielessä. Väkeä odotettiin, ja tulihan sitä, mutta ei niin paljon kuin Ylistarossa tavallisesti. Ilmiö on tuttu. Me pappiparat odotamme usein enemmän väkeä. En ole kuitenkaan ottanut väkimääriä itseeni, vaan olen ajatellut, että saarnaan rohkeasti sen mitä saarnattavaksi saan. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta Jumala voi antaa oikeat sanat jotain tiettyä ihmistä varten, kun valmistaudun rukoillen.

Messun jälkeen oli sitten maukasta kaljavelliä, grillimakkaraa ja kahvit Virtalan seuratuvalla. Ja seurat, tietysti. Kotimatkalla isäntä kertoi, että Virtalaan oli tullut pari miestä jututtamaan seurakunnan pastoria, että ollaan oltu tänä juhannuksena aika lailla humalassa ja nyt tekee mieli makkaraa. Se sopi hyvin kun kirkossa saarnasin, että Jumala voi raikastaa seurakuntaa - muttei meidän siltikään pidä luulla tai edes pyrkiä siihen, että ilma olisi kovin puhdasta ja steriiliä kirkoissa ja seurakuntakodeissa ja seuratuvissa. Elämän tuoksuja tulee suvaita. Joskus voi tuoksahtaa eltaantunut viina ja joskus katkeruudesta tulleen kitkan pistävä aromi. Tällaisia epämiellyttäviä hajuja on Jeesuksen lähellä, sillä vain syntiset tarvitsevat häntä. Laitan saarnan tuonne puheiden osastoon, josko saisin vielä lisää kuulijoita. :)

Kaiken kaikkiaan olen huomannut että siihen mitä kirkossa tapahtuu sisältyy usein paljon johdatusta - siihen miten liturgi valitsee messun rukoukset, miten kanttori suunnittelee musiikit, miten tekstinlukija lukee Raamattua ja saarnaaja puhuu. Ja siihenkin, kuka jaksaa lähteä kirkkoon. Syntiset ja sanannälkäiset lähtevät, ja heitä sana voi koskettaa.

Isonkyrön Vanha kirkko 

Illalla lähdin pyörälenkille. Otin sen suunnan, missä oli vähiten mustia pilviä. Kirkkokierroshan siitäkin tuli. Kastuin alkumatkasta ja ajoin mustia pilviä pakoon. Tuuralassa olisi ollut sievä kahvila auki, mutta Uuden kirkon takana oli niin mustia pilviä, että piti paahtaa eteenpäin. 

Isonkyrön Uusi kirkko tummien pilvien kekellä

Olin valtavan onnellinen, kun pyöräilin tuolla hapekkaassa ilmassa. Jaksoin hyvin enkä tuntenut itseäni ollenkaan niin rammaksi kuin laskeutuessani nivelrikkoisella polvella saarnastuolista alas. Laihialaiseen tapaan säästelin jarruja. Sen sijaan Ritaalan sillan kohdalla vesilintupoikue teki lujasti töitä, koska pysyi paikallaan koskessa eikä lähtenyt virran viemänä. 

Mihinkähän se virta itse kutakin vie?

Optimismi

Kesää odotellessa juolahti mieleen, että päivä alkaakin jo lyhentyä ja pian on syksy. Toisaalta olen optimisti ja luotan siihen, että rippikouluviikollani (29. vk) on uuvuttava helle. Niin on tavallisesti ollut ja olemme saaneet molskia iloisesti Lepikon leirikeskuksen rannassa. Tapaan sanoa nuorille, että mukaan tarvitsee ottaa lähinnä kevyttä kesävaatetta, kuten uimahousut ja aurinkolasit. Optimismi on minuun syvään rakennettuna. 

Viime viikonloppuna piipahdin Syötteen mökillä suon rannassa. Eräs viklo puolusti pesäänsä, mutta kävin urheasti laskemassa hillankukkia. Valokkeja ei tule, kun Pohjanmaalla on ollut niin armottomat tuulet. Sen sijaan hillan suhteen olen vielä toiveikas, sillä pohjoisen suon laidassa oli myös pölyttäjiä. Ilmeisesti kesälomani ajoitus onnistuu myös marjomisen kannalta kuta kuinkin kohdalleen. Ja jos Syötteelle ei tule hillaa niin ainahan voin ajella Lapin puolelle. Mielessä alkoi soida Eino Leinon runoon sävelletty laulu: 

Lapissa kaikki kukkii nopeasti

maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin...

Elämään kuuluu niin melankolia kuin toivokin. Niin se on, että kesät vaihtuvat vinhaan ja koko elämä kuluu nopeasti. Tämähän olisi vallan murheellista, ellei olisi toivoa, että Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. (1. Kor. 15:42-43.)

Olen laittanut jokaiseen kännykkääni saman ytimekkään tervehdystekstin: Toivoa on! Uusi taimi liitetään tänäänkin taivaan tarhaan, kirkkoa vahvistetaan uusilla jäsenillä. Hyvää Juhannusta! Toivoa on. 

Säätämistä

Olin yön yli -seurantakäynnillä keskussairaalassa. Säätäminen jäi vähiin. Sydänlääke pysyy ennallaan ja ilmeisesti syksyllä on uusi operaatio, ellei mitään ihmettä tapahdu. Sairaalassa on nyt joku uusi laitekin, millä voidaan säätää ja varmistaa hoidon onnistumista.

Kotiin päästyä tilasin käytettynä ostamaani polkupyörään satulalaukut netistä. Sitä on muutenkin varusteltu: joppari, rapakaaret ja lukko. Ostin siihen myös pienen jatkopalan että saan sarvet mieleiseeni ajoasentoon. Rupesin tuota putkea asentamaan, mutta siinä kävi niin että kun sain sarvet irrotettua ja sovittelin palaa paikoilleen, koko etuhaarukka klenahti pois paikoiltaan ja nurmelta löytyi mm. viisi erilaista muovirengasta.

Yritin sovitella niitä eri asentoihin ja lopulta tutkia ohjekirjasta ja netistä, mihin mikäkin osa kuuluu. Mutta totesin pian, että sopivaa räjäytyskuvaa ei löydy mistään ja tekninen ymmärrykseni ei riitä probleeman ratkaisemiseen. Onneksi Perttu tuli töistä ja nokkeluudellaan sai kuin saikin pyörän kasattua. Hänelläkin meni jonkin aikaa ennenkuin eräs minulle harmaita hiuksia aiheuttanut harmaa "holkki" löysi kolonsa.

Rudon kivisilta on jäänyt puiden varjoon

Tästä säätämisestä innostuneena säädin vielä pyöräni matkamittarin näyttämään oikeita lukemia. Vihdoin pääsin pyöräilemään kivisiltakiepauksen ja nautiskelemaan siitä että tuulen nopeus oli pitkästä aikaa alle 5 m/s. Luoja on säätänyt säät ja ilmat ihmeellisiksi. Alkukesä on ollut säiden puolesta omituinen. Monin paikoin kylvöt ovat jääneet kylvämättä märillä pelloilla. Pohjoisen matkalla näimme peltoja joissa vesi makasi. Meillä kylvöt saatiin tehtyä aikaisin, mutta erityisesti kevätrapsi on kitunut kylmässä. Monet luonnon kasvit kuitenkin kukkivat runsaina. Juuri nyt saamme nauttia syreenien huumasta.

Joku ajattelee, että ei Jumalalla ole mitään virkaa, vaan maailmassa kaikki asiat tapahtuvat ilman mitään yliluonnollista ohjausta ja seuraavat kohtalonomaisesti toisiaan. Ilmavirtaukset seuraavat lämpötiloja ja lämpötilat ja sateet ilmavirtauksia tai jotain sinne päin. Ihminen tekee jotain joka vaikuttaa ympäristöön ja luonnonkatastrofit taas vaikuttavat ihmisen toimintaan. 

Varmasti tässäkin on jotain perää, että kaikki riippuu kaikesta ja moni tapahtuma on seurausta toisesta tapahtumasta. Ilmastossa esimerkiksi tapahtuu muutoksia, jotka johtuvat hiilidioksidipäästöistämme. Kuitenkin uskon, että luonnossa on olemassa jotain sellaista vapautta, jota en ymmärrä. On olemassa enemmän mahdollisuuksia kuin voin nähdä ja säätöä korkeammalta taholta. Täytyy myöntää, että en ole juurikaan törmännyt suuriin luonnonlakien ja todennäköisyyksien vastaisiin ihmetapahtumiin. Ajattelen, että mitä ilmeisimmin elämääni voidaan johdattaa ihan tavallisesti ja se saa riittää minulle. 

Joskus olen kyllä saanut hämmentyä jostain merkillisestä telepaattisesta tai muuten selittämättömästä ilmiöstä. Silloin olen ajatellut, että tällekin voi kyllä olla selitys, josta tiede ja tutkimus ei ole vielä saanut kiinni, koska onhan tiede kuitenkin vielä varsin kehittymätöntä. Ei ole osattu sen vertaa vielä säätää, että olisi saatu syntymään aineesta uuden uutukainen elävä solu. Tokkopa saadaankaan. Se voi hyvinkin olla niitä juttuja, joita luoduille ei ole delegoitu.

Mulla on varaa tasata

Keittiössä on niin sotkuista, kun ei tiedä mihin kaiken laittaisi, kun kaikkea on niin paljon. - Luulen, että tänään moni meditoi tätä asiaa kanssani eri puolilla suomenniemeä.

Olimme Rovaniemen Lähetysjuhlilla. Vuosi sitten sain olla pääsihteerinä järjestämässä Suomen Lähetysseuran Valtakunnallisia Lähetysjuhlia, jotka silloin pidettiin Vaasassa. Nyt sain olla juhlavieraana nautiskelemassa ohjelmasta. Avajaismessu pidettiin Rovaniemen kirkossa. Valitettavasti kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään, vaikka tiivistettiin reilusti. Lauantaina ja sunnuntaina pääjuhlapaikkana oli Lappi Areena.

Rovaniemen kirkossa olen käynyt muutaman kerran ennenkin. Siellä on ihana Lennart Segerstrålen alttarifresko. Nyt huomasin, että kirkko puhutteli vielä aivan eri tavalla, kun en ollut paikalla turistina, vaan kirkkovieraana.

Avajaismessun jälkeen oli Eero Junkkaalan raamattuluento ja sitten esiintyi nuorten lauluyhtye Cumina. Nuoret olivat taitavia ja eloisia, musiikki ja koreografia tulivat suoraan sydämestä. Niin myös viimeinen spiikkaus. Mikrofonin taakse astui nuori mies joka sanoi olevansas kotoisin Raisiosta, ja selitti ystävällisesti missä Raisio on, koska kaikki eivät varmaan sitä tiedä. Sitten hän sanoi jännittyneellä äänelle, ettei osannut arvata puhuvansa joskus täydelle kirkolle ja että oli ihan uskomaton fiilis kun huomasi että kirkon parkkipaikalla on kolme linja-autoa. Että onko tämä totta? Voiko kirkon parkkipaikalla olla linja-autoja?

Hän kertoi, että vuosi sitten ei olisi voinut kuvitellakaan puhuvansa jossain Lähetysjuhlilla. Monastihan hengellisissä puheissa todistetaan siitä mitä on kokenut. - Mutta minulla ei ole ollenkaan sellaisia uskonnollisia kokemuksia. Sillä tavalla en ole mikään puhuja enkä voi käsittää, että olen nyt tässä. Olen ihan tavallisesta suomalaisesta perheestä. Meillä ei oltu sillä tavalla erityisen uskonnollisia. Minulle kyllä opetettiin iltarukous ja olen sen sitten kyllä joka ilta lukenut. - Tässä vaiheessa esiintyjä sai yleisön raivoisat aplodit.

Nuori mies jatkoi hapuillen. Hän sanoi että muistaa miten vuosi sitten keväällä äiti oli tuonut paljon ruokaa kaupasta ja yritti tunkea jääkaappiin viimeistä maitopurkkia, mutta se ei mahtunut sinne. - Se putosi lattialle, tai ainakin jääkaapista putosi jotakin, kun se oli niin täysi, että sinne ei kerta kaikkiaan enää mahtunut mitään. Ajatella että meillä on niin paljon ruokaa! Tuli väistämättä mieleen, että kun toisilla ei ole mitään, ja meillä on niin paljon ruokaa, ettei jääkaappiin mahdu. Ja keittiökin on niin täynnä tavaraa, että se on ihan sekainen, kun ei niitä pysty pitämään järjestyksessä, kun on niin paljon kaikkea. Että voisiko oikeasti vähän tasata!

Tämä saarna oli ehdottomasti Lähetysjuhlien paras! Se vaikutti minuunkin sillä tavalla, että päätin ottaa nepalilaisen kummilapsen. Joku vammainen lapsi pääsee kouluun, kun annan prosentin tuloistani tuohon tarkoitukseen. Lähde sinäkin mukaan tällaiseen prosenttiliikkeeseen! Nyt kun kehitysyhteistyömäärärahoja leikataan, tuetaan Lähetysjärjestöjä ja muita auttajatahoja niin että voidaan viedä apu sinne, missä ei ole juuri mitään! Annetaan Raision pojan puheen vaikuttaa!

Meillä on mahdollisuus kuulla evankeliumia joka pyhä. Meillä on kauniit kirkot ja hienot seurakuntakodit. Täytetään ne niin, että tulee positiivinen ongelma: kaikki eivät joka kerta mahdu mukaan. Myös Laihialla ja Palosaarella saa ihailla Segerstrålen kirkkotaidetta. Aloitetaan Raision pojan kirkontäyttöliike! 

Vauhdin hurmaa

Eräs työmatkapyöräilijä sanoi vuosia sitten, että mä aina nautin ihan lapsellisesti kun voin vaihtaa polkupyörän vaihdetta. Hän ei arvannutkaan, miten paljon tuo lause tulisi vaikuttamaan elämääni. Hän sanoi myös, että uusi polkupyörä kannattaa vahata. Sitäkin asiaa olen monta kertaa muistellut ja kerran noudattanutkin. Olen myös äidiltä perinyt halun pitää huolta kengistä ja polkupyörästä. 

Maanantaina oli lääkärin lupa ajaa taas polkupyörällä, ja niinpä ostin käytetyn lähes maantiemallin. Kylläpäs sillä pääsikin lujaa. Ajattelin, että vanha Nishiki joutaa jo Syötteen mökille. Joihinkin marjapaikkoihin on kätevämpi mennä pyörällä kuin autolla. Ja muutenkin, siellä on niin mahtavat pyöräilymaastot. 

Uusi käytetty pyörä kuitenkin vaati vähän varustelua, ja niinpä päätin ajaa sen tänä aamuna suosikkiliikkeeseeni Palosaarelle. Meles Bikestä olen ostanut jo useamman polkupyörän, ja siellä on aina ollut ystävällinen palvelu ja hyvä huolto. Sopivalla sydänlääkityksellä ja sivutuulella yli 30 kilometrin matka taittui mukavasti. Huomasin kyllä, että lestan ja sarvien säädöt eivät vielä olleet kohdallaan ja ajoasento oli aika epämukava. 

Kävelin pari kilometriä töihin, mikä oli oivallinen palauttava harjoitus. Suihkussa käytyäni ehdin katsoa viikon aikana kertyneet työtehtävät ja postit ja syödä hyvässä seurassa. Iltapäivällä matkasin junalla Seinäjoelle työnohjaukseen. Matkalla Aavalle uutta mekkoa virkatessani ajattelin, että kunpa voisinkin vähentää autoilua ja kulkea enemmän pyörällä ja junalla. Valitettavasti työ vaatii usein juhlapukeutumista ja on muutenkin niin monihyväistä, että hiilijalanjälkeni on aika iso.

Työnohjauskerta oli kolmivuotisen prosessin viimeinen. On ollut kehittävää miettiä asiantuntevassa ohjauksessa omaa työidentiteettiä, yksittäisiä työtilanteita ja suhdetta työyhteisöön. Nämä vuodet ovat olleet mielestäni persoonallisen kasvun ja myös uuden alkamisen aikaa.  

Paluujunaa odotellessa poikkesin Intersportin alennusmyyntiin ja löysin sieltä urheilupaidan. Päätin kuitenkin myös vilkaista polkupyöriä, ja siellä oli Joukolle sopiva viime vuoden Crescent hybridi edulliseen hintaan. Ei liian nopea pyörä, että saan sopivasti tasoitusta, mutta hyvin varusteltu. Vuosia sitten ostin hänelle hääpäivälahjaksi kauniin mustan Nishikin, mutta joku säälimätön ja kovasydäminen törkimys varasti sen pellon laidalta, kun isäntä ahkeroi töissään. Ostin siis Crescentin ja toin sen matkatavarana Laihian asemalle. Kuljetus maksoi vain viisi euroa, vaikka kolme konduktööriä oli iloisena nostamassa pyörää alas. Ja olin ihan lapsellisen onnellinen, kun sain yllättää myönteisellä tavalla henkilön, joka haki minut asemalta. Hän taas yllätti minut lämpimällä saunalla.

Tämä oli siis mitä mainioin työpäivä pienen sairausloman jälkeen. Sain kohdata pelkästään myönteisiä ja iloisia ihmisiä, ja itsekin varmasti tartutin iloa moniin. Iltaa kohden sydän tulee aina vähän levottomammaksi, mutta silti se on nyt täynnä kiitollisuutta siitä että saa elää ja jaksan innostua. Polkupyörän täsmällisesti toimivat vaihteet ovat Luojamme suurta lahjaa, mutta ei yksin hänen, vaan erityismaininnan saavat myös polkupyörän suunnittelijat, valmistajat ja huoltajat.

Haaveilen ja himoitsen onnellisena

Himoitsen jo suon keltaista kultaa enkä koe siitä syyllisyyttä, vaikka päivän teksteissä varoitellaan himoitsemasta liikaa rahaa tai ruokaa. En usko että tämä pätee valokkiin, suomuuraimeen, hillaan, lakkaan, linttiin tai lelluihin. Kirkossa luettiin, että jos saan liian paljon ruokaa, saatan kieltää Jumalan (Snl. 30:7-9). Mutta minulle on aina käynyt niin että kun olen tullut täysinäisen marjasangon kanssa kotiin, olen laulanut kiitosvirsiä. Samassa kohdassa sanotaan, että jos köyhdyn ylen määrin, saatan varastaa. Mutta valokkeja en varastaisi, koska toisten noukkimat marjat ovat yleensä surkeaa ruuppaa omiin verrattuna.  

Toki lähes kaikki voi johdattaa meidät syntiin. Hyvien marjapaikkojen omiminen on saattanut minut joskus kateuden syntiin, jos joku toinen on löytänyt samat apajat. Kaikessa omaisuudessa ja omimisessa on myös se vaara, että ei tunne rajaansa - että mikään ei riitä. Hyvänä vuonna ei tahdo millään uskoa, että 70 kg hillaa jo riittää talven yli.

Nyt talvivarastot ovat huvenneet olemattomiin, ja huolettaa pilaavatko nämä kauheat myrskytuulet valokin kukinnan. Valokki on herkkä marja ja ajattelen sen kukintaa pitkin talvea. Jos lumi tulee sulaan maahan tai talvi on leuto eikä ole routaa, se voi kukkia liian aikaisin, ja yöhallat turmelevat sadon. Tänä vuonna iloitsin siitä, että kevät alkoi viivytellä ja se viivästytti sopivasti kukintaa. Mutta nyt on vaarana, että tuuli vie terälehdet eivätkä pölyttäjät löydä kukintoja. Siksi rukoilen, että nämä myrskyt vihdoin laantuisivat. Pölyttäjiä taitaa muutenkin olla vähän, kun on ollut niin kylmää, eivätkä ne vähätkään pääse tuulella lentämään. Kuivuudesta ei kuitenkaan tänä vuonna näyttäisi olevan vaaraa, joten eiköhän niitä marjoja jostain myöhäisistä ja suojaisista paikoista taas löydy.

Meillä päin siis hillaa sanotaan valokiksi, koska se loistaa niin kauniisti suon mättäilllä. Hillakin on kaunis nimi, se kertoo siitä miten mehukas ja hilloisa marja on. Myös lellu on suloinen lempinimi. Lakkaa taas mielestäni käytetään lähinnä puupintojen sivelyyn, mutta kyllähän valokin mehu on vähän saman väristä, kun lintit menevät isossa sangossa lyttyyn ja mehustuvat.  Suomuurain, muurain ja muurainvatukka taitavat kertoa siitä, että marja on Rubusten sukua. Tiedätkö vielä muita nimiä tälle rakkaalle lapselle?

Olen paljon miettinyt sitä ihmettä, että sydämeni syke tasoittui viime kesänä muutamaksi kuukaudeksi, kun haapikoin paljon pitkin metsiä. Luonnossa on valtavasti parantavaa voimaa. Joskus parhaimmillaan voin metsässä yksin kulkiessani kokea olevani häviävän pieni osanen Jumalan luomassa valtavassa maailmankaikkeudessa - ja kuitenkin juuri omalla paikallani. Silloin koen jonkinlaista rikkumatonta yhteyttä kaikkeen olevaiseen. Ja jos valokkeja löytyy, olen kiitollinen jopa siitä, että Jumala viisaudessaan loi sääsket ja mäkäräiset niitä pölyttämään.

On niin paljon asioita, joita olen alkanut vanhemmiten ymmärtää ja rakastaa. Siksi elämä maistuu hyvältä.

Ei tarvitse olla samiksia

Hiljakkoin pohdimme rippileirin suunnittelupalaverissa syrjäytyvätkö sellaiset nuoret, jotka eivät saa vanhempiensa taloudellisten ongelmien vuoksi kalliita merkkivaatteita ja joilla ei ole mahdollisuus hienoihin harrastuksiin. Ainakin itse arvelin, että syrjäytymisen syyt ovat moninaiset. Harrastusten puute voi kyllä aiheuttaa sitä, ettei ole ystäviä eikä paljon sosiaalista elämää. Nuori jämähtää kämppäänsä pelaamaan yksin.


Onneksi nyt on kierrätys muotia, voi hyvillä mielin käyttää kirpparivaatteita ja luoda oman tyylinsä, joka ei tarvitse olla samanlainen kuin enemmistöllä. Kouluaikani sattui pääosin 70-luvulle ja silloin täytyi kaikilla olla leveälahkeiset farkut. Kaikki kuuntelivat samantyyppistä musiikkia ja puhuivat samoista TV-ohjelmista. Se ahdisti minua. Mielestäni aika on nyt avarampi. En kuitenkaan väitä etteikö nuorilla olisi nytkin esim. ulkonäköpaineita.

Mistähän se tulee, että ihminen helposti vaatii itseltään että olisi yhtä tehokas kuin toinenkin, yhtä nokkela, yhtä kaunis ja rohkea? Haluan olla persoonallisuus ja sitten kuitenkin vertailen toisiin. On varmasti mahdollista vapautua pyrkimyksestä samanlaisuuteen ja löytää omat lahjansa. Itse olen nyt löytänyt mieluisan harrastuksen, kun olen alkanut blogata. 

Raamatussakin meitä rohkaistaan erilaisuuteen. Apostoli Paavali kirjoittaa 1. Korinttilaiskirjeen luvussa 12 ettei Pyhä Henki tee meistä kaikista opettajia tai vahvoja uskovia, eivät kaikki osaa parantaa sairaita - mutta jokainen saa jonkun lahjan. Jotkut ovat apostoleita ja jotkut osaavat auttaa muita, jotkut tekevät ihmeitä ja jotkut tulkkaavat kieliä... Kristityt ovat erilaisia jäseniä Kristuksen ruumiissa. On kuitenkin yksi asia, jota kaikkien tulee tavoitella: rakkaus. Ja sitten seuraavassa luvussa onkin rakkauden ylistys.

Rippikoulun leiri-infossa nuorisotyönohjaaja Tiia Tervonen kertoi vanhemmille, että kun nuoret saavat miettiä kysymyksiä uskosta ja elämästä, he usein kysyvät elämän tarkoitusta. Sanoin spontaanisti että elämän tarkoitus taitaa olla oppia rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta. Jumala loi jokaisen ihmisen kuvakseen, ja vaikka olemme erilaisia, meissä on jotain samaa.

Minua hoidetaan että kukkisin

Olin pari päivää Vaasan keskussairaalassa. Tehtiin jännittävä toimenpide, missä vietiin nivusen laskimon kautta eri kerroilla pari erilaista katedria sydämen oikeaan kammioon ja yritettiin siellä polttaa väärää johtorataa, joka aiheuttaa kymmeniä tuhansia ylimääräisiä pomppuja vuorokaudessa. 

Asia oli sikäli tuttu, että myös miehelleni on tehty vastaava toimenpide, joskaan luontaisen herkkyyteni vuoksi en silloin ole ollut kiinnostunut yksityiskohdista. Toimenpide onnistui kohdallani teknisesti täydellisesti sikäli, että sydämestä löytyi tismalleen oikea kohta ja sitä kuumennettiin neljä kertaa ablaatiolla.  Viimeinen kerta oli kivuliain ja kesti laskujeni mukaan yli 100 sekuntia. 

Epätasainen syke on rasittanut sydäntä ja naista yli kolme vuotta, vaikkakaan ei aiheuta kuolemanvaaraa. Siksi sen hoitokaan ei saa sisältää liian suuria riskejä. Eri ihmisten sydänten kudoksissa on eroja ja siksi kaikille ei auta samantehoinen hoito. Jos polttaa liian vähän aikaa ja liian alhaisella teholla, hoito ei tuota toivottua lopputulosta. Päinvastaisessa tapauksessa taas voi ymmärtääkseni sydämeen tulla reikä ja silloin lopputilanne on paljon lähtötilannetta pahempi.

Lääkärin työ perustuu arvioon, joka tehdään kokemuksen ja tilanteen perusteella. Työ on vastuullista ja joskus saattaa tulla kohdalle myös virhearvio, joka johtaa kohtalokkaaseen lopputulokseen. Ajattelen, että sekin on inhimillistä. Jokainen meistä tekee joskus virheitä silloinkin kun yrittää parastaan. Joillakin vain on suurempi vastuu, ja erityisesti heidän puolestaan saamme rukoilla. Mieleen tuli hoitopöydällä sanat: Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Uskon, että perimmältään henkeni on Jumalan käsissä, mutta lääkäri oli siinä kyllä melkoisena välikappaleena. 

Toimenpide tehtiin paikallispuudutuksessa, joten sain seurata, miten innostunut ja asiantunteva tiimi toimi sydämeni parhaaksi. Minun kohdallani kävi niin, että hoito ei tehonnut välittömästi, kuten potilastoverillani. Ehkä olin liian kovasydäminen. Vielä on pieni mahdollisuus, että polttoalue leviää sopivalla tavalla ja tilanne paranee parin viikon sisällä. Asiaa yritetään auttaa myös uudenlaisella lääkityksellä. 

Ylilääkäri Juhani Koistinen tuli eilen potilashuoneeseemme ja sanoi ensi sanoikseen, että tasan ei käy onnen lahjat. Tavallaan hän oli oikeassa ja tavallaan koin kuitenkin itseni onnelliseksi. Ensinnäkin sain nähdä, että tämä upea hoitomuoto voi tepsiä jonkun vastaavanlaisen tapauksen kohdalla. Toiseksi sain olla luotettavissa käsissä ja terveyteni vuoksi nähtiin paljon vaivaa. Huonetoverini oli vieläkin onnellisempi, ja osasi ilmaista sen todella kauniisti.

Mietin, osaanko oikeastaan olla tarpeeksi kiitollinen näistä yhteiskunnan tarjoamista hienoista lähes ilmaisista hoidoista. Joudun maksamaan jonkun kympin parin vuorokauden hotellimajoittumisesta sairaalassa, mutta veronmaksajat maksavat kalliit laitteet ja erikoisammattilaisten työn. Olen toki itsekin saanut osallistua tähän verovelvollisena, ja jos säilyn työkykyisenä, on myös uraa vielä edessä. 

En osaa ajatella, että tämä kaikki hyvä kuuluisi minulle automaattisesti. Maailmassa on vain vähän ihmisiä, joihin satsataan näin paljon. Kiitän Jumalaa, että minulla on tällainen etuoikeus, ja tahdon omalta osaltani panna hyvän kiertämään.

Pienellä tauolla

Olen pienellä tauolla, samoin blogi. Näkemiin loppuviikosta, kun minut kotiutetaan sydänosastolta. Olin pienessä operaatiossa, joka onnistui hienosti, mutta ei tuottanut toivottua tulosta. Nyt kokeillaan jotain muuta. Onneksi vaihtoehtoja on. Sådant är livet.