Minua hoidetaan että kukkisin

Olin pari päivää Vaasan keskussairaalassa. Tehtiin jännittävä toimenpide, missä vietiin nivusen laskimon kautta eri kerroilla pari erilaista katedria sydämen oikeaan kammioon ja yritettiin siellä polttaa väärää johtorataa, joka aiheuttaa kymmeniä tuhansia ylimääräisiä pomppuja vuorokaudessa. 

Asia oli sikäli tuttu, että myös miehelleni on tehty vastaava toimenpide, joskaan luontaisen herkkyyteni vuoksi en silloin ole ollut kiinnostunut yksityiskohdista. Toimenpide onnistui kohdallani teknisesti täydellisesti sikäli, että sydämestä löytyi tismalleen oikea kohta ja sitä kuumennettiin neljä kertaa ablaatiolla.  Viimeinen kerta oli kivuliain ja kesti laskujeni mukaan yli 100 sekuntia. 

Epätasainen syke on rasittanut sydäntä ja naista yli kolme vuotta, vaikkakaan ei aiheuta kuolemanvaaraa. Siksi sen hoitokaan ei saa sisältää liian suuria riskejä. Eri ihmisten sydänten kudoksissa on eroja ja siksi kaikille ei auta samantehoinen hoito. Jos polttaa liian vähän aikaa ja liian alhaisella teholla, hoito ei tuota toivottua lopputulosta. Päinvastaisessa tapauksessa taas voi ymmärtääkseni sydämeen tulla reikä ja silloin lopputilanne on paljon lähtötilannetta pahempi.

Lääkärin työ perustuu arvioon, joka tehdään kokemuksen ja tilanteen perusteella. Työ on vastuullista ja joskus saattaa tulla kohdalle myös virhearvio, joka johtaa kohtalokkaaseen lopputulokseen. Ajattelen, että sekin on inhimillistä. Jokainen meistä tekee joskus virheitä silloinkin kun yrittää parastaan. Joillakin vain on suurempi vastuu, ja erityisesti heidän puolestaan saamme rukoilla. Mieleen tuli hoitopöydällä sanat: Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Uskon, että perimmältään henkeni on Jumalan käsissä, mutta lääkäri oli siinä kyllä melkoisena välikappaleena. 

Toimenpide tehtiin paikallispuudutuksessa, joten sain seurata, miten innostunut ja asiantunteva tiimi toimi sydämeni parhaaksi. Minun kohdallani kävi niin, että hoito ei tehonnut välittömästi, kuten potilastoverillani. Ehkä olin liian kovasydäminen. Vielä on pieni mahdollisuus, että polttoalue leviää sopivalla tavalla ja tilanne paranee parin viikon sisällä. Asiaa yritetään auttaa myös uudenlaisella lääkityksellä. 

Ylilääkäri Juhani Koistinen tuli eilen potilashuoneeseemme ja sanoi ensi sanoikseen, että tasan ei käy onnen lahjat. Tavallaan hän oli oikeassa ja tavallaan koin kuitenkin itseni onnelliseksi. Ensinnäkin sain nähdä, että tämä upea hoitomuoto voi tepsiä jonkun vastaavanlaisen tapauksen kohdalla. Toiseksi sain olla luotettavissa käsissä ja terveyteni vuoksi nähtiin paljon vaivaa. Huonetoverini oli vieläkin onnellisempi, ja osasi ilmaista sen todella kauniisti.

Mietin, osaanko oikeastaan olla tarpeeksi kiitollinen näistä yhteiskunnan tarjoamista hienoista lähes ilmaisista hoidoista. Joudun maksamaan jonkun kympin parin vuorokauden hotellimajoittumisesta sairaalassa, mutta veronmaksajat maksavat kalliit laitteet ja erikoisammattilaisten työn. Olen toki itsekin saanut osallistua tähän verovelvollisena, ja jos säilyn työkykyisenä, on myös uraa vielä edessä. 

En osaa ajatella, että tämä kaikki hyvä kuuluisi minulle automaattisesti. Maailmassa on vain vähän ihmisiä, joihin satsataan näin paljon. Kiitän Jumalaa, että minulla on tällainen etuoikeus, ja tahdon omalta osaltani panna hyvän kiertämään.