Keskussairaalan takuu

Joskus on vaikea poiketa yleisestä mielipiteestä. Muutama vuosi sitten joku seurakuntalainen kuumeni ja alkoi arvioimaan koko sukuani, kun en suostunut laittamaan nimeäni adressiin Vaasan keskussairaalan puolesta. Mutta kun olin juuri itse saanut kokea, että eivät vanhempani saaneet siellä aina asianmukaista hoitoa ja hyvää kohtelua, ja minulle omaisellekin vastattiin yliolkaisesti, ei ollut innostusta nousta barrikadeille asian puolesta. 

Hyviäkin kokemuksia sairaalasta toki on! Sydänosaston tiimityö oli ihailtavaa, kun sydäntäni hoidettiin katedriablaatiolla. Ortopedisellä polvileikkaus onnistui hyvin, vaikka ei ollutkaan kiva kuunnella, miten kirurgit keskustelivat leikkauksen aikana että vieläkö meillä on näitä tekoniveliä - joko joulun jälkeen saadaan ruveta laittamaan niitä parempia? Ja leikkausjono oli silloin ennätyslyhyt, koska sairaala yritti sinä vuonna saada jonkun leikkauskiintiön täyteen säilyttääkseen tietyn statuksen. Nyt ei ole vastaavanlaista motivaatiota ja lienee koronakin vaikuttanut hoitojonoihin, koska näyttää siltä, että leikkaukseen ei pääse vuoden sisällä lähetteen antamisesta. Yksistään arvioon pääsy kesti yli puoli vuotta. Isä aikanaan kyllästyi näihin jonoihin ja maksoi yksityisellä puolella kymmeniä tuhansia euroja uusista lonkista ja polvista.

Tänä syksynä olen syyttänyt ihan suoraan sairaalan lääkäreitä myös "heitteillejätöstä". Sanahan on aika raflaava, mutta on siihen syynsä. Kävin kurkkupolilla elokuussa, kun kaulassa oli tennispallon kokoinen tosi kipeä patti. Pattia ei tarkemmin ultrattu, kaikki oli kuulemma ok, patti liittyi sairastamaani jänisruttoon ja minulle tultaisiin lähettämään kotiin lokakuulle aika ultraan ja "loppukontrolliin", kun ao. imusolmuke on rauhoittunut. Kerroin,  että antibioottikuurista huolimatta patti on vain suurentunut, ja valitin, että se on niin kipeä, että sen kanssa on tosi vaikea nukkua. Neuvottiin syömään Panadolia ja hautomaan kylmällä. Niin tein ja odottelin patin rauhoittumista kuukauden päivät.

Nukkuminen oli todella pätkittäistä, patti muutti vähitellen väriään, ja kun siinä näytti olevan mätää heti nahan alla, puhkaisin sen lopulta yhtenä yönä kuumennetulla neulalla ja valuttelin pienestä reiästä parissa päivässä desin verran mätää. Työtkin olivat alkamassa ja piti saada papinkaulus kiinni. Tuli mieleen että lieneeköhän tulehdusarvot kuinka korkealla ja päädyin lopulta työterveyslääkärin vastaanotolle. No, Mehiläisessä oltiin tilanteesta huolissaan, otettiin heti ultra ja lähetettiin kurkkupolille seuraavana aamuna verikokeiden ja ultralausunnon kanssa. Sanoivat, että älä ole noin reipas, niiden täytyy puhdistaa tuo paise. 

Jänisruton aiheuttama paiseeni, 
jolla ei ole tekemistä koronan kanssa.

Sairaalan polilla asenne oli se, että kuinka ne sieltä Mehiläisestä vain tänne käskevät tulla, tännehän on puhelinaika! Tänne pitää ensin soittaa. Käskivät sitten kuitenkin odottaa, että lääkäri tulee kierrolta. Kun toinenkin hoitaja tuli samaa asiaa valittamaan, minulta todella reippaus loppui, puhkesin itkemään ja sanoin, että täällä jätettiin mut kuukausi sitten aivan heitteille - lääkäri puhui vain loppukontrollista eikä kukaan sanonut mitä sitten jos kaula ei ala rauhoittua. Mietin, mitä sanoisin, jos lähtisin uudestaan lääkäriin, kun erikoislääkäri on pattia painellut ja antanut lokakuun puoleenväliin ajan. Olisinko sanonut että se on vähän pehmennyt eikä ole enää aivan niin kipeä kuin silloin? Ei kuulostanut omissa ajatuksissa kovin vakuuttavalta. - -  Hoitajat toistelivat että tänne voi aina soittaa - mutta tosiaan, mitä olisin sanonut jos olisin sen tiennyt? Että patti on noin samankokoinen kuin silloin kun siellä kävin, sellainen 5 x 5,5 cm puolison mittausten mukaan...

Vähän siitä sitten sisuunnuin, ja kun kierrolta palannut poliklinikan lääkäri moitiskeli terveyskeskuslääkärin määräämää kuuria liian lyhyeksi, kerroin että kuuri oli lopuillaan kun täällä kävin, ja siitä kerroin. Olisitte voineet halutessanne pidentää. Sitten hän tuntui pitävän minua lääkevastaisena kun sanoin, että se antibiootti ei minulle sopinut enkä haluaisi enää sitä lääkettä. Hän selosti puhelimessa infektiolääkärille, että potilas ei halua syödä lääkkeitä. Niinpä minun piti selventää asiaa suoleni suhteen ja kertoa antibiootin laukaisseen proktiitin, jonka takia papilla voi tulla sopimattomassa tilanteessa kakka housuun. Huomautinpa vielä lääkärille, että hänen maskistaan ei ole mitään hyötyä, jos se roikkuu nenän alla.

Paise puhdistettiin ja sieltä tuli vielä aika tavalla mätää. Kun lääkäri sitten moitiskeli Mehiläisen lääkäreitä, että miksi eivät siellä tätä puhdistaneet, niin sanoin, että ehkä halusivat teidän nyt hoitavan tämän täällä loppuun, kun jätitte minut kuukausi sitten heitteille. Tuntui oikein hyvältä sanoa vastaan, kun yleensä on aivan liian reipas ja nöyrä. Ja tuntuu hassulta, että kun polilla oli asia hoidettu potilaan kannalta huonosti, siellä oli intoa moitiskella terveyskeskusta ja työterveyslääkäriä, vaikka oli hirsi omassa silmässä.

Kerran kun lapsi sairastui tosi kipeään ihottumaan yhtäkkiä, soitin terveydenhoitaja Eeva Lehtimäelle. Kerroin että lapsi huutaa, että ei saa nostaa - ettekö te näe että mä oon sairas! Hän sanoi oireet kuultuaan puhelimessa, että se on varmaan staffari. Terveyskeskuslääkäri lähetti sairaalaan ja siellä kovasti ihmeteltiin. Lasta itketettiin koko viikonloppu valelemalla ihottumaa suihkulla. Ihotautilääkäri tuli maanantaiaamuna töihin ja sanoi ovelta: Se on staffari - ja lähetti lääkkeiden kanssa kotiin. Olisipa Eevalla silloin ollut oikeus kirjoittaa resepti niin oltaisiin säästytty paljolta itkulta.

Hoitotahtoa ja hoitotaitoakin on terveydenhuollossa aivan neuvolasta ja terveyskeskuksesta työterveyteen ja sairaalaan asti. Tällä hetkellä keskussairaalalla ei ole hoitoonpääsyajan eikä hoidon laadun takuuta ja vaikea sitä lienee luvatakaan - varsinkaan jos potilaat ovat liian nöyriä eivätkä osaa vaatia.