Vihahan siinä nousee, ja ensin helposti vihaa itseään. Kun uskoo toisesta hyvää niin ketäpä muutakaan. Mutta kun saa etäisyyttä, kuva tarkentuu. Ja kun pääsee jaloilleen, niin parhaassa tapauksessa tajuaa, että tähän ei tarvitse jäädä, saan puolustaa itseäni, tarvittaessa paeta.
Yhtä asiaa olen kovasti miettinyt, vallankäytön tematiikkaan liittyen. Nykyään puhutaan paljon esimerkiksi narsistisesta luonnehäiriöstä. Valtaa mielellään käyttävät henkilöt näyttävät diagnostisoivan muita ihmisiä ja osoittelevan heitä. He saattavat kertoa arveluistaan, jopa kierrättää psykologista kirjallisuutta sanojensa tueksi. Jos sitten itse teen mielessäni tällaisesta ihmisestä jonkinlaista diagnoosia, enkö ole samanlainen vallankäyttäjä? Se voi tuntua helpottavalta, mutta saatan tehdä vääryyttä.
En voi millään nähdä syvintä totuutta toisesta ihmisestä. Hän vetää suojaukset päälle, mutta mitä vastaan? Hän pelkää omia tunteitaan, mutta en voi tietää, mitkä tunteet hän tahtoo tukahduttaa ja salata: häpeän, rakkauden, pelon, kateuden vai vihan? Entä jos hän ei salli itselleen rakkautta eikä mitään hyvää?
On tärkeintä oppia tunnistamaan omat tunteensa ja sallimaan ne. Sen jälkeen voi jonain hetkenä hellittää ja päästää irti kielteisestä painolastista. On myös tärkeää sallia itselleen hyvyyttä, opetella ottamaan kiitollisena vastaan sen ilon ja rakkauden, minkä Jumala lahjoittaa. Tämän opin kun sain keskustella viisaan terapeutin kanssa. Mutta eikö tämä kaikki ollutkin jo Psalmien kirjassa ja virsikirjassa?
Luonnontieteet ja uskon totuudet täydentävät ja vahvistavat toisiaan. Opetamme rippikoulussa, että tiede etsii kysymystä siihen, miten tämä maailma luotiin, kristinusko miettii miksi, ja kertoo Kuka on kaiken takana. Samoin ihmistieteet ja uskon totuudet ovat samalla asialla. Vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että rakkaus on elämän hyvä kasvupohja - sillä se, joka on saanut kokea hyvyyttä ja armahtavaisuutta, kasvaa ihmiseksi ja hänessä syntyy halu elää ihmisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti