Lehmät olivat siitä mukavia työkavereita, että ne olivat aina lämpimiä ja useimmiten lempeitä. Jos olin liian kiireinen ja äreä, ne kyllä reagoivat samoin kuin nykyisetkin työkaverini: Pistivät jarrut päälle ja katsoivat kummissaan.
Muistelen niitä suloisia voittoja, kun sain rakkaudella ja hyvällä mielikuvituksella jonkun sairaan lehmän toipumaan. Märehtijälle syömättömyys oli tuhoisaa. Pötsi lakkasi toimimasta ja sen myötä alkoi alamäki. Niinpä oli tärkeää saada kuumeinen tai alilämpöinen ja alakuloinen potilas syömään jotain. Näin keväällä kävin riipimässä kasveja lämpimältä seinustalta. Myöhemmin kesällä valikoima laajeni koko markille ja joenrantaan. Jonain päivänä maistui leveälehtinen salaattivoikukka - se varmasti myös helpotti kipua. Toisena päivänä tavallinen lannoittamaton juolavehnä oli herkkua. Joskus mesikän tuoksu houkutteli maistamaan. Myös koivunlehdet virkistivät montaa poloista.
Olen huomannut, että myös itse vaistoan, mitä ruokaa tarvitsen, kun huomaan kuunnella itseäni. Joskus tekee mieli manteleita, joskus mansikoita. Olen onnellinen, kun voin toteuttaa järkeviä mielitekojani. Olisipa ihanaa, kun myös laitoksissa voitaisiin toteuttaa potilaiden ruokatoiveita.
Eikö leikatun ruohon tuoksu olekin ihana? Ei ihme, että lehmille eri tuoksut toimivat hyvinä piristeinä syömiseen ja elämiseen. Kunpa ruoka voitaisiin valmistaa paikan päällä vaikkapa vanhusten pienkodeilla. Silloin keittiön tuoreet tuoksut lisäisivät ruokahalua. Tämä on varmasti toiveajattelua, kun kaikki yritetään tehdä mahdollisimman edullisesti keskuskeittiöissä. Mutta hyvällä tahdolla vierailija tai henkilökunta voi jotain toiveita toteuttaa.
Sain tänään vierailla palvelutalossa, missä hoitajat ja kaupungin Ikäkeskuksen virikeohjaajat kohtelivat vanhuksia aivan ihanasti. Meillä oli hyvä yhteinen hartaushetki. Eräs ruotsinkielinen rouva innostui aivan valtavasti isosta avaimesta, joka minulla oli mukana rekvisiittana: Oj vad underbar nyckel! Kunpa löytäisimme aina avaimia toistemme piristämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti