Ehkä oikeillakin toimilla on kaksi puolta: Se joka ajaa hyvää ja se joka pahoittaa jonkun mielen. Eli tehdessäni arvojeni mukaisen valinnan saatan aiheuttaa pettymystä ja harmitusta - myös ihmisessä jota suuresti arvostan. Oikein eläminen käy siis raskaaksi, kun hyvin herkällä omallatunnolla arvioin tekemisiäni. Joskus huomaan miettiväni jopa, pitäisikö minun hoitaa toisen oletettuja haavoja.
Joskus nimittäin oletan toisen ihmisen pään asennon, silmien ilmeen tai äänensävyn perusteella, että hän on pahoillaan tai vihainen, ja se johtuu varmaan minusta. Aina tilanne ei ole sellainen, että voisi kysyä suoraan, mikä sinua painaa. Eikä aina ole syytäkään.
Olen tullut siihen tulokseen, että en ole vastuussa kaikesta mitä toinen kokee. Hän ei tiedä vaikuttimiani ja pohdintojani. Hänellä voi myös olla omaa herkkyttä tulkita kaikki itsensä kautta. En voi vaikuttaa tähän kaikkeen. Enkä uskalla elää, jos aina ajattelen muiden mahdollisia reaktioita. Minun ei tule myöskään aina ajatella itseäni: Kaikki ilmeet, äänensävyt ja pahanmielisyydet eivät johdu minusta. Ihmisillä on aivan varmasti muitakin huolia.
Kaikki se, mistä tunnen epämääräistä syyllisyydensekaista tunnetta, ei siis ole syntiä. Joskus liiallinen rohkeus voi olla syntiä, joskus taas arkuus. Mutta kaikki rohkeus tai kaikki arkuus eivät ole rakkaudettomuutta.
Näitä mietin, kun lähestyn mielessäni ristin pääsiäistä. On asioita, joissa olen menetellyt taitamattomasti, asioita joita tulee katua. On myös asioita, joissa olen menetellyt oikein. On hyvä koettaa pitää nämä asiat erillään kysymättä aina muiden mielipidettä. Pyhä Henki, jonka Jeesus antoi Puolustajaksemme, puolustaa meitä, olimmepa tehneet oikein tai väärin.
Näitä minäkin mietin. Ei ole aina kovin helppoa tämä pohdiskelu, mutta tarvinneeko sen ollakaan...
VastaaPoistaJotenkin arvasinkin, että myös sinä syvällisesti pohdit tätäkin kysymystä. Melkein odotin kommenttia :)
VastaaPoista