Kuunteleva 70-luku

Keskikouluaikana Teiniliitto oli vielä voimissaan. Oppilaskunta piti kokouksia ja asioista keskusteltiin välillä kiivaastikin. Osa hankkeista oli tuhoon tuomittuja, mutta olihan siellä hyviäkin pyrkimyksiä. Isoveli Perttu Rinta, joka on nykyään reservin majuri ja kauppaneuvos, omasi jo silloin johtajan kykyjä. Hän nimittäin antoi yhden hyvän neuvon, jolla on mielestäni ollut kestovaikutus elämääni.

Se oli tiukan vastakkaisasettelun aikaa. Rajat olivat jyrkkiä paitsi uskovaisten ja ei-uskovaisten, myös eri poliittisten ryhmien välillä ja joidenkin puolueiden sisälläkin oli tiukkoja linjaristiriitoja. Leimoja lyötiin ja väriä tunnustettiin. Toiset kulkivat Leninin pää tai  Vihreä aalto -nappi rinnassa, toisilla oli Jeesus on Herra -paita.

Noissa oppilaskunnan kokouksissa äänessä olivat usein samat minua joitakin vuosia vanhemmat radikaalit tyypit, kuten Mannisen Pekka ja Puikkosen Hannu. Heitä pidettiin vähemmistökommunisteina, stalinisteina. Veli valisti minua kotona sanomalla: Älä ajattele että ne on taistolaisia, kuuntele mitä ne sanoo. Joskus ne puhuu ihan viisaita. Kannattaa aina kuunnella ihmisiä. 

Kyllä minuakin kuunneltiin, sillä tapanani oli keskikoulu- ja lukioaikana pitää oppilaiden vuorolla keskusradiossa päivänavauksia, jotka olivat hyvin uskonnollisia. Kuuluin myös Valtakunnallisen Teinilähetyksen hallitukseen. Niinpä pojat moikkasivat minua koulun pihalla sanomalla Morogoro! ja heilauttamalla kättä. Olin nimittäin kampanjoinut paitsi Teinilähetyksen Etiopia-taksvärkin myös kristillisten järjestöjen yhdessä järjestämän Tansanian Morogoroon järjestetyn keräyksen puolesta. Se oli vastapainoa Teiniliiton järjestämille Vietnam-ja Chile-taksvärkeille. Jälkimmäisen rahat eivät kai koskaan päätyneet kohteeseen.

Paappani Mikko Rajamäen amerikanarkku

Ystävystyin lukion kynnyksellä erään saarislaisen tai ehkä vain SKDL:läisen tytön kanssa, ja se oli myös omiaan avartamaan ajattelutapojani. Hän oli asiassa aloitteellinen, hakeutui ruokalassa usein samaan pöytään ja sanoi kuunnelleensa päivänavauksiani, jotka hänen mielestään olivat mielenkiintoisia. Häntä eivät kiinnostaneet niinkään uskonasiat kuin se että hän koki minut ajattelevaksi ihmiseksi ja halusi vaihtaa mielipiteitä. Ja niin meillä riitti juttua. Muistan että kerran pohdiskelimme esimerkiksi että jos koulutus on ilmaista, niin millä perusteella olisi aiheellista maksaa kuitenkin parempaa palkkaa joillakin työaloilla.

Heillä kotona juotiin mielestäni poikkeuksellisen hyvää kahvia, ja se oli tietenkin Saludoa. Se oli kaikkiaan vieraanvarainen ja ystävällinen koti. Tuija taas pyöräili välillä meille. Myös äitini piti hänestä ja keskusteli mielellään hänen kanssaan. Ja ystäväni piti nuorimmasta siskostani Saarasta. Kerran hän sanoi: En voi sanoa että pidän lapsista, yhtä vähän kuin sanoisin että pidän vanhuksista tai pidän keski-ikäisistä. Mutta tuo teidän Saara on ihana! Enkä ihmetellyt yhtään, sillä Saara oli valoisa pieni tyttö, jolla oli toisessa poskessa suloinen hymykuoppa. 

Siihen aikaan maalasin äidinisän amerikanarkun ja sain sen omakseni. Aika oli minulle monin tavoin kipeää. Koin olevani yksinäinen ja monessa suhteessa kovin erilainen. Ja kuitenkin tuo arkku on puolillaan myös hyviä muistoja.