Tänään huomasin jo kappelilla, että seurakunta lauloi ja oli muutenkin mukana. Kanttori oli saanut valita siunaustilaisuuteen päätösvirren, ja siihenkin osallistuttiin, vaikka se ei ollut aivan niitä aivan tutuimpia, joita itse helposti tulen ehdottaneeksi. Erityisen mahtavalta tuntui muistotilaisuudessa, missä kanttori ei ollut mukana. Huomasin, että oma ääni uhkaa vähän pätkiä, mutta omaiset jatkavat kauniilla soinnilla. Joskus joutuu kannattelemaan virttä niin, että jos ääneni katkee niin kukaan ei tohdi jatkaa. Nyt sai oma ääneni olla kannateltavana.
Kerran panin merkille, miten eräs kollega väistyi mikrofonin luota ja alensi ääntään esilukiessaan Isä meidän -rukousta. Siitä tuli enemmän seurakunnan yhteinen rukous. Päätin ottaa tuosta mallia.
Virsi, yhteinen rukous ja uskontunnustus kannattelevat omaa uskoani. Minun ei tarvitse suorittaa muiden puolesta eikä edes omastani. Saan liittyä yhteiseen ja johonkin vahvempaan, mikä on kannatellut jo vuosikymmeniä tai peräti vuosituhansia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti