Koivu ja tähti

Sain olla tänään Koivu ja tähti -tapahtuman seminaarissa. Olen ollut lapsuudesta lähtien runotyttö ja aina aikonut osallistua runoilija-kirkkoherra Jouko Ikolan ideoimaan hienoon runotapahtumaan. Niinpä nytkin olin sen kalenteriini merkannut.

Menemättä olisi taas jäänyt, mutta Tuomo Klapuri kysyi kerran julistustyön kokouksessa, olisiko lähtijöitä tähän seminaaripäivään, jossa on teologista antia. Autolastillinen ilmoittautui ja hyvä päivä oli. Paluumatkalla todettiin, että on tärkeää, että työhön voi sisällyttää myös myös teologista pohdintaa. 

Piispa Eero Huovisen esityksestä jäi mieleen, että 40 cm on hyvä matka etäännyttää ajatuksiaan, että voi nähdä tarkemmin. Kirjoittaminen hidastaa, pakottaa miettimään. Myös keskustelukumppani on usein saman matkan päässä, ja hänen kuuntelemisensa voi auttaa meitä ymmärtämään jotain tärkeää. Jumalasta puhumisesta hän siteerasi lempilausumaansa, joka on teologi Karl Barthilta: Teologeina meidän tulee puhua Jumalasta. Mutta me olemme ihmisiä emmekä sellaisina voi puhua Jumalasta. Meidän tulee tietää molemmat, se että meidän pitää ja että emme voi - ja tämä on meidän ahdistuksemme. Kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä. Ajattelin, että ilmankos tässä jännitteessä eläminen tuntuu vaativalta. 

Artturi Kivineva puhui Juhani Rekolan teologiasta. En ole lukenut Rekolan kirjoja, joten koin sivistymisen tältä osin tähdelliseksi. Mietin vain, että tämä rautaisen todellisuuden teologia vaikuttaa synkältä. Elämä toisinaan on, mutta toisinaan tuntuu tämänpuolinen niin hyvältä, etten kaipaakaan parempaa. Ja sitten tuli sellainen syyllinen olo kuin lapsena, kun aina sanottiin että itku pitkästä ilosta. 

Seminaarissa todettiin, että taide-elämys voi olla hyvin uskonnollinen. - Kantavin ja vahvistavin taiteellinen elämykseni on ollut Kaisa Korhosen ohjaama Täällä Pohjantähden alla Jyväskylän kaupunginteatterissa 2002. Ohjaaja lähetti meille ensi-iltaliput, mutta sinne matkatessa ajattelin, että pyhäinpäiväkin vielä, siellä saattaa tulla paha mieli -paappakin oli 1918 Hämeessä taistelemassa valkoisten puolella äijäkomppaniassa.

Esitys vangitsi heti alussa, kun pimeällä näyttämöllä kajahti körttivirsi Koska valaissee kointähtönen. Esityksen motto oli seuraavassa laulussa: Voi kunpa säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa. Punaisten puolella laulettiin väkeviä työväenlauluja, mutta myös aamuvirttä. Vieruskaveri hytkyi itkusta vähän eri kohdissa kuin minä. Esityksen jälkeeen koin, että olin jotenkin puhdistunut, minussa oli syntynyt ymmärrys ja rakkaus erilaisia ja eri taustoista tulevia ihmisiä kohtaan, ja toivoin että voisin elämälläni osoittaa tuota rakkautta ja ymmärtämystä. Elin kaksi viikkoa kuin huumaantuneena eikä jälkivaikutus ole vieläkään lakannut, vaan kantaa työssäkin.

Voiko mitään hyvää syntyä muuta kuin kivun ja kauneuden kautta?