Kipu ja siunaus

Olen tänä talvena yrittänyt perehtyä äidin puolen isovanhempien elämään. Aluksi tuntui, että tietoa on niin kovin vähän. Jotenkin hirvitti ryhtyä koko hommaan. Kuitenkin heidän elämänkulkunsa hyyryläisistä mäkitupien kautta maanviljelijöiksi Peltoniemen tilalle on nyt pääpiirteissään hahmottunut, kun olen saanut serkuilta tietoja ja valokuvia, tutkinut vanhoja lehtiä, henkikirjoja ja rippikirjoja. Ja jälleen olen todennut saman kuin monta kertaa ennemminkin: Hyvin pienet asiat vaikuttavat siihen, miten elämä jatkuu. Jos elämä olisi mennyt vähän toisin, minua ei olisi olemassa. Moni vaikea asia on kääntynyt lopulta parempaan, jopa hyväksi. 

Oma elämänkokemus on opettanut, että kipu ja siunaus kuuluvat usein yhteen. Elämän vaikeimmat tapahtumat ovat johtaneet johonkin uuteen, josta en enää luopuisi. Kipeimmät tunteet ovat auttaneet löytämään sen, mikä oli kadoksissa. Sitä saan hämmästellä ja nöyrästi myöntää: En olisi varmaan muuten elämästä mitään oppinut. Ja paljon on vieläkin opittavaa.

Tuossa vieressä 5-vuotias lapsenlapsi opetteli kirjoittamaan erilaisia lauseita. Ensimmäinen oli että moma on tymä. Hän ei selvästikään ollut tosissaan, vaan kiusoitteli, mutta momma itse on sitä mieltä, että usein totta tuokin. Toinen lause oli että momma pe(lkää) kaikea. Silloin seurue ryhtyi todistamaan, että momma on rohkea, sillä hän liikkuu ja marjastaa yksin eikä pelkää eksymistä eikä petoja. No, nämä esiin tulleet eri todistukset valottavat mielestäni eri puolia mommasta.   

Usein sanotaan, että paastonaika kutsuu itsetutkisteluun, joten tällainen pohdinta sopii hyvin tähän iltaan.

Olen kuitenkin iloinen. Sydämestäni kiitän siitä, että elämä on paljon suurempi kuin ihmisen virheet, menneet ja tulevat. Ja Jumalan armo on suurempi kuin elämä.