Herran omia

Kasteallas Sardeksen kirkossa

Tänään sain liittää kolme uutta jäsentä Kristuksen kirkkoon kasteen kautta. Mukavia perheitä, hyviä kohtaamisia. Mukavaa kun on välillä näitä iloisia juhlia! Alun perin kristillinen kaste oli upotuskaste. Upottaminen oli vertauskuva siitä miten kastettu haudataan Kristukseen ja nousee uutena ihmisenä. Sitten siirryttiin käyttämään juoksevaa vettä, jos ei ollut sopivaa upostuspaikkaa, ja lopulta etenkin lännen kirkon papit rationalisoivat asiaa niin että siirryttiin valelukasteeseen. Käytän yleensä niin runsaasti vettä kuin tilanne sallii. Voi kun nuo lapset pysyisivät aina Herran omina eivätkä kieltäisi uskoaan. Lutherin mukaan tuollainen pieni kastettu lapsi nimittäin on aivan uskovainen.

Itse ajattelen että kirkosta eroaminen on usein viesti siitä että nämä asiat eivät merkitse minulle mitään, en halua kuulua uskonyhteisöön. Ihmiset kyllä saattavat selittää noita päätöksiä toisin silloin kun he toivovat pappia kuitenkin siunaamaan vainajan: Kysymys oli vain rahasta, ei hänellä mitään kirkkoa vastaan ollut. En ole tuollaisessa tilanteessa koskaan rohjennut sanoa, että hän ei siis halunnut että minä saan palkkani - että raha-asia on sekin, kuinka kauan seurakunnat pystyvät pitämään niin paljon työntekijöitä, että voidaan tarjota kristillinen toimitus myös heille, jotka eivät ole maksaneet kirkollisverojaan. Nythän toiset seurakunnan jäsenet maksavat pyhät toimitukset heidän puolestaan.

Jos kasteella tuli mieleen, pysyvätkö nämä Herran omina, niin häissä joskus mietin, mistähän ne avioerot tulevat. Monet parit kun tuntuvat olevan kuin luotuja toisilleen. Hautajaisissa ei onneksi tarvitse miettiä enää vainajan uskon määrää. Jumala tietää sen tasan tarkkaan. Jokaisen kohdalla saamme pitäytyä toivoon. Luultavasti tulee olemaan yllättävää, keitä kaikkia siellä taivaassa tapaan.