Ikä ja työelämä on tuntunut tasaavan tunteita. Tietyissä tilanteissa kyse on ammattimaisuudesta - en itkenyt tänäänkään hautajaisissa. Joskus tottumuksesta - vaikka vauvat ovat ihania, en läheskään aina liikutu vauvantuoksusta tai siitä miten ihmeellistä on että vauvoilla on varpaat. Tämänkin päivän vauvat saivat vähemmän huomioita kuin heidän vanhempansa.
Lapsuudenkodissani osattiin itkeä murheita, osoittaa suuttumusta ja yhtä hyvin iloa. Jos jotain kupli pinnan alla, sen kyllä vaistosi ja kyllä se sieltä sitten ennemmin tai myöhemmin pulpahti esiin. Pidän sitä arvokkaana perintönä. Toki tunteiden ilmaisemisen tapaa olen saanut opetella koko pitkän ikäni.
Tänään ihmettelin, että oikeastaan nykyään herkistyn yllättävän usein, silloinkin kun olen nukkunut yöllä ja täysissä sielunvoimissa. Minua herkistää myötätunto ja ystävällisyys (ehkä ne ovat tarpeeksi harvinaisia). Minua herkistää, jos huomaan että toinen sanoittaa sitä mitä tunnen. On liikuttavaa jos annetaan tilaa sekä iloisille että kielteisille tunteille. Varsinkin jälkimmäisiä pyrin helposti patoamaan ja selittelemään pois. Ja ilon ilmaisussakin on joskus esteenä kateuden pelko.
Seurakunnan työssä olen paljon tekemisissä toisten ihmisten tunteiden kanssa. On tärkeää pitää huolta siitä, että myös itse saan olla elävä, pehmeä ja herkkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti