Raamattu, kirkko ja eläimet

Fiona pentukoirana kymmenisen vuotta sitten

Kyllähän minä itkin, kun käytin koiraani viikko sitten eläinlääkärissä. Täytyy kuulemma varautua pahimpaan, kuonossa voi olla syöpä. Niin olin pelännytkin. Otettiin kudosnäyte ja laitettiin tikki kuonoon. Toissa iltana huomasin, että tikki oli irronnut törtselistä huolimatta. Niinpä otin sessulin eilen mukaan Palosaaren kirkon aamurukoushetkeen voidakseni käyttää sen eläinlääkärissä ennen päivän hautajaisia. Jouduin ajelemaan edestakaisin ja päivästä tuli hektinen. Arvasin, että Palosaaren kirkon ihana vahtimestari Pirkko antaisi koiran rukoilla sakastissa sillä aikaa kun me muut rukoilisimme kirkon puolella. Koira käyttäytyikin oikein kauniisti. Huomasin, että koiran parantumisen puolesta on jopa helpompi rukoilla kuin ihmisen. Luulen, että ihmisen kohdalla jännitän, etten vain anna vääriä toiveita. Eläimen kohdalla olen paljon luottavaisempi. Raamatussa, Psalmissa 36, on ihana lause: Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra. 

Eläinlääkäri tuntui olevan aika vähän huolissaan kuonon haavasta. Halusinkin vain varmistaa, ettei haavan sisään ole jäänyt tikkilankaa, kuten minun haavaani kerran. Kudosnäytteen tulokset eivät ole vielä tulleet ja se ratkaisee paljon enemmän. Nyt annan koiralle vitamiineja ja rasvaan kuonoa pihkavoiteella ja vauvojen aurinkorasvalla. Ainakin sillä on vielä hyvä ruokahalu ja onnellinen ilme. 

Meillä oli karhukoiraan vivahtava talonvahti, kun olin lapsi. Sen nimi oli Miksi. Miksi jäi eräänä päivänä auton alle tuossa kolmostiellä. Veljeni kantoi sen itkien kotiin ja hautasi riihen luo. Kirjoitin päiväkirjaani horjuvalla käsialalla onnettomana: Miksi, miksi jäit auton alle? Äiti ei oikein pitänyt koirista ja niihin liittyvästä vaivasta. Siksi meille ei otettu uutta koiraa, ennen kuin vanhempani kerran olivat lomamatkalla. Silloin isotveljet rohkenivat ottaa naapurista pystykoiraan vivahtavan Tomin, jonka toinen korva nuokkui. Tomi osoittautui myöhemmin nartuksi ja sitä alettiin kutsua Tomskuksi. Tomskukin jäi auton alle eräänä aamuna, kun huomasi minut koulutiellä ja lähti innoissaan ylittämään tietä. Itkin sitä kauan. Äiti ei enää antanut ottaa koiraa, joten päätin, että aikuisena minulla on koira. Ja niin on ollut. 

Fiona on neljäs aikuisiän koiristani. Hirvikoira Tella ja lapinkoira Nätti kokivat saman kohtalon kuin Miksi ja Tomsku. Jotenkin ne pääsivät livahtamaan tielle. Muistan, että Nätti saattoi karata matkoihinsa, kun oli mukana noutamassa karjaa laitumelta. Se onneton ei totellut enää kutsua, jos pystyi välttämään katsekontaktin. Surin koiria kovin, vaikka äiti sanoi, että tässä ei yhtä koiraa ruveta itkemään kun on kovempiakin koettu. Kuitenkin jo Tellan kohdalla paljastui, että äitikin oli ollut siihen kovin kiintynyt ja poissa tolaltaan sen poismenon johdosta. Seuraava koiramme Lapinkoira Nöpö ei ollut yhtä kaunis kuin Nätti, mutta tottelevainen ja hyvä syömään - sillä oli myöhäisiällä keuhkoissa kasvain ja sitä saattohoidettiin neljä vuotta koiranmakkaralla ennen kuin sen elämä päättyi noin 12-vuotiaana. Jostain syystä puolisoni hautasi Nöpön yksin, ja oli kuulemma hoitanut homman asiallisesti, eli veisannut virren Jumalan kämmenellä ei pelkää koiranen...

Ilmestyskirjassa koirat rinnastetaan noitiin ja irstailijoihin, murhaajiin ja epäjumalanpalvelijoihin (Ilm. 22:15). Ne eivät pääse pyhään kaupunkiin, uuteen Jerusalemiin. Tämäkin kohta osoittaa minusta, että Raamatun sanaan on sekoittunut astian makua, eli tuo kohta ei ole varmaankaan tipahtanut taivaasta, vaan sen on kirjoittanut joku ihmisparka, joka pelkää koiria. Sellaisiakin ihmisiä täytyy ymmärtää, sillä onhan koirissa susien sukua, ja pelko voi kummuta jostakin syvältä ihmisen geeniperimästä. 

Jesajan kirjassa kuitenkin on ihana ennustus, missä luvataan, että susi kulkee karitsan kanssa ja lehmä ja emokarhu laiduntavat sulassa sovussa Jumalan pyhällä vuorella (Jes. 11:6-9). Niinpä ajattelen lapsenomaisesti, että saan taivaassa kohdata rakkaita eläimiä. Kun Jumala loi maan ja taivaan, hän katseli tyytyväisenä kaikkea, minkä oli luonut. Hänen ei tarvitse uuteen taivaaseen luoda mitään sen kummallisempaa. Ehkä siinä käy niin, että kun Fiona kuolee, se ei enää pelkää niitä jotka pelkäävät sitä, eikä hauku ja mekasta koiranvihaajille. Samanlaisia muutoksia täytyy tapahtua myös meissä ihmisissä, että mahdumme keskenämme samaan taivaaseen.