Lohijoki

Lapsuudesta muistan, että isä kertoi useammille vieraille sen luultavasti keksityn jutun, mitä kerrotaan ympäri maan: Oli aika, jolloin joesta nostettiin niin paljon lohta, että rengit ja piiat pyysivät että olis joskus jotain muutakin ruokaa. Osallistuin keväämmällä Åbo akademin järjestämään työpajaan, jossa keskusteltiin luonnon hyödyistä Laihianjoella ja joen ekosysteemipalveluista. Siinä tuli puheeksi, että yläjuoksulla on taimen alkanut kasvaa kohtalaisesti. Tuli myös mieliteko tänä kesänä kokeilla saataisiinko tästä meidän kohdasta merralla jokirapuja. Päätin pyytää sitä varten syötiksi särkeä. Särkeä joessa on aina ollut jonkin verran, mutta arvelin kalakannan runsastuneen, kun saukot seilaavat tässä edestakaisin. Eilen tuli vain muutama ahven, jotka paistoin muistellen, miten ahkeraan istuin lapsena ongella Viron Matin kanssa. Kun sitten kerran yksin onkiessani sain elämäni ensimmäisen ahvenen, isä sanoi että onpas hyvän kokoinen, ja paistoi sen minulle karjakeittiön padan hiilloksella. Isä osasi aina kannustaa kalastajia. Kerran hän pyysi minua paistamaan veljenpojalle Markulle särjen, jonka tämä oli saanut joesta itse tekemällään rysällä. En tiedä, miksi pontevasti kieltäydyin, kyllä särkikin on syötävä kala.

No, tänään katiska olikin sitten puolillaan kalaa ja tuli muutakin kuin särkeä. Keitin viiden litran kalasopan kiloisesta hauesta ja kymmenestä isommasta ahvenesta. Loput nyt toistaiseksi pakastettiin kissan- siilin- ja ravunruuaksi. Hyvää voimistelua leikatulle polvelle oli tuo kalojen alkukäsittely, kuten kuvasta näkyy. Loppukäsittelyn suoritin isännän ehdotuksesta vanhalla lypsyasemalla, missä työasento oli huomattavasti mukavampi. Monet kalat olivat kirkkaita, ehkä nousseet merestä kutemaan.

Muistanpa, että lapsuudessani ei aina ollut talossa lihanpuolta niin paljon kuin nykyään, ja nokkospinaattia oli syöty jo useampana päivänä. Äiti pyysi eräänä aamuna leipomustensa äärestä, että kävisin kokemassa katiskan. Yleensä se oli miesväen hommaa, mutta eivät olleet kartanolla. No, minä otin kepin ja kun nostin katiskaa, siellä oli kaksi hyvän kokoista haukea. Äiti näki tilanteen ikkunasta ja ryntäsi innoissaan apuun. Hän sanoi, että kävi juuri niin kuin toivoin - pitkään aikaan ei ole tullut mitään ja nyt saadaan kalasoppaa. Hyvää se olikin.

Sitten tuli kalakuolema. Joen tila ei ollut neljään vuosikymmeneen erityisen auvoinen. Piispa Laulaja tapaa aina muistella, että oli Laihian apupappina  ollessaan meillä rantasaunassa saunomassa ja Juhani-isäni sanoi että nyt mennään uimaan. Hän kyseli että voiko tuossa uida. Juhani sanoi, että johan nyt toki - mitä nyt possunraatoja joskus tulee yläjuoksulta. 

Asutuksen, metsä- ja maatalouden ravinnekuormitus on pienentynyt, luonto ja joki on korjannut itseään jopa paremmaksi kuin mitä se oli 50 vuotta sitten. Linnusto ja eliöstö rikastuu ja runsastuu vuosi vuodelta. Ympäristön eteen on tehty työtä ja kannatta tehdä edelleen. Ja väitänpä että maalaisjärki on tässä parempi apu kuin tendenssimäiset tutkimukset, joissa yritetään varta vasiten kepulikonstein todistaa, etteivät kasvatusmetsät olisi hiilinieluja ja muuta vastaavaa höpöä.

Yksi asia harmittaa. Lapsuudessani oli tietoiskussa slogan: Pidä Suomi siistinä. Nyt pitäisi sanoa: Älä roskaa enää enempää, ettet hautaudu muoviin itsekin. Keräsin ennen polvileikkausta kaikki pikitien varren roskat meidän kylän kohdasta. Kunnan järjestämän kampanjan ansiosta myös moni muu on kerännyt lähiympäristöstään muovijätettä yms. Se on tärkeää työtä paitsi viihtyvyyden, myös luonnon kannalta, sillä mikromuovi koituu lintujen ja kalojen tuhoksi. Mutta sitä työtä ei tarvittaisi, elleivät esim. grillillä kävijät heittäisi roskiaan auton ikkunasta tien pieleen ja elleivät kantasuomalaiset perustaisi yksityisiä kaatopaikkoja toisten maille metsäautoteiden varsille. 

Ruoka kallistuu, ja kaikki puhtaat luonnon antimet otetaan kiitosrukouksella vastaan, niin särjet kuin lohetkin. Ilman vaivaa ei kylläkään mitään hyvää saa totesin taas, kun hikipäissä suomustin kaloja.