Varautumisen mestari

Olen vetkutellut lankapuhelinliittymän irtisanomista, vaikka Inkeri-tädin kuoltua siihen ei soita enää muut kuin puhelinmyyjät, jotka yrittävät jallittaa meitä vanhuksia. Taka-ajatuksena on ollut vuosikausia, että entä jos matkapuhelinverkot eivät kriisitilanteessa toimi, mutta lankaliittymät jostain syystä toimisivat. Silloin kyläläiset sanoisivat, kuten joskus kauan sitten: Mennään Naskaliin soittamaan. Jossain takaraivossa on myös kummitellut ajatus, että on hyvä olla kortteeripaikkoja eri puolilla Suomea, jos joskus joudutaan lähtemään pakoon vaikkapa ydinlaskeumaa. Aika hassuja ajatuksia siis. Nykymaailman valossa ne eivät enää kuulosta niin typeriltä, joten voin ne tunnustaa. Pandemian alkaessa hamstrasin myös kahvia, mutta valitettavasti ne tuli juotua ennen kahvin merkittävää kallistumista.

Suomi on nyt  päättänyt varautua siihen, että Venäjä voi hyökätä rauhantahtoisiin ja ystäväliismielisiin naapurimaihinsa. Se on tehnyt sen ennemminkin ja se on tehnyt sen nyt. Täällä on viimeistään isonvihan ajoista asti tiedetty, mihin päin puolustuslinjat pitää lujittaa. Nyt on tultu siihen tulokseen, että emme pärjää yksin, kun Venäjä uhittelee jopa ydinaseilla. Sitä en kyllä ihan ymmärrä, että sotilasliittoon liittyminen olisi kenenkään poliitikon unelmien täyttymys, niin kuin joku lehti taannoin otsikoi. Ei kai sotilasliitto voi olla kenenkään unelma, mutta ikävä kyllä joskus välttämätöntä oman itsenäisyyden turvaamiseksi.

Eräs kollega mietti, onko mikään maapala sittenkään maailmassa kuolemaan asti puolustamisen arvoinen. No on se, sillä jos hirmuvaltiaille annetaan valta ja väistetään kauniisti, missään maailman kolkassa ei voi kohta enää elää arvojensa mukaisesti. Kun Venäjä hyökkäsi, mietin omaa paikkaani, jos sota tulisi. Ensin mietin, että ajan polkupyörällä Torniosta yli. Sitten ajattelin että ei, opettelen ampumaan ja vaanin niitä jotka yrittävät tänne. Vasta viimeisenä tuli mieleen, että tehtäväni lienee siunata hautaan ja lohduttaa surevia.

Reilut viikko sitten pääsin yli vuoden odottamaani polvileikkaukseen. Loppusuoralla leikkausaika siirtyi kerran minusta riippumattomista syistä. Niinpä "siivosin pöydän" kahteen kertaan. Noukin riskut ja roskat, kylvin porkkanat. Varauduin myös siihen, että pitkän virkavapaan tullessa Kirkon Palvelukeskus kytkee minut irti sekä kirkon sähköpostista että muista kirkon verkoista. Se tapahtuikin jo tänään. Kai se on pieni vihje, että ilman sinua pärjätään mainiosti, ole rauhassa. Jotain unohdin: automaattisen vastausviestin, että olen poissa kuvioista elokuun alkuun saakka. Postilaatikko täyttynee lukemattomista lukemattomista viesteistä, kun en pääse niihin käsiksi. 

Ihan rauhassa ja levossa ei voi kuitenkaan olla, sillä kevään tärkeimpiä rukouksia on, että siunaa kylvötyö, anna suotuisat ilmat ja anna sadon riittää kaikille maailman nälkäisille. Tuo viimeinen pyyntö on minun laatimanani jossain kylvönsiunausrukouksessa. Sitä kirkolliskokouksen täysistunnossa ihmeteltiin, että ei kai kukaan ajattele kylväessään kaikkia maailman nälkäisiä. Mutta kyllä ajattelee! Maan kasvu ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan vaatii kylväjien joskus yli-inhimillisiäkin ponnisteluja juuri ajallaan. Vanha isäntä on tehnyt kevätkyntöjä ja nuori isäntä on kylvänyt yölläkin saatuaan nukutettua esikoisensa, joka on isän poika. Tämä mainio pakkaus on viime päivinä ollut osin momman hoteissa, päiväunet on nukuttu sitten yhtä aikaa. Jonkin verran haittaa se, että neljä viikkoa pitäisi kulkea kahden kyynärsauvan kanssa. Joskus on hankalaa, kun muiden kantamusten lisäksi pitää vielä kantaa niitä sauvojakin.

Sesonkiin pitää varautua monissa töissä: yhtä hyvin kirkossa, kaupassa, sairaalassa ja patruunatehtaalla kuin maataloudessakin. Täytyy ennakoida ja kasvattaa venymisvalmiutta. Kun lapset olivat pieniä, yritin pitää huolta että köökissä homma pelasi ja neljä pientä mukulaa hoidettiin yhtä hyvin kuin 20 lehmääkin. Isäntä sai paneutua ajallaan kylvöihin, rehuntekoon tai puinteihin. Taidan olla niitä, jotka puhuvat vähemmän ylätason strategioista eivätkä kirjoittele kovin paljon toivomusponsia pöytäkirjoihin, mutta tiukassa paikassa löytyy käytännön tekijä ja huonoihin päätösesityksiin konkreettinen vastaehdotus. 

Viime vuosina meillä on köökissä vuoro vaihtunut ja mies on mahdollistanut sen, että olen saanut syödä ajallaan päästäkseni hautaamaan. Olen oppinut myös passoottamaan itseäni. Kai se on varautumista siihen, että krempat eivät lopu ja lopulta sitä ollaan muiden käänneltävänä.