Nostalgiavoiteet

Agronomiylioppilaina osallistuimme tekniikka-agraarien Lapinretkelle. Joukahaisen hiihto on samanlaista nytkin. Silloin sitä kutsuttiin morsion kiinnihiihdoksi, nyt se on Ainon takaa-ajoa. Syynä ei ole kuitenkaan kova kuntoni sen paremmin kuin välineet tai niiden onnistunut huoltokaan. On vain yksinkertaisesti niin, että Joku lähtee lähes joka päivä hakemaan sitä mikä unohtui, tai viemään koiraa kotiin. Ehdin usein yllättävän kauas, koska  yritän tietysti karkuun. 

Ei ole sattumaa, että tuo Lapinretki on ollut tänään mielessä. Laitoin nimittäin aamulla suksenpohjiin nostalgiavoitelun. Mittari näytti päivän valjetessa -24 astetta, mutta lauhtuminen lähti reippaasti käyntiin. Pakkaskelin voitelu on todella helppoa, mutta valitsin nyt vaihtelun vuoksi yli 30 vuotta sitten korkatun vetreiden maatalousylioppilaiden käyttämän purkinpohjan Rexin vihreää -8-15. Yleensä käytän Vauhdin kilpavoiteluohjeita, mutta myös tämä voide osoittautui liukkaaksi ja pitäväksi.  
Muistelen monestakin syystä huvittuneena tuota Lapinretkeä, koska siellä kokeilin ensimmäistä kertaa mäenlaskua vähän korkeammalta töyräältä kuin Laihianjoen penkalta, missä olin pienenä peltosia katkonut. Ylläksen hiihtohissi vei ensin väliasemalle, josta joutui laskemaan vähän alaspäin ennen kuin toinen hissi vei tunturin laelle. Tuo välilasku tuntui niin ylivoimaiselta, että heittäydyin itkien maahan. Voi miten monta kertaa on tullut hermoiltua aivan suotta! Muistan myös miten nolouteni pisti vähättelemään slalomhiihtäjiä: Mitä tuossa nyt sitten on? Hissillä ylös ja painovoimalla alas. Kaikkea kuitenkin oppii kun yrittää ja harjoittelee. Jossain vaiheessa jopa halusin omat mutkamäkisukset ja laskettelin itkemättä.
 
Tuo on inhimillinen ilmiö, että jos joku ei ole oikein oma leipälaji, niin sitä saattaa vähätellä. Toinen suhtautumistapa on vilpitön ihailu ja oman taitamattomuuden myöntäminen. Joskus se johtaa myös terveeseen ja iloiseen tavoitteellisuuteen ja leikkimieliseen takaa-ajoon.