Omaisuus karttuu

Lähivuosina tulee aika siirtyä syytingille ja luopua maatilasta. Olen ollut 11. tilanpitäjä suoraan alenevassa polvessa ja näyttäisi siltä, että ketju jatkuu. Tosin maailmasta on tullut niin epävakaa, että se mikä on toiminut keskiajalta asti voi jonain päivänä lakata toimimasta. Meillä on vielä pieni lainaosuus lisämaanhankinnasta maksamatta, mutta kaiken kaikkiaan voimme todeta, että olemme antaneet parhaamme sukupolvien ketjussa, ja omaisuus on vähän karttunutkin. 

Maataloustyö on ollut kuluttavaa ja ottanut veronsa fyysisestä hyvinvoinnista. Itse tarvitsen kai pian varaosia. Hiihtokunto tuntuu vähenevän vuosi vuodelta. Sarakylän metsäpalstan haluan kuitenkin pitää Syötteen mökin puuvarastona - jos vain Joku vielä jaksaa tehdä polttopuita. Ensinnäkin ostin palstan äidin muistolle ja toiseksi näyttää siltä että avotakan ääressä istuskelu lisääntyy ja polttopuita kuluu. Ne ovat kauniita katsella niin palamattomina kuin palavina.

Olen saanut vahvan laihialaisen kodinperinnön, että säästetään kulutustavaroissa ja sijoitetaan jos mahdollista kiinteään omaisuuteen. Sitä taas ei myydä ellei se ole välttämätöntä. Näkyy tuo siirtyneen jopa paremmin myös seuraavalle polvelle. Esimerkiksi tytär käyttää teknologian aivan loppuun ja sanoo, että uuden ostaminen kuluttaa turhan paljon myös luonnonvaroja. Luotan siis siihen, että lapset selviävät taloudellisesti elämässä, sillä loppujen lopuksi ihminen oikeasti tarvitsee aika vähän. 

Omaisuus ei kuitenkaan ole se asia, joka elämässä jotakin merkitsee. Ihminen ei ole yhtään sen onnellisempi, vaikka hänellä olisi paljon omaisuutta ja kaikki vempaimet. Raamatussa on yksi puhutteleva lause, jonka merkitystä olemme rippileireillä yhdessä miettineet: Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi (Matt.6:21). Se on inspiroiva kohta. Tuossa evankeliumin kohdassa puhutaan siitä, ettei pidä koota itselleen aarteita maan päälle, vaan taivaaseen. Täällä varkaat varastavat ja ruoste kuluttaa puhki. Se on helppo ymmärtää. Mutta mitä ne taivaan aarteet ovat, jotka kiinnittävät sydämen taivaaseen? 

Minusta näyttää siltä, ettei kyse ole vain siitä että itse pääsisin taivaaseen ja olisin siellä nauttimassa iloa. Ehkä kyse on siitä, että kaipaan ja rakastan heitä, joita taivaassa kohtaan: Jumalaa, läheisiäni, toisia kristittyjä, heitäkin jotka näyttävät ajattelevan ja uskovan toisin. He ovat minun taivaan aarteitani, heidän vuokseen minun sydämeni palaa niin kauan kuin se sykkii. Ei ole mitään mieltä elää itsensä takia. Näin sen ainakin pitäisi olla. Takkatulen ääressä se selviää: Ajatus liikkuu siellä missä aarteet ovat. 

Rukoilen, että osaisin rakastaa läheisiäni, työtovereitani, kaikenmaailman kristittyjä ja muunmaailman eriuskoisia - ja että he olisivat kerran taivaan aarteita. Rukoilen että osaisin pitää jalat maassa ja sydämen taivaassa, Jumalan luona - yhtä hyvin matkalla olevien kuin perille päässeiden luona.