Ruskaretki

On ollut juhla-ajan hulinaa eikä ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa blogia. Vietimme kuusikymppisiä ensiksi oman perheen kanssa Helsingissä. Ikäero isännän kanssa on vain kymmenen päivää, joten voimme juhlia yhdessä. Tarjosimme lapsille ja lastenlapsille päivällisen ravintola Murussa. Siellä ei tiedä menuta etukäteen, vaan ravintola valmistaa aterian päivän parhaista raaka-aineista. 

Kymmenhenkinen seurueemme oli tyytyväinen ruokaan, mutta yhteinen ajatus oli, että palvelu ei ollut erityisen huomioivaa tai ystävällistä. Pojan tyttöystävä lausui sanoiksi sen, minkä itsekin olin noteerannut: Aivan kuin lapset olisivat olleet jotenkin tympeä rasite, vaikka he käyttäytyivät kauniisti. Palvelu heijasteli tältä osin koko suomalaisen yhteiskunnan asennetta lapsiin. Oikeastaan yli 900 euron laskusta olisi pitänyt vaatia reilusti alennusta ja huomauttaa, että lapsetkin ovat asiakkaita.

120-selfie Cirellassa

Seuraavana viikonloppuna järjestin Taivalkoskella "Elämäni laulut" -yhteislaulutilaisuuden seurakuntatalolla ja sen päälle koristekaakkukahvit. Äitini tapasi sanoa täytekaakkua koristekaakuksi. Oli mukava valita lauluja (ja joitakin kuvia) elämän eri ikävaiheista tuutulaulusta taivaslauluun ja kertoilla niihin liittyviä ajatuksia. Huomasin että myös muut viihtyivät. Ja diakonissa Heidi Keränen lauloi meille herkistävän laulun, jonka Jouko lähetti minulle kihlakesänä 1982 C-kasetilla, kun olin harjoittelijana Ruukin koeasemalla, Kirkan Leijat: "Luokses leijan jonka lähetin yli vuorten tuuli kuljettaa, tuuli kuljettaa..." Jouko oli nauhoittanut sen veljensä Jukan LP-levyltä. Näin pitkälle leija on lentänyt! 

Sitten oli vihdoinkin vuorossa matka Italiaan. Olemme jo useana vuonna miettineet, että olisi vuoromme käydä tervehtimässä vävykandidaatin kotiväkeä Cosenzassa Etelä-Italiassa. Perhe on vieraillut jo pari kertaa Suomessa. Tyttäreni ja hänen kihlattunsa ovat juuri ostaneet Ylöjärveltä uuden kodin ja otimme heidät mukaan matkaoppaiksi. 

Francescon koti oli hyvin vieraanvarainen. Ensinnäkin Francescon isä haki meidät autolla Roomasta: edestakaista matkaa kertyi noin 1050 km. Onneksi nopeusrajoitus tiellä oli 130 km/h ja vuoret oli puhkottu tunneleilla. Perillä Calabriassa saimme oman asuinkerroksen, jossa yövyimme kolme yötä, ja meitä ruokittiin huomattavasti paremmin kuin piispaa pappilassa. 

Italialaisille ruoka on hyvin tärkeä asia. Kodin autotallissa kypsyi tynnyreittäin viiniä ja ruokakomerossa oli satoja säilyke- ja hillopurkkeja sekä tietysti viinipulloja. Itse tehdyt kestomakkarat olivat maukkaita. Oli mielenkiintoista seurata miten tärkeitä ja paljon keskustelua aiheuttavia valintoja ruokatilaukset myös ravintolassa olivat. Ja välillä piipahdettiin syömässä parin tunnin ajomatkan päässä, kun siellä oli mainio kalaravintola. Oli ilo katsoa myös suvun yhteisöllisyyttä. Ollaan koolla isolla porukalla, ja vähintäänkin lähetellään herkkuja suvulle. Ei siis pelkästään terkkuja niin kuin täällä Laihialla.

Italia on sanomattoman kaunis maa, paljon vuoria ja paljon merta. Eräs retkemme suuntautui Pollinon kansallispuistoon ja kuljeskelimme pyökkimetsän läpi näköalapaikalle. 

Loman lopussa yövyimme kaksi yötä Caprilla. Matkustimme junalla Napoliin ja sieltä pikalaivalla Caprin saarelle. Toivoin pääseväni sinne, koska ruotsalaisen lääkärin Axel Munthen (1857 - 1949) kirja "Huvila meren rannalla" teki minuun nuorena suuren vaikutuksen. Kävimme tuossa upeassa paikassa, Villa St. Michelessä, käyskentelimme helteisenä päivänä sen puutarhassa ja talossa, joka sisältää paljon kiinnostavia esineitä aina antiikin ajoilta saakka. Paikalla on ollut aikanaan joku  keisari Tiberiuksen villa, ja Munthe hyödynsi kaivauksissa löytyneitä esineitä ja kirjoituksia omassa villassaan. Istuimme juomassa kahvia näköalaterassilla ja muistelin, että täällä äiti ja isäkin ovat käyneet ja äiti kertoi innoissaan tästä paikasta.

Näkymä St. Michelestä

St. Michelen puutarhasta

Vielä ehdimme kokea kiireessä sykkivän Napolin ja maistaa maailman parhaita pizzoja parissakin kuuluisassa pizzeriassa, joihin joutui jonottamaan kadulla. Ihmettelimme vanhassa kaupungissa käsityöläisten taitoa, kun he valmistavat paitsi seimiasetelmia, myös toinen toistaan taidokkaampia liikkuvia pienoismalleja eri ammateista. Minäkin ostin Marian, Joosefin ja lapsen, sekä myös eläimiä.

Moni on muistuttanut sanonnasta "Nähdä Napoli ja kuolla". Ehkäpä Napoli olikin erinomainen retkikohde meille, joiden elämä on selkeästi kääntynyt syksyä kohden, ja joskus tuntuu, että ei enää jaksa niin kuin ennen. Elämä saa nyt jatkua kauniina ruskaretkenä. Mihin ja miten kauas tie johtaa, sitä emme tiedä.