Ehkä kiperin kysymys oli, kun kysyttiin, kuka on esikuvani. Piti oikein pitää tauko. Harkitsin vakavasti Santeri Alkiota, koska olen juuri lukenut hänen päiväkirjaansa vuodelta 1917 laatiessani kertomusta isovanhempieni Fannin ja Eemelin ajatuksista ja vaiheista 1917-1918. Kertomuksen nimeksi tuli "Punaaset on niin väkeviä" - viinimarjojen mukaan, tietty. Santeri Alkio yritti kaikkensa, että ei tulisi kansalaissotaa. Hän yritti tehdä välitysehdotuksia, ja pettyi, kun oikeistoporvarit eivät tuntuneet ymmärtävän maan tilaa ja hänen rauhantahtoisia ajatuksiaan, vaan äänestivät toisinaan ensin sosialistien ehdotuksen puolesta pelatakseen pois kompromissin.
Sitten mietin Jeesusta. Hänen rohkeuttaan toimia vastoin yleistä luuloa myös teologisissa kysymyksissä, hänen tapaansa kuunnella ihmisiä ja käydä valtaapitäviä vastaan. Jeesus on toki esimerkki, mutta ehkä kuitenkin liian ylevä tai tavoittamaton. Entä Nelson Mandela, tai Dietrich Bonhoeffer? Mandela pystyi antamaan vääryyden anteeksi ja aloittamaan uutta, Bonhoeffer toimi rohkeasti oikeaksi katsomansa asian puolesta käyden hirmuvaltias Hitleriä vastaan. Ehkä kuitenkin liian kaukana minusta - olen ihan tavallinen.
Eikö ole ketään naista? Sitten muistin, totta kai, olenhan sen aina tiennyt. Minun idolini on Aili-täti. Olen saanut omaksua paljon häneltä aina puhetyylistä alkaen. Ja nyt kun harjoittelemme Mirjam Silvénin ja Kirsti Rautamon kanssa Jurvaan runomatineaa "Kevättä kohti", tulevat Aili-tädin ohjaukset etsimättä mieleen. Aili-tädin elämänarvot vaikuttavat minussa yhä.
Historia on hyvin kiehtovaa. Joka päivä löytää jotain, joka koskettaa tätäkin päivää ja antaa uskallusta elää elämäänsä. Olen nauttinut, kun on ollut hyvä ylöspito, ja olen saanut lukea ja tehdä luovaa työtä. Eilen sain yhden tavoitteen valmiiksi ja juhlistimme sitä käymällä teatterissa. Olen etuoikeutettu.
