Pahuuden voittaminen

Äidin serkku Vieno asui ystävänsä Esterin kanssa Orismalassa. Kaksi uskovaista ystävystä, joiden kodissa oli hyvä vierailla. Esteri kattoi pöydän koreaksi ja Vieno näytti puutarhaa tai soitti saksalaista pianoa, jossa oli kaunis tumma sointi. Kun Esteri jo läheni sataa vuotta, hänellä oli tosi kova päänsärky koko ajan. Hän ei enää jaksanut keittää kahviakaan ja elämä näytti tuskaiselta. Mutta hän sanoi aivan suoraan, että haluaisi silti elää eikä vielä ikävöi taivaaseen. Minullekin on käynyt niin, että mitä vanhemmaksi on saanut elää, sitä paremmalta elämä maistuu.

Uskon, että taivas on, mutta se mitä maan päällä tapahtuu, tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Kunpa ihmiset osaisivat olla vieraanvaraisia, sanoa toisilleen hyviä sanoja ja antaa kukkasia. Voisi vaikka haudanhoito sitten jäädä vähemmällekin. 

Äidille ja isälle perhehauta oli kuitenkin tärkeä, ja siksi hain pari viikkoa sitten palleroporonjäkälää sieltä, mistä isäkin sitä joskus haki: Metsästä, joka on nyt minun. Tänään olimme myös iltakirkossa, kun isälle sytytettiin kynttilä muiden vuoden aikana kuolleiden kanssa. Sekin oli sellainen rituaali, josta sanoin, että ei näistä tarvitse mitään pakollista kuviota tehdä - minua voi sitten muistella kotonakin, tai metsässä. 

Vapaussodan risti on paikallaan

Tärkeintä tässä pyhäinpäivässä on kuitenkin ollut se, että olen lukenut ja jopa kirjoittanut puhtaaksi isänisän herastuomari Eemeli Rinnan muistelmat vapaussodasta: Laihian äijäkomppania koulutuksessa ja vapaussodassa 1918. Kirjoituksen ovat tarkastaneet ja tiedoillaan täydentäneet E.M. Tarkkanen ja Iisakki Kujala. Saatan sen joskus julkaista kokonaankin.

Muistan paapan vähän patriarkaalisena miehenä, joka saattoi sanoa pahastikin. Hän myös antoi minulle kerran luuknapin, kun erehdyin lapsena näyttämään napaani. Hän puuhaili usein pajassa tai höyläpenkkinsä äärellä. Kerran hän pyysi minua painamaan palkeita, mutta en ollut siinä tarpeeksi hyvä. Joskus hän soitti harmonilla virsiä tai kuunteli levysoittimelta tiettyä hengellisten laulujen levyä. Vanhuksena hänen kuulonsa huononi. Hän kuitenkin halusi kuulla aina luettavan samasta hartauskirjasta, missä oli radion aamu- ja iltahartauksia. Minulla oli siihen työhön riittävän voimakas ääni. 

Paapan kirjoitus osoitti, että hänellä oli sydämen sivistystä. Mitään sotaintoilua ei ollut, mutta perheellisistä miehistä koottu reservikomppania joutui tiukkoihin paikkoihin Hauholla ja Iso-Evolla. Vihollisia oli monin verroin, ja heillä oli hyvä aseistus. Ensimmäisestä pahasta paikasta miehet pelasti taiteilija Lennart Segerstråle, joka toimi silloin komppanian päällikkönä ja tuli vapaaehtoisten joukon kanssa pelastamaan Laihian miehet motista. Segerstrålen alttaritaulua Lasaruksen kuolleista herättämisestä katselin tänään sillä silmällä, miten paljon se on paappaa puhutellut.

Paappa kuvasi myös tunteita, hetkiä jolloin kyynel puristui silmäkulmasta kotoväkeä hyvästellessä tai kun nähtiin rauhallisen, sodan ja väkivallan vastaisen kirjailija J. Nikkisen käyvän syöksyyn henkensä edestä, maan vapauden puolesta. Jo alkumatkasta äijäkomppanian miehet miettivät sodan syitä ja tulivat siihen tulokseen, että näyttää olevan seutuja, joissa on vain tönöjä ja herraskartanoita, sekä tönöjen ja herraskartanoiden asukkaita, jotka suhtautuvat niin kuin palkanmaksajat palkansaajiin. On kuitenkin tultu tilanteeseen, missä syiden löytäminen ei enää auta. 

Hauholla yhdeksän laihialaisen, parin vimpeliläisen ja kahden jurvalaisen reput jäivät vihollisille, kun miehet lähtivät partiotalosta äkkiä ensimmäiseen kovaan koitokseensa, missä toinen jurvalaisista kaatuikin. Myöhemmin rintamalinjat olivat niin lähellä, että punaiset huutelivat: Tulkaa saatanat Laihian lahtarit hakemaan reppunne pois. Repuissa oli kuulemma hyvät eväät, mutta siinä tilanteessa ei ollut väliä, joutivat saada niistä hyvät sapuskat. 

Sodan sitten kallistuttua lopuilleen partioitiin metsiä Hämeenkosken Etolassa ja otettiin vankeja. Paappa kirjoittaa: Olihan se kohtalon sattumaa, kun muutaman miehen kanssa kuljetimme metsästä noutamaamme noin satapäistä joukkoa suojapaikkaan, joukon suurimmalta osalta ollen niitä vihollisiamme, jotka kyselivät, olemmeko me kuljettajat niitä Laihian miehiä, jotka olimme Hauholla. (Repuissamme kun oli nimet paikkakuntineen.) Olisi luullut, että kiristämme hampaitamme ja olemme nyrkit pystyssä. Itsensä, paremmin sanoen itsessään olevan pahan, näytti tässä tilanteessa voittavan, kun heidät oli jo tehty vaarattomiksi. Ei enää vihalle ylivaltaa, vaikka se taisteluissa kuuluukin sen ominaisuuksiin. Ei siis enää voinut vihata, surkutella vain.

Niin laajasti kuin Hämeen rintama-alueita jouduimme patikoimaankin, joutui ajatuksissamme kysymyksenalaiseksi, mitä me olisimme, jos olisimme eläneet ja kokeneet kaikki ne elämykset, mitkä heillä elinaikanaan on ollut, niin kuka tietää, mitä olisimme? – Surkuteltavalla tavalla vain maailman parantajain harhaan johdettua joukkoa sopimattomine menetelmineen?

Tuntui hyvältä lukea tuosta, että paappa oli koettanut painaa alas itsessään olevaa pahuutta ja kostonhalua. Hän ymmärsi, että punaisilla oli ollut oma elämäntaustansa, jonka tähden tähän kauheuteen oli ajauduttu. Olen myös iloinen siitä, että paappa ei joutunut siihen häpeälliseen työhön, missä vankeja teloitettiin armotta ja monin paikoin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Hän sai tulla kotiin ja ajatella, että oli tehnyt sen, mikä oli välttämätöntä Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi. Niin kuin olikin. 

Esivanhempamme, jotka taistelivat kenties eri puolilla rintamaa, jokainen toivoivat jotakin parempaa ja lopulta me olemme saaneet hyvän maan. Sitä parempana se pysyy, mitä useampi koettaa painaa alas pahuuttaan ja pyytää Jumalalta sitä pyhyyttä, joka on valmis kärsimäänkin toisen puolesta.