Voi mua pientä raukkaa

Olen ollut huomaavinani, että suurimman suosion saavat tekstit, joissa on mukana jotain elämän varjopuolta. Niinpä päätin tänään kertoa, että hyvin alkanut polven toipuminen on kohdannut vastoinkäymisiä, onneksi ei kuitenkaan kovin vakavia. Kun tunto alkoi operaation jälkeen palailla jalkaan, tunsin heti kipua alaselässä ja sainkin heräämössä ja osastolla hyvää kipulääkitystä. Arvelin, että kipu antaa periksi, kun pääsen liikkeelle. Luulin sen johtuvan siitä, että lihakset ja jänteet kiristävät, mutta ehkä iskiashermo onkin saanut jonkun tärskyn puudutuksessa.

Ja taas ajattelen isää. Hänellä oli kovaa selkäkipua niin kauan, että hän ei enää erottanut tuota normivaivaa syöpäkivuista. Moitiskelin kovien kipulääkkeiden käytöstä tietämättä, että hän tarvitsi troppinsa.

Yhtenä iltana, kun voimistelin, polvitaipeen taakse tuli kova kiputila, joka väännätti jalkaa koukkuun. Samalla selkäkipu vahvistui. En tiedä liittyvätkö ne yhteen ja onko tämä nyt sitä issiasta, mutta nämä vaivat yhdessä ovat tehneet nukkumisesta hyvin kivulloista. Paljon hauskempi on olla pystyssä, tikuta sukkaa tai leikata matonkuteita.

Päivärytmini on hyvin säännöllinen. Aamupäivällä teen voimistelusarjan, leikkaan kuteita ja koira käy vinkumassa, että mennään jo. Sitten otan isältä perityn mainion tuplapotku-rollaattorin ja käyn lenkittämässä koiraa pari kilometriä. Se on hauskaa. Lounaan jälkeen voimistelen, luen pari lukua johtamistaitoa ja leikkaan taas kuteita, kunnes koira vaatii ulos. Sitten kudon sukkaa ja katson telkkaa. Iltavoimistelun jälkeen luen vähän. Yöllä käyn lähinnä verryttelytarkoituksessa vessassa noin viisi kertaa ja välillä haen kylmäpussia. Jokainen kääntyminen ja tyynyjen uudelleenasettelu jalkopäähän on totista työtä ja tuskaa. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri sen tähden herään mielelläni uuteen päivään. 

Tähän päivään toi vaihtelua piipahdus Vaasassa. Kävimme lounaalla, ja tuntui mukavalta paitsi poistua kotiympyröistä, myös huomata, että autoon ahtautuminen on jo paljon helpottunut. Eteenpäin mennään. Askel taakse mutta kaksi eteen.

Luin vasta ilmestyneen kirjan myötätunnosta työelämässä. Olen kokenut, että blogini lukijat ovat hyvin myötätuntoisia ihmisiä. Sen sijaan mietin, että omalla työpaikallani voisin ainakin omalta osaltani olla edesauttamassa kulttuuria, missä työtoveri saa olla paitsi asiantuntija, myös inhimillinen ihminen. Ja sen saa sallia myös itselleen. Olen kokenut hyvin merkittävänä sen, kun työtoveri on kuullut joskus huoliani tai myötäinnostunut samoista kehittämisideoista. Työpaikan uudet pastorit ovat olleet tässä suhteessa aivan esimerkillisiä! Oikeastaan on vähän ikävä töihin, vaikka kyllä minä tämän virkavapaan tarvitsen ja ansaitsen.