keskiviikko 29. elokuuta 2018

Etiäisiä, telepatiaa, johdatusta, ihmeitä

@ Perttu Perälä
Viime päiviin on sisältynyt johdatusta ja merkillisiä ennakkoaavistuksia. Eilen aamulla ajattelin, että unohdin viime viikolla ottaa kahdelta juuri rippikouluun ilmoittautuneelta aikuiselta puhelinnumeron, ja ne eivät välttämättä ole luetteloissa. Sovimme kyllä ensimmäisestä tapaamisesta, mutta ainahan voi tulla tarvetta soittaa. Päivällä kun kävelin kaupungilla, joku huikkasi autosta, ja sielläpä oli rippikoululaisteni sukulaisia, joilta sain tarvitsemani yhteystiedon. 

Tänä aamuna ajattelin, että on kaksi vuotta siitä kun meidän talo maalattiin, ja kyllä tulos ilahduttaa silmää, vaikka silloin oli  niin sateinen kesä. Serkkuni puolisonsa kanssa toimivat maalarimestareina, ja puhelimme isännän kanssa, että heitä pitäisi oikein kutsua joskus kahville. Isäntä lähti siitä asioille ja oli sattumoisin tavannut serkkuni kaupassa, vaikka hän asuu eri paikkakunnalla. Oli ollut hauska kertoa, miten juuri iloisina muistelimme maalauskesää ja tyytyväisinä kiittelimme tulosta. Kahvikutsu jäi kyllä odottamaan, koska emme olleet miettineet päivää.

Eilen illalla muistelin, miten vuosituhannen alkupuolella teimme Jurvan seurakunnasta virkistysretken paikalliseen harrastajateatteriin katsomaan Myrskyluodon Maijaa. Esitys oli aivan huikea, enkä ollut älynnyt varata nenäliinoja mukaan. Eräs työkaveri kuitenkin repäisi minulle puolet omasta ainoasta nessustaan. No eiköhän juuri tuo työkaveri soittanut tänään, ja saimme vaihtaa kuulumiset monen vuoden tauon jälkeen. Olin herkällä korvalla, sillä ajattelin, että hän ei suotta tullut ajatuksiini jo ennalta.

Opin siis näistä "sattumista" sen, ettei sattumia ole. Jokaisella kohtaamisella on tarkoituksensa. Muistan, miten vuosia sitten jonkun ystävän kasvot piirtyivät lukemani kirjan lehdille. Kun myöhemmin katsoin sähköpostia, hän oli juuri silloin kirjoittanut minulle parin vuoden tauon jälkeen. Elämässä on enemmän kuin voimme nähdä tai ymmärtää. Sen ajatteleminen vahvistaa uskoani. Kaikkea ei voi todistaa, mutta ihmeitä on, pieniä ja isoja.

Sunnuntai-iltana kävimme katsomassa uusimman Mielensäpahoittajan. Siinäkin tapahtui ihme. Nauratti, itketti ja tuli tosi hyvä mieli. Suosittelen! 


tiistai 21. elokuuta 2018

Minuutin yli

Muistan nuoruudesta runonsäkeen: Sinulle on annettu kaikki aika, täytettäväksi laidasta laitaan. Valitettavasti en muista runoilijaa. Ajatus on kuitenkin ymmärtääkseni siinä, että aikaa on annettu tarpeeksi ja sen saa täyttää niin kuin parhaaksi näkee. Iso valinnanvapaus! 

Ajankuluongelmia ei ole lomalla ollut. Olen tapani mukaan liikkunut metsissä ja täydentänyt samalla talvivarastoja. Paljon aikaa on kulunut myös kirjallisuuden parissa, lukien ja kuunnellen. Aikaa sekä yksin että perheen ja ystävien kanssa. Messussakin olen ehtinyt käydä kolmessa kirkossa. Siunattua lepoaikaa siis, laidasta laitaan.


Lauttasaaren suutari
Kuva: Sara Nyyssölä
Huomenna alkaa työt, ja vähän jännittää. Töissä  sähköiseen kalenteriin on monille päiville kirjattu minuuttiaikataulu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarvitsisi olla aina kiire saati että tarvitsisi touhottaa kellon kanssa omaa tärkeyttään korostaen. Jokaiselle asialle on varattu aikansa, ja suunnitelmissa täytyy olla sen verran ilmaa välissä, että ehtii tarttua myös niihin tärkeimpiin asioihin, jotka ajavat muiden edelle.

Muutama vuosi sitten kärsin kovasti siitä, että joku toinen täytti kalenterini, ja koin joutuvani ahtaalle. Sitten opettelin merkitsemään sähköiseen kalenteriin myös suunnittelu- ja valmisteluaikoja, ja olen mielestäni tavoittanut tasapainon. En voi sanoa täysin hallitsevani aikaa, mutta ei sekään minua.

Enkeli ilmoittaa kerran: Aika on lopussa. (Ilm.10:6). Ehkä näen silloin nauhalta, mitä pidin tärkeänä, miten täytin aikani. Voi olla, että häpeän. Näinkö se meni? En kuitenkaaan häpeä sitä, että olen pysähtynyt, luonut katseen horisonttiin ja kiittänyt hetkestä. Enkä sitä, että olen katsonut toista ihmistä uteliaasti silmiin, minuutin yli.  

perjantai 17. elokuuta 2018

Perspektiiviä

Kolmijalkaisen pronssipadan jalka
Ostimme historiaa opiskelevan kuopukseni kanssa metallinetsimen, ja olemme tehneet tontilla ja lähipelloilla ensimmäisiä kaivauksia. Tai oikeastaan minä olen ollut fyysisesti vähemmän mukana, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Kuopus kaivoi väsymättä neljä päivää. Tuloksena on melkoinen kasa metallia: kolmijalkaisen pronssipadan jalka 1600-1700-luvulta, vanha sormus, joku ihmeen kukkavalos, pronssinen tai kuparinen valjaan rengas, samoin rautainen hela, samurai-tinasotilas, vanha hevosenkenkä, kengännauloja, äkeen piikkejä, vesiputkea, alumiinifoliota, limpsapullon repäisykorkkeja jne. Kolikkojakin löytyi, mikä on yllättävää, kun ottaa huomioon, että nuukalassa asutaan. Ei luulisi laihialaisten juuri kolikkoja kylväneen.

Kaikkien metallien tunnistaminen ei ole aivan helppoa. Magneetilla saa suljettua raudan pois, mutta seosmetallien kanssa on miettimistä. Ominaispainoakin kokeilin määrittää vettä apuna käyttäen ja sain löytyneelle pronssijalalle 8,25 kg/dm3

Kävimme myös retkeilemässä parilla pronssikautisella kiviröykkiöhaudalla ja oman metsän keittokuopilla. Pohdimme, että yllättävän vähän meillä oli kouluaikana opetusta kotiseudun muinaishistoriasta ottaen huomioon, miten kauan nämä rannat ovat olleet asuttuja ja miten paljon täällä on merkkejä asumisesta. Kotiseutuneuvos Esko Luoma on tehnyt ison työn kartoittaessaan vanhoja asumapaikkoja Laihian metsäniemekkeillä, jotka ovat olleet Litorinanmeren rantoja. Olisi luullut, että olisi voitu koululuokan kanssa käydä jollain vanhalla hautapaikalla ja antaa peruskoordinaatit Armas Luukon kirjoittamasta Laihian esihistoriasta. Onneksi kirjaa on meillä kaksin kappalein, ja voimme perehtyä muinaisiin aikoihin nyt kun kiinnostus on herännyt. 

Taas mietin, että joku samoili ja kalasteli täällä jo paljon ennen Jeesuksen aikaa ja ajanlaskun alkua. Messiaasta ei ollut tietoa, mutta hänkin oli Luojalle rakas ja hänen sydämessään oli kaipaus löytää turva kuolemankin hetkellä. 

On koskettavaa pohdiskella, kuka hukkasi vanhalla maantiellä kolikon tai sormuksen ja oliko keittopataan pantavaa. Se tuo perspektiiviä. Historia auttaa ymmärtämään jotain tärkeää ja ehkä jopa elämään enemmän ihmisiksi. Tieto ei yksin auta, vaan oppimansa on koetettava panna täytäntöön tänä päivänä. Täytyy olla kiinnostunut lähimmäisestä, jolla on puutetta, tai joka on kadottanut jotain tärkeää. Elämässä parasta on se, että sydämessä sykähtää lämpimästi.
Jätinhaudanmaa, Laihia


perjantai 10. elokuuta 2018

Uhripaikka

Viikon paras retki tehtiin ystävien kanssa Taivalkosken Pyhitykseen eli Pyhitysvaaralle tai Pyhitystunturille. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ilma oli ihana ja maisema oli upea. Pyhitys on saamelaisten pyhä paikka, jossa on uhrattu uhrikivillä järven ja metsän antimia, jotta saataisiin hyvä pyyntionni. En yhtään ihmettele, että paikkaa on pidetty pyhänä. Jokainen soluni tuntui sanovan, että tässä on hyvä olla. Huipulta ei olisi malttanut tulla alas, ellei mukaan olisi varattu makkaroita käristettäväksi laavulla. Ja laavun ympäristö oli sinisenään suurta jälkiruokamarjaa. 



Joskus olen pohtinut, puhutteleeko Jeesuksen uhri nykyihmistä. Muistaakseni lapsenuskoon palannut professori Antti Eskola kirjoitti kirjassaan Tiedän ja uskon, että ajatus syntiuhrista on hänelle kristinuskon vaikeimpia kysymyksiä. Miksi tarvittiin veriuhri, eikö rakastava Jumala voi armahtaa luotujaan ilman uhria? 

Mietin tuolla Pyhityksen huipulla, että monissa muinaisuskonnoissa on ollut uhrikultti, on täytynyt uhrata jotain pysyäkseen väleissä jumalten kanssa. Niin myös muinaissuomalaisilla on ollut seita-paikkansa ja uhrilehtonsa. On ajateltu, että Jumala kaipaa hyvittelyä, sovitusta. Ehkä juuri siksi Jumala päätti itse antaa kertakaikkisen rakkauden uhrin, että pääsisimme tuosta tarpeestamme uhrata hänelle. 

Ehtoollisrukouksessa pyydämme: Auta meitä antamaan itsemme eläväksi uhriksi Kristuksessa, sinulle kiitokseksi ja kunniaksi. Tulla eläväksi uhriksi, sepä kuulostaa vaikealta tavoitteelta. Ymmärrän, että se tarkoittaa, että oppisimme mekin edes jossain määrin rakastamaan ehdoitta. Se on pyhitystä.

torstai 2. elokuuta 2018

Herranpelko ei ole viisauden alku

Joskus havahtuu siihen iloiseen tosiseikkaan, että on monia elämää ja työtä helpottavia apukeinoja. En nyt tarkoita tuuletuspropelleita tai ilmalämpöpumppuja, eihän meillä Laihialla nyt sellaiseen sähköä haaskata. Helle on tosin alentanut työtehoa, mutta eipä ole lomalla ollut niin väliksikään. Ensimmäisellä lomaviikolla heräsin joka aamu puoli viideltä marjaan, kun se tuntui kivalta. Toisella viikolla aloin nukkua pidempään, kun aamuyöstäkin oli niin kuuma. Kolmannella viikolla olen hoitanut lähinnä vain raha-asioita, se on niin viileetä.

Huomasin ilokseni, että palkanmaksu ei ole niin mahdoton asia, etteikö maallikkokin siitä selviytyisi ihan laillisesti. Vielä parikymmentä vuotta sitten pankissa tehtiin hyvin monenlaisia toimeksiantoja, ja päätin teettää maatalousyrityksen palkanmaksut siellä. Mutta koska pankkivirkailijallekin sattui sitten joku virhe työnantajan sivukulujen kanssa, minulle jäi sellainen käsitys, että sääntöviidakko on lähes ylitsepääsemätön. Eikä tuon jälkeen ole usein tarvinnutkaan suoria palkkoja maksella. Mielessäni sympatiseerasin vuosia sitten erästä poliitikkoa, joka oli maksanut pimeästi jonkun pikkurempan. Sitä saattaa joskus valita helpoimman tavan selvitä asioista, vaikka se ei olekaan rehellistä ja viisasta. 

Eilettäin luin vuorotellen ohjeita työnantajille ja erinäisiä Kelan ohjeistuksia, ja mietin, että ei ole mikään ihme, jos esim. työttömät eivät helposti ymmärrä, miten on viisainta toimia. Ohjeistukset ovat periaatteessa selkeitä, mutta asetustekstin lukemisesta jää kuitenkin epävarma olo: ymmärsinkö oikein? 

Perehdyin sitten mieheni vihjeestä ensimmäistä kertaa palkka.fi -sivuston apuneuvoihin, eikä se sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin vaikeaa. Ohjelma neuvoi, milloin ei tarvitse suorittaa ennakonpidätystä tai ottaa tapaturmavakuutusta, ja laski automaattisesti työttömyysvakuutusmaksut ja eläkevakuutusmaksut. Iskin perustietojen lisäksi tuntimäärän, tuntipalkan, ja eläkevakuutusyhtiön. Ohjelma laski loput. Kätevää, ja hyvä mieli, kun sain hoitaa asian laillisesti ja ilmeisesti myös palkansaajan kannalta hyödyllisesti. Onhan se nimittäin hyvä, että kerääntyy eläkettä tai vaikka sitten sitä "aktiivisuutta". Tästä lähtien olen iloinen palkanmaksaja, jos vaikka tarvitsen kotitaloudessa apua. 

Tein myös viimeisen maatalouskirjanpidon liittyen yrittäjänuraamme. Tilahan siirtyi helmikuun alussa uudelle sukupolvelle. Toukokuussa tyhjättiin viljalaarit. Luin verottajalta tullutta ohjeistusta, ja kun en kaikkea käsittänyt, rohkaistuin lopulta soittamaan verokarhulle. Virkailijalla oli kuulemma mukava ilmastoitu työhuone, ja ehkä hän siksikin oli niin ystävällinen. Verohallinnossa tosin panostettiin asiakaspalveluun käsittääkseni jo ennen kuin monilla palvelualoilla. Sain vastauksen ongelmiini, ja verokarhu kertoi, ettei arvonlisäveroa tarvitsekaan vielä maksaa, jos kerran meille jäi vielä arvonlisäverollista toimintaa metsän osalta. Eli veroilmoituksen voikin jättää normaalisti ensi helmikuussa. Olinpahan kerrankin liikkeellä hyvissä ajoin. 

Pienenä ja nuorena olin usein puhelinvastaaja ja otin soittopyyntöjä ja asioita ylös isää varten. Heti työelämään mentyä huomasin, että soittaminen on vaikeampaa kuin puheluihin vastaaminen. Täytyy valmistautua, että osaa esittää asiansa selkeästi. Ehkä minussa on myös sellaista herranpelkoa, että ei viitsisi kysyä neuvoa viisaammilta. Se kuitenkin kannattaa. Asiantuntija ymmärtää puolesta sanasta, mikä on ongelma. Vääränlainen herranpelko ei ole viisauden alku.

Rohkeus ja rehellisyys kannattaa.