Tavaroiden taivas

Naapuritalo, äidin ja isän koti, on ollut asumattomana puolitoista vuotta. Eipä ole enää. Talon nuori isäntä on nyt muuttanut sinne tyttöystävän järjestelmällisellä avustuksella. Sanoin, että siitä saa tehdä oman näköisensä, ei tarvitse asua museossa. Itse kyllä pidän museossa asumisesta, mutta ymmärrän, että joku saattaa pitää sohvakalustoistakin. Pääasia, että vanha talo herää taas eloon! 

Nuoret ovat viime päivinä käyneet läpi tavaroita, mitä jätetään minulle, mitä muille lapsille, ja mitä kierrätetään. Iso työ, joka minun olisi pitänyt tehdä itse jo aiemmin. Illalla huomasin, että joitakin virheitä on tullut, kun en ole jaksanut olla aivan skarppina. Mitään tunnearvoltaan korvaamatonta ei kuitenkaan ole menetetty.

Maakallan kirkko. Timo Lintonen 1996

Joillakin esineillä on kertomus. Havahduin seinällä hyvällä paikalla olevaan saaristokirkon kuvaan, jonka vanhempieni ystävä Timo Lintonen on piirtänyt. Sen kuvan äärellä äiti ja isä muistelivat Hailuodon kirkkoa, joka taideaarteineen paloi 1968 pian sen jälkeen, kun he olivat käyneet siellä retkikunnan mukana. Piirros ei kuitenkaan kuvaa Hailuodon kirkkoa, vaan tuttavapastorit tunnistivat sen Maakallan kirkoksi, joka seisoo yhä paikallaan Kokkolan saaristossa kaukana mantereelta. Siirsimme kirkonkuvan omaan makuualkoviimme. Se on hieno. Täytyy joskus tehdä retki Maakallaan.

Kiihtelysvaaran kirkon tuho riipaisee. Suntio Jouni Heiskasen nöyrä olemus puhutteli, kun hän kertoi operaatiostaan, minkä ansiosta tunnearvoltaan mittaamattoman arvokkaat kirkkohopeat, alttaritaulu ja suurin osa kirkkotekstiileistä saatiin pelastettua palavasta kirkosta. Heiskanen arveli, että enkelit olivat mukana auttamassa. Uskon, että nuo esineet puhuttelevat ja palvelevat yhä Jumalan tarkoituksia.

Mietin suhdettani tavaraan. Olen aina pelännyt tulipaloa siksikin, että jos henki säästyisikin, tuli tuhoaa niin paljon rakasta ja tärkeää. Jotkut vanhat esineet ovat niin kauniita, että käsi hyväilee niitä kuin luonnostaan. Lisäksi ne kantavat tärkeitä muistoja. Täältä ei kuitenkaan saa mitään mukaansa. Viikonloppuna laskettiin arkun kannen päällä hautaan pari kaunista esinettä, jotka olivat olleet vainajalle rakkaita, Se oli koskettavaa, mutta sinne nekin maatuvat. Ei ole täällä mitään pysyvää. 

Ajattelen, että kaikkea kaunista saa ihailla, ottaa nauttien ja kiitollisena vastaan. Ne ovat Jumalan luomaa todellisuutta, ja kauniit esineet on ihminen rakkaudella jalostanut toista varten. Kauneus ja taide antavat minulle usein iloa ja voimaa. Vanhat esineet myös luovat siteen aikaisempiin sukupolviin. Mutta näkyvän todellisuuden varaan ei kannata rakentaa elämäänsä. Näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti.